language: Finnish

NISKUREITA

Historiallinen romaani Kustaa Vaasan viime vuosilta

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

   I. Uhma uhkaa vastaan.
  II. Nuoret ja mustalaiset.
 III. Kotirannat.
  IV. Kuninkaihin.
   V. Kuninkaan kyydillä.
  VI. Hirteen.
 VII. Lapin aarteet.
VIII. Hengenmiehiä
  IX. Kuninkaan parivaljakko.
   X. "Niskoitteleva joukkio."
  XI. Vanhan kaupungin hävitys.

Tähän romaaniin liittyy myöhemmin toinen, jonka tapaukset keskittyvät vanhaan Helsinkiin Vantaan suulla.

1.

UHMA UHKAA VASTAAN.

Tuima kirkastuksen kajo tuikki vanhan Henrik Pakilan silmistä, kun hän astui kadulle Mikael Agricolan työpajasta. Ohuehkon nenän sieraimet laajenivat kuin sotaorhin, konsa se kuulee torventoitotuksen, ja puristuneilla huulilla, jotka suupielistä olivat hieman alaspäin käyristyneet, oli ylvään ihailun ilme. Pystypäin lähti hän astumaan haahdelleen kirjakäärö kainalossaan. Mutta yhä kuvasteli hänen mielessään pienehkö, jäntevä mies, jonka luota oli juuri lähtenyt.

… Oli se mies miehiään! Yksinkertainen koulunrehtori vain, talonpoikaisista vanhemmista kuulema syntyjään. Mutta noustapas sittenkin itseään kuningasta vastaan!

Oli onni, että hän sattui parahiksi maille kuullakseen kaiken. Raumalta lähtiessä oli näet isä Mathias tuonut Mikael maisterille vietävän kirjeen ja pyytänyt maisterilta tuomaan kirjoja. Markkinain lähetessä loppuaan oli hän nyt mennyt niitä noutamaan. Mutta maisterin emäntä, Birgitta rouva, oli ollut asuintuvassa vastassa ja häthätää toimittanut, ettei maisterin puheille nyt voinut päästä, siellä kun oli parhaallaan kuninkaan lähetti. Sen enempää ei Birgitta rouva joutanut hänestä ukko pahasta välittämään. Riensi hätiköivällä innolla ovenraosta kuuntelemaan miehensä keskustelua kuninkaan lähetin kanssa.

Siitä samasta ovenraosta oli hänkin, Henrik vanhus, kuullut kaiken. Oli kuullut, että kuninkaan lähetti vaati kivenkovaan piispankoulun teinejä kirjuripojiksi kuninkaan tilikamariin. Kuningas kuului niitä jo moneen kertaan kirjeinkin vaatineen. Ruotsin puolen kouluista oli lähetetty heti ensi käskyllä, mutta Turun koulusta ei kymmenelläkään. Ennen oli kyllä saatu täältäkin, mutta ei nykyisen rehtorin aikana, vaikka kuningas oli kuullut koulun olevan nyt entistään ehomman. Kuninkaan kärsivällisyys oli lopussa, piti heti paikalla panna kolmisen nelisen teiniä lähetin mukaan.

Mutta tämäkös, Mikael maisteri näet, ei ole siitä milläänkään! Hätäisesti hätkähdellen oli Birgitta rouva kuunnellut ovenraosta, kun maisteri selitti järkähtämättömän tyynesti, että tämä köyhä kansa tarvitsi kaikki suomenkieltä taitavat hengenmiehet, jotka jaksettiin kouluttaa. Ei ollut liikaa yksi koulu valmistamaan kaitsijoita kokonaiselle kansalle. Jollei Ruotsin kouluista riittänyt kirjureita kuninkaalle, oli parasta laittaa erityisiä kirjurikouluja.

Mitäs se pystyi heitukkaan! Uhkasi, että jollei kuninkaan käskyä noudatettu hyvällä, oli siitä kummat seuraava. Mutta Mikael maisteri siihen vain tyynesti: "On tuo uhka nähty kuninkaan kirjeistäkin. Mutta parempi lie kuningas kuin paavi ennen. Lemmellä hänelle on kirkon varat annettu, jättänee toki köyhältä kansalta edes henkiset voimat viemättä."

Kiivaasti oli lähetti lähtenyt. Silloin oli Birgitta rouva hätiköiden ja siunuustellen rientänyt miehensä luo. Nythän muka jouduttiin huutavaan hukkaan, kun siten kuninkaan tahtoa vastustettiin. Mikael maisteri kuunteli vain puolella korvalla, avasi isä Mathiaan kirjeen ja alkoi lukea. Tuskin lie loppuun ehtinyt, kun tulee siihen muuan teinipoika ja sanoo myyneensä turulla maalaisille kaikki aapiset, jotka oli maisterilta saanut. Maisteri pisti hänelle uuden nipun aapisia, alkoi sitten laittaa kääröön isä Mathiaan tilaamia kirjoja, ja työnsä touhussa heitti väliin lohdutuksen sanan hätäilevälle Birgitta rouvalle. Käärön laitettuaan vilkaisi vielä kirjeen loppua ja pyysi sanomaan terveisiä, että Uusi Testamentti tuskin valmistui painosta vielä vuosikauteen. Mielenhyvikkeeksi lisäsi, että isä Mathias kenties sitten testamentin mukana saisi käsikirjan ja messumenotkin suomeksi. Hyvästit sanottuaan ehti Henrik vanhus vielä nähdä, kuinka maisteri istahti kynä kädessä pöydän ääreen, jolla oli avoinna monta paksua kirjaa rinnakkain, pari päälletystenkin.

Totta vie, sellainen miehen piti olla! Ihan kuumensi vieläkin korvia tyyni, mutta naseva ääni, jolla oli lähetille puhunut, aivan kuin tällä ei olisikaan kuningasta takanaan. Ihanasti hiipaisi sydäntä sellainen puhe, mutta kuka toinen tohti tehdä samoin? Sinne kuninkaan kaupunkiin heitä Rauman porvarejakin komennettiin kaupoille, vaikka Saksassa olisi saanut paremmat hinnat tavaroistaan! Nuristu sitä oli ja valitettu, mutta eipäs ollut miestä tekemään pystyä!

Mikael maisterin äänen kaiku, joka yhä soi ukon mielessä, tuntui vaativan, että oli tehtävä tenä tässäkin suhteessa. Ja näillä mielin saapui hän haahdelleen, joka oli rantalaiturissa Suurturun lähellä.

Tuskin oli hän laskenut jalkansa haahtensa kannelle, kun hänen Henrik poikansa ja Marketta tyttärensä ehättivät hänen kimppuunsa. Henrik tosin jättäytyi vähän loitommalle, ikäänkuin siten ylävän järkevästi pysyttäytyen syrjässä itse asiastakin, vaikka mieliteko tuikki silmistä. Marketta tuli tyynen tasaisesti aivan eteen, katsoi maanitellen suurilla, tummansinisillä silmillään ja pyysi:

— Saammehan nyt mennä katsomaan?

— Mitä niin?

— Niitäpä mustia ihmisiä.

Niin, mustalaisia! Ne olivat tosiaankin uutta tähän aikaan. Vanha Henrik oli markkinaväeltä kuullut niin monet kummat näistä harhailevista ihmisistä, jotka vasta muutama päivä sitten olivat ensi kertaa tässä maassa näyttäytyneet, että melkeinpä hän itsekin tunsi halua lähteä omin silmin näkemään.

— Jokos olet saanut pitsisi myydyksi? kysyi hän taipuvaisena.

— Juuri sain. Linnanrouvalle itselleen vietiin, mitä oli vielä jälellä.

Ukkoa ilahutti, kun Rauman mainehikkaat pitsit olivat jälleen päässeet niin suureen kunniaan, ja hän antoi luvan.

Poikansa ja tyttärensä tehdessä lähtöä vilkaisi hän laivuriinsa, nuoreen Pietari Kovapäähän, joka seisoi hievahtamatta haahden suurmastoa vasten, vaikka lähdönhalu näkyi polttavan kantapäitä.

— Menisit sinäkin, kehoitti ukko. — Älkää sentään viipykö kauan, täytyy pian ruveta kotimatkalle laittautumaan.

Pietari puristautui ensin kokoon, ikäänkuin lähtö olisi väkinäistä.
Mutta sitten hän yhtäkkiä ammahti sisarusten jälkeen.

Vanha Henrik Pakila jäi siihen kuhmukulmainsa alta katselemaan poistuvaa väkeään. Kas, eikös vain Heikka poikaa joenranta taaskin vetänyt porvoolaisen Laureus Mikkelinpojan haahdelle! Oli se sinne ennättänyt markkinain aikana jo monet kerrat pujahtaa, ja vähänväliä oli tähystellyt sinne parin muun aluksen ohi. Sinne meni taas, kaarsi vähän syrjäkariin, ikäänkuin olisi muuanne menevinään. Sieltä tulla liepsahti heti Elina neito haahden partaalle, lorusi ja ilakoi keveän sulavasti, ja hänen edessään seisoi solakka Heikka poika, pää hieman kallellaan, kuten taitavan nuorukaisen konsanaan. Jo lähti Elina mukaan, notkeasti liepsahti Heikan rinnalle, ja Heikka kulki pää kallellaan kuunnellen hänen liverrystään. Heikan toisella puolen jättäytyi tasainen Marketta vähän jälkivietteeseen, ikäänkuin odotellen. Siinäpä sopisi, pälkähti ukon päähän, Pietu pojan ehättää Marketan rinnalle, että hänelläkin olisi parinsa! Mutta mitäs se… jälkivietteessä vain jörötteli, ei rohennut tytölle pariksi paneutua, vaikka ammoin oli jo nähty silmistä, että mieli teki. Mahtoikohan Pietarissa, ukko Kovapään pojassa, olla miestä koskaan kosimaan hänen tytärtään! Hänen isänsä oli viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti lähtenyt raumalaisten puolesta smoolantilaisten "takkisotaan", kun kuningas vaati sinne laivureita ja muita miehiä, ja sille tielleen jäänytkin! Mutta poika ei rohennut mennä lemmentuleenkaan… Mielellään olisi Henrik vanhus suonut tyttärensä kunnon laivurilleen, vanhan toverinsa pojalle. Sai se tosin väliin päähänsä niin kumman huimia puuskia, laukesi kuin vastapainettu tuomiluokki salpanaulan katketessa. Mutta Marketta oli kyllin tyyni ja tasainen Pietarin kimmahduksia asettamaan. Ja paljoa mieluummin olisi ukko nähnyt heidät rinnatuksin, kuin vakavan poikansa tuon aina hymyilevän ruotsittaren rinnalla.

Nuorten peityttyä väenvilinään Suurturun puotirivien väliin asettui vanhus seisomaan suurmastoa vasten, samaan paikkaan, josta nuori Pietari laivuri oli juuri lähtenyt. Leveäkärkisen nilkkakengän ja kapeain kaatioiden verhoaman oikean jalkansa heitti hän koholle vasemman jalan eteen ja seisoi siinä kivenkarpeilla ruskeahkoksi värjätyssä sarkamekossaan, jonka pääntiehyt ja etuhalki oli reunustettu syysoravan turkiksilla ja leuan alta pistetty kiinni jouhipunonnaissilmuksella vaskinappiin. Parrattomaksi ajeltu leuka näytti niin tyytyväiseltä pyöreydessään, ja alaspäin käyristyneet suupielet kuvastivat tyyntä, vakiintunutta omanarvon tuntoa; ja siihen oli syytäkin, sillä Rauman pormestarina hän oikeastaan oli kotikylän pää. Silmät tuijottivat kuhmukulmien alta miettivinä haahden keulavantaaseen, ja lättälakin alta valui leikkotukka korvia ja niskaa peittämään.

Miten siinä lienevät ajatukset kiertäneetkin, niin ne palasivat jälleen äskeiseen kohtaukseen pyhän Lauritsan talossa, jossa Mikael maisteri asui. Syvälle olivat hänen tyynen miehekkäät sanansa sattuneet, ne kihelmöivät yhä päässä ajatusten juoksua johdattaen. Kun niiden valossa katseli omaa elämäänsä ja omia kauppatoimiaan, keksi silmä kuninkaan säädöksissä, joita alinomaa sateli ristiin rastiin, yhä enemmän kieroja kohtia, joista heille porvareille oli vain haittaa. Lieneekö niistä kaikista sitten koitunut etua valtakunnalle, jonka yleisetua ne muka tarkoittivat, tai itse kuninkaallekaan.

Siinä kesken mietteitään näki hän laivaansa lähestyvän vanhan, luimukulman ukon juurikkaan, jonka silmissä oli niin salaviisas ilme, että sitä olisi mielellään pitänyt viekkautena, jollei hän olisi ollut vanha tuttu, itse Hannu Kyrö, Turun suurimpia porvareita. Siinä varmaankin tuli ostaja turkiksille, jotka syksyn ensi maistimiksi oli tuotu Kemijoen suulta lohilastin keralla.

Ei se ukko kaupanteossa hätäillyt, tervehti vain kättä pistäen ja kysäisi:

— Kuinkas käyvät markkinat?

— Huonosti, tietty se.

— Kuinka niin?

— No, lopussahan nuo lohet jo on, nippunen näätiä ja oravia vain jälellä. Mutta kaikki menee melkein alle omien.

— Eihän lohen hinta ole ollut korkeampi vuosikausiin! virkkoi Hannu porvari ihmeissään.

— Ei täällä! Mutta miksi pikku kaupunkien purjehdusoikeutta rajoitetaan Tukholmaan ja tänne Turkuun? Toista olisi laskettaa suoraan Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin.

— Osansa kullekin! Tuokaa te vain tänne pohjalaisten metsälliset ja merelliset, kyllä me täältä ne kyyditsemme suuren maailman markkinoille ja tuomme saksantavaroita. Mitäs siitä tulisi, jos joka kylästä Saksassa käytäisiin, kuten rannikkolaiset tahtovat, vakkasuomalaiset ja muut. Järjestys se pitää olla kaikessa.

— Järjestystä kai on sekin, että tänään saamme laskettaa Saksaan, huomenna se taasen kielletään.

— Jos saatte tänään, miksi sitten nurisette, nauroi Hannu porvari.

— Päivissä siinä melkein ero on. Kolmattakymmentä vuotta sitten oli vielä tie auki, sain isäni laivalla laskea minne halutti. Mutta kerran keväällä kiellettiin purjehdus Saksaan, vaikka jo samana vuonna syksyllä jälleen myönnettiin lupa. Siitä pitäen se on ollut alituista määräilyä, kieltelyä ja myöntelyä, milloin saa purjehtia mihin tahtoo, milloin ainoastaan Tukholmaan ja Turkuun, milloin taasen ainoastaan Tukholmaan, niin ettei väliin tiedäkään, missä on lupa käydä kaupoilla. Moinen "järjestys" naurattaisi, jollei se tuntuisi kovin pahasti kukkarossa.

— Kai ne määräykset suureksi osaksi riippuvat siitäkin, että kuningasta kumartamassa käydään milloin miltäkin taholta, tuumi Hannu porvari.

— Miksi hän sitten määräilee, kun ei kerran tiedä sen parempaa! kivahti raumalainen.

— Kuningas puolestaan kostuu siitä, kun me vuoronperään häntä lahjustamme, nauroi turkulainen.

— Hyvähän teidän suurturkulaisten on lahjoa vaikka joka vuosi ja viedä yhä suuremmat viemiset! Mutta meidän on vaikeampi lähteä kanssanne kilpaa juoksemaan.

— Tuokaa sitten tavaranne mukisematta Turkuun!

— Miksei samalla tiellään muuttaa tänne tykkeinään! ärähti Henrik vanhus.

— Tosiaan!

Hannu porvarin silmät välähtivät. Näki selvään, että toisen äreä pilkka oli muistuttanut hänen mieleensä jotakin tärkeää. Hän kävi sangen vakavaksi ja virkkoi luimukulmin:

— Jollette vain joudukin pian muuttamaan!

Henrik vanhus tuijotti kummissaan salaviisaasti tiirottaviin silmiin.

— Kuinka niin? kysäisi hän.

— Etkös ole kuullut taanoisesta kokouksesta?

— En. Mistä kokouksesta sitten?

— Meillä oli täällä säätypäivät, joilla kaupan vaurastuttamisestakin keskusteltiin. Päätettiin (Hannu porvari sanoi sen ikäänkuin epäröiden ja tunnustellen) tehdä kuninkaalle anomus, että Naantalin ja Rauman porvarit käskettäisiin muuttamaan tänne Turkuun.

— No, vie minua, minä vikisen! Muuttaa muitta mutkitta! Ja aivanko puhut tosissasi?

Hannu porvari katseli vain silmät sirrallaan Henrik vanhusta, joka seisoi aivan hölmistyneenä hänen edessään.

— Ja ketä kaikkia oli sitten tuossa kokouksessa? älysi Henrik ukko lopulta kysyä.

— Aatelisherrat olivat melkein järjestään —

— Verenimijät!

— Oli piispa kaniikkeineen —

— Parhaat kaupan taitajat!

— Olivat Turun pormestarit ja raatimiehet ja monia porvareitakin.

— Mutta eivät muutettavat!

— Mitä teistä!

— Ja se päätettiin yhdestä tuumin?

— Aivan.

Henrik, vanhuksella oli tässä palassa siksi pureskeltavaa, ettei hän kotvaan saanut sanaakaan suustaan. Hannu porvari alkoi silloin varovasti selittämään:

— Edullisempaa kai olisikin sekä itsellenne että maan kaupalle, jos kaikki pikku kaupungit lyötäisiin yhteen. Turkuun muutettuanne saisitte tekin purjehdusoikeuden Saksaan ja mihin haluatte.

Henrik vanhus ei suurin kuunnellut Turun suurporvarin selityksiä. Hän mietti itse kuhmukulmat kireällä. Ja yhtäkkiä välähti jälleen hänen mieleensä äskeinen kohtaus pyhän Lauritsan talossa. Ilmestyi silloin kuin kirkastuksen kajastus hänen ahavoituneille kasvoilleen.

— Siitä ei tule mitään! virkkoi hän lujasti ja astahti pari askelta syrjään.

— Miksei tulisi?

— Me emme tahdo muuttaa! vastasi vanhus tuijottaen turunporvarin salaviisaihin silmiin.

— Mutta jos se on eduksi itsellennekin —

— Koti on aina kalliimpi kauneintakin kaupunkia!

— Mutta jos kuningas antaa käskyn?

— Meillä on kuninkaan oma sana suojanamme!

Sen sanoi Henrik vanhus niin lujaa luottamusta kalskahtavalla äänellä, että luimukulma porvari jäi äänetönnä katsomaan. Viipyi kotvan, ennenkun vanhus tarpeeksi tyyntyi selittääkseen:

— Suurista tonttiveroista päästäksemme veimme kaksi vuotta sitten kuninkaalle kaksisataa unkarilaista kultarahaa. Ostimme niillä tontit omiksemme. Meillä on siitä mustaa valkoisella, kuninkaan itsensä antama oikeuskirja. Ikuisiksi ajoiksi siinä meille vakuutetaan oma maaperä jalkojemme alle. Ummelleen kahden vuoden vanha se on, eikä suinkaan ikuisuus parissa vuodessa päättyne!

Voitonvarmana katsoi Henrik vanhus Hannu porvariin. Eikä tämä ruvennut hänen sanojaan vastaan väittämään, tuumihan vain:

— Saisitte kyllä täältä rakennuspaikat tonttienne sijaan. Näetkös, miten palorauniot häämöttävät tuolta kirkoltakin päin, missä ennen toiskeväistä paloa oli kaupungin upein osa. Harvassa on siellä vielä uusia taloja palaneiden sijalla ja tuolla oikealla tuskin ainoatakaan. Ainakin entinen luostaritontti olisi siellä käytettävänänne.

— Tahtoisitte siis meidät raunioitanne rakentamaan?

— Ylihypäten siitä hyötyä niittäisitte.

— Ei siitä väliä, virkkoi Henrik. Omat mannut mieluisimmat, omat kummut kukkaisimmat, outo oudossa kylässä, vento maalla vierahalla. Rauman rannoille olemme kiinni kasvaneet, sinne tahdomme kasvattaa lapsemmekin juurilleen. Mustalaiset maailmaa mangutelkoot, me tahdomme kotisijoillamme päämme kallistaa ja kotinummessa levätä.

Värähteli ukon ääni, kun hän näin puhumaan heltyi. Ja heltyi Turun porvarinkin mieli pikkukaupungin porvarin puheesta. Seisoi kotvan kulmat sujossa ja alkoi sitten turkiskauppoja hieroa.

Mutta Turun porvarin mentyä jäi Henrik miettimään kuhmukulmat kireällä. Paperit olivat tietenkin kuninkaissa, ja kuka tiesi, milloin sieltä salama leimahti. Oli ryhdyttävä toimiin ja pikaisiin!

Rauman rannoille ukon ajatukset lentivät. Valmiit oltiinkin jo lähtemään, kun Hannu Kyrö oli turkikset ostanut. Kunpa vain nuoret olisivat palanneet haahdelle!

II.

NUORET JA MUSTALAISET.

Huhhei, kuinka Pietari Kovapään rinta kohosi, kun hän pääsi haahdelta isäntänsä silmän alta! Sitä saattoi väliin kokonaisen kesän olla kuin laivaköysin sidottu, puuhasi ja ahersi vain toimissaan, eikä mielessä ollut tilaa millekään muulle. Mutta sitten tuli saaneeksi sysäyksen, rinta kuohahti ja ryöpsähti, oli kuin tuulenpuuska puhaltaisi poveen ja temmattaisi mukaansa. Elämä oli vain menoa, minne tuuli vei ja mieli palasti.

Nyt palasti se Marketan pariin. Mutta parastaikaa harpatessaan jälkeen näki hän Marketan veljensä kera pysähtyvän porvoolaisen Laurens porvarin haahdelle. Silloin valtasi hänet äkillinen neuvottomuus ja ujous. Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi huomannut jotakin tähdellistä sillä haahdella, jonka kohdalla oli, ja jäi siihen seisomaan.

Salavihkaan kohotti hän siitä katseensa Markettaan, joka seisoi hieman loitommalla veljestään ja porvoolaisesta tytöstä. Vaikka se seisoi siellä selin, oli Pietari näkevinään suuret tummansiniset silmät, tyynen ja iäti totisen katseen, joka tuntui aivan lävistävän toisen ja tarttuvan kiinni sydämeen, vetävän puoleensa ja samalla pitelevän loitolla. Tasaisena ja tanakkana hän siinä seisoi ja katsoi keskustelevaan pariin. Ja Pietarinkin katse kiintyi Elinaan, joka haahdenpartaalla heiskahteli heleän keveähkönä kuin pilvenhattara aamupäivän säteissä. Kasvot elivät ja säteilivät vivahtelevin ilmein, ja poskilihas vetäytyi veitikan uurteelle, siitä suupielen yläpuolelta.

Ruotsitar lähti mukaan, ja he alkoivat nousta Suurturulle, pari edellä ja Marketta jälkivietteessä. Pietari näki, miten Marketta melkein pysähtelihe, ei kääntynyt jälelleen katsomaan, vaan näytti odottelevan. Pietari oli rientämäisillään rinnalle, mutta tuli samalla tarkanneeksi Marketan hievahtamattoman pystyä päätä ja ylävän tasaista käyntiä. Silloin miten lie alkanut häämöttää mielessä kaukainen lapsuuden muisto, joka herätti ujoa arkuutta ja lannistavaa pelkoa. Se tuli mieleen aina, kun hän aikoi Markettaa lähennellä.

He olivat olleet Pakilan saunassa, hän ja Marketta äitiensä keralla. Oli jo riisuuduttu. Oli keskikesä, mutta äidiltä olivat jääneet vastat taittamatta ja unhottanut lie lähettää hänetkin vastakseen. Marketalla oli niin soma vasta, tuoksuvan tuores, oma taittamansa kesälehdosta. Silloin juolahti ykskaks hänen mieleensä, miten Jussoilan Juntti oli kerran kesäisissä kisoissa otellut Leilan Pirkon kanssa koettaen ryöstää tytöltä pusua. Jännityksellä olivat toiset nuoret katselleet ja nauraneet, kun se vihdoin onnistui. Hauskaa se oli ollut leikkiä hänestäkin, pikku pojasta. Ja nyt äkkipäätään se leikki juolahti mieleen, ja hän kävi käsiksi. Kävi ryöstämään vastaa Marketalta. Marketta katsoi häneen niin kummissaan suurilla sinisilmillään. Mutta ei se katse ehtinyt niin äkkiään hänen puuskaansa asettaa, hän tempasi vastan, riuhtaisi niin rajusti, että alaston tyttönen kaatui lattiapalkeille. Itku silloin pääsi Marketalta, ja äiti palasi lauteilta ja antoi pojalleen kylmän kylvyn, ennenkun päästi lämpimään. Mutta Marketan kummastunut, pelästynyt katse jäi ikipäiviksi Pietarin mieleen.

Tavallaan tämä muisto oli Pietarille rakaskin, se oli ikäänkuin yhdysside heidän välillään. Mutta samalla se oli eroittava aitakin. Kerran meriltä tultua, kun hän oli iloitellut juomalla itsensä humalaan, oli hän äkkiään puuskahtanut ja käynyt Markettaan syliksi. Mutta yhtä kummissaan oli toinen silloinkin katsonut ja juhlallisesti työntänyt käsivarren pois kaulastaan. Senkoommin ei Pietari ollut uskaltanut lähennellä, vaikka outo lumo vetikin suurisilmään tyttöön.

Mutta eiköhän siihen arkuuteen ollut muitakin syitä? Tuli hänelle toisinaan mieleen sekin, että ne olivat tullivapaan porvarin lapsia nuo, niillä oli talot ja laivat, ja hän oli vain toisen laivuri, vesilintu, jolla itsellään ei ollut pesävarpuakaan. Mutta enimmän arastutti se, että Pakilan nuoret olivat käyneet isä Mathiaan koulua, osasivat lukea piirrokset ja painokset; hän oli poikasena käynyt koulunsa pitkin kujasia ja osasi lukea vain meren vaahtopäitä aaltoja. Ne viskelivät venskaakin nuo, niin että Heikka tuli helposti toimeen porvoolaisen ruotsittaren kanssa; hän oli meriretkillä oppinut vain joitakin vaivaisia ruotsien ja saksojen sanoja. Mihinkäs hän pystyi lukijain parissa, hyvä niiden oli tasaisen ylävästi astua edellä, hän sai lupallakorvin vetelehtiä jälestä.

Mutta miksei tuon porvoolaisen tytön ympärillä sittenkään tuntunut samallaista aitaa olevan? Sattumalta juolahti se ensin Pietarin mieleen, mutta sitten kiintyi hän vertaillen tarkastelemaan molempia tyttöjä. Elina kulki ja liverteli ilakoiden ruotsiaan nuoren Heikan rinnalla, joka hänkin näytti saaneen entistä eloisampaa joustavuutta ylävään tasaisuuteensa. Takaraivolla oli tytöllä luokanmuotoinen hiussykerö, jollaisia Pietari oli muutama vuosi sitten nähnyt vain herrasnaisilla Saksan kaupungissa, ja sen peitti poimutettu sykerönverho, juuresta kietaistu punapintelillä hämähäkin vyötärölle. Alituiseen tämä luokka oli liikkeessä niskalla, kodikkaan pehmeästi aaltoili vihertävä puku vartalon notkeilla, solakan pyöreillä muodoilla, ja alituisessa liikkeessä olivat kädetkin, niin että liehahtelivat vain väljät, halkonaiset hihat.

Marketan tyyntä tasaisuutta taasen näytti ikäänkuin pitelevän pystyssä ja tukevan siniharmaa sarkaviitta, joka melkein suorana laskeutui hänen leveähköä vartaloaan verhoten olkapäistä polviin, niin ettei sen alta paljoakaan näkynyt puna- ja vihreäraitaisen säkyläishameen helmaa. Tummanruskeaa tukkaa piteli otsalta punatimppi, mutta takana suortuvat tyynesti laskeutuivat hartioille, ja käsivarrellaan kantoi hän valkoista verkaa siltä varalta, että pää tarvitsisi verhoa syyssateissa. Oikeastaan nämä valtoimet, punatimpin otsalta pitelemät hiussuortuvat olivat Pietarille tuttuuttaan rakkaat, samoin kuin Marketta itsekin oli hänelle rakas. Mutta ihmeellistä oli, että hän Markettaa katsoessaan tunsi sellaista arastelua. Elina ei ollut hänelle mitenkään erikoisemmin rakas, mutta sittenkin tunsi hän pelkkää hyvää mieltä tämän eloisuutta nähdessään.

Niin katsellen ja vertaillen kulki Pietari toisten jälestä Suurturua ylöspäin yhä harvenevassa markkinaväen vilinässä. He olivat jo joutuneet pitkulaisen turun yläpäähän, jossa vasemmanpuolisen puotirivin nurkalla seisoskeli melkoinen joukko markkinaväkeä. Sen keskeltä kuulivat he melkein lapsenäänellä huudettavan:

— Aapiskirja ostakaa, Uskonalku ostakaa, Rukouskirja ostakaa!

Edellimäisetkin poikkesivat tämän ihmisryhmän luo. Tytöt jäivät vähän syrjempään, mutta Henrik työntäytyi joukon keskustaan. Siinä seisoi teini, edessään kori täynnä kirjoja. Henrikin käteen sattui ensin "Abckiria" ja "Alcu Opista uscoon", jotka olivat päällimäisinä. Ne olivat hänelle tuttuja kukkasreunaisine nimilehtineen, sillä juuri niistä isä Mathias oli heitä opettanut lukemaan, häntä ja Markettaa.

— Osta pois! kehoitti teini, ottaen kirjan kumpaankin käteensä. — Tästä oppii kirjalle, tässä on sitten uskonopin alkeet.

— On nuo jo luettu, virkkoi nuori Henrik pää taiten kallellaan.

Toiset katsoivat häneen juhlallisesti, katsoipa itse kirjakauppiaskin. Mutta heidän kasvonsa saivat arkisemman ilmeen nähtyään, ettei mies ollut puettu papiksi eikä ritariksikaan.

— Entäs tämä? kysyi teini, kaivaen altapäin paksumman kirjan, jonka ostajat nähtävästi olivat harvinaisempia. — Sen kun lukee, tietää yhtä paljon kuin pappi, pahaa pappia enemmänkin, kehaisi hän.

Henrik otti sen katsellakseen. "Rucouskiria Bibliasta", luki alkulehdellä. Sitten seurasi samalla lehdellä parikymmenrivinen Michael Olavi Agricolan tervehdys "uskollisten, pyhäin ja jumalallisten suomalaisten, hämäläisten, pohjalaisten ja karjalaisten papeille, saarnamiehille ja koko yhteiselle seurakunnalle eli kansalle" ja vanhaan hyvään tapaan alamainen ylistys "Kristuksen kihlatulle rouvalle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle kuningattarelle." Seuraavilla sivuilla näkyi olevan lyhempiä ja pitempiä rivejä, siis runoa, sitten hengellistä ja maallista tasapitkissä riveissä.

Kirja alkoi kiinnittää Henrikin mieltä. Hän oli sen nähnyt ennenkin isä Mathiaan pöydällä ja silloin jo aavistanut, että se mahtoi sisältää syvempiä opin salaisuuksia kuin aapinen ja katkismus.

Mutta porvarispukuinen nuorimies, joka sanoi kirjoja lukeneensa ja niin ymmärtävän näköisenä selaili kirjoista suurinta, oli tuonut ne toisillekin ikäänkuin lähemmäs. He tuppautuivat tukulla luo ja tarttuivat aapisiin.

— Mitä se tuo merkitsee? kysyi muuan maalainen osoittaen nimilehden ensi kirjaimia.

— A siinä on ensin, sitten b ja c, selitti teini. Ne ovat puustaveja.

— Vai puusauvoja, tuollaiset! ihmetteli mies.

— Miten niillä lähdetään taipaleelle?

— Papilta ensin vähän kysäisee, kyllä hän opastaa uralle.

Kun mies punoi yhä neuvotonna päätään, alkoi teini selittää tavausharjoituksista, miten lukeminen käy. Mutta ei siihen ollut markkinaturulla aikaa, toinen mies tuli keskeyttämään.

— Minun poikani on aikonut vähän niinkuin porvariksi, tuumi hän arastellen ja raapaisi sitten korvallistaan. — Mutta ei niistä talonpoika oikein tiedä heidän tikapuistaan, joita myöten on kiivettävä. Mahtaisivatkohan ne puusauvat auttaa?

— Auttavat! sanoi teini varmasti. Puusauvat auttavat porvariksi vaikka kolmen äyrin miehen.

Ja hän sai aapisen kaupaksi.

Siinä oli vieressä seissut muuan hämäläinen suurisäntä kuunnellen vähäväkisten uteluja.

— Se kirja taitaa viedä vaikka papiksi, virkkoi hänkin vihdoin ylpäkästi.

— Miksei papiksi pääsisi, kun lukea osaa, oli nokkela teini valmis selittämään.

Isäntä tarttui tanakasti aapiseen.

— Tämä se on varsinainen pappiskirja, selitti teini kaivaen pohjalta paksuimman.

Loppujen lopuksi isäntä otti kaikki kolme ja maksoi. Olihan hyvä tehdä pojasta pappi, kun kerran oli tilaisuus tarjolla…

Mutta tällöin Pietari Kovapään mieleen välähti riemuisa ajatus. Miksei hänkin voinut opetella lukemaan! Saihan hän aina iltahetken ja pyhät päästään kotosalla ollessaan, ja eiköhän isä Mathias ottaisi häntä vähän opastaakseen, kun kauniisti pyytäisi. Hän kaivoi esiin muutaman aurtuan kukkarostaan, jossa hänellä oli kovalla työllä ansaitsemansa ja säästämänsä rahat, ja osti kirjan vähän kuin salavihkaan.

Huomasi Heikka sen sittenkin, ja katsoi niin salaviisaasti häneen. Taisi tehdä pilkkaa mielessään, kun hänkin, toisen laivuri, aikoi tässä käydä kirjamieheksi… Itse pisti ikäänkuin mahtaillen kainaloonsa kaikista paksuimman kirjan, maksoi ja meni ruotsittarensa rinnalle. Sitäkö liekin siristellyt silmillään, kun hän vasta alkoi aapisesta…

He lähtivät eteenpäin. Pietari pisti kirjan sarkamekkonsa poveen, ja se herätti sydämessä niin valoisia toiveita, että hän olisi rohkeasti voinut astua Marketan rinnallekin. Mutta ei hän mennyt, ei mennyt tahallaankaan. Jouti jäädä niin kauas, että hänkin pystyisi kirjalle. Salaa tavaisi, sitten yhtäkkiä hämmästyttäisi Marketan ja muut! Se ajatus kirkasti mielen kuin päivänsäde. Kun hänkin kuuluisi niihin harvoihin valittuihin, jotka osasivat pienistä mustasista poimia selviä sanoja, silloin saattaisi hän suoraan kosia Markettaa, tarvitsematta tuntea lentävänsä ylemmäs kuin siivet kantoivat.

Henrik ja Elina olivat etukynttä kulkiessaan tarttuneet toisiaan käteen ja juttelivat yhä rakkaammin. Marketta ja Pietari tulivat peräkanaa jälestä. Niin nousivat he turun yläpäästä Karjakatua myöten Karjaportille, josta alkoi Uudenmaan valtatie. Ja siellä portin ulkopuolella, Hirsipuumäen ja Mätäjärven vastapäätä, oli mustalaisten teltta Vartiovuoren rinteellä.

Jo loitommas näkivät he teltan edessä liudan toisiaan sysiviä lapsia ja syrjemmässä joukon nuoria poikia ja tyttöjä keräytyneenä yhteen kihermään. Luo tultuaan näkivät he tämän kihermän keskellä kummallisen, ryysyisen akan. Huh, miten musta oli eukko ja ryppyinen! Ja miten räikeänkirjaviin hetaleihin puettu! Hän piteli värisevää maantyttöä kädestä ja luki siitä hänen tulevaisuuttaan äänellä, joka tuntui tulevan haudan syvyydestä. Ja pikimustat silmät tuijottivat niin kaameasti kuin tähystelisivät Hornan uumeniin tai koko pitkään iäisyyteen.

Silmät selällään ja sieraimet pörhöllään jäi Pietari häntä muiden mukana katselemaan. Mutta teltasta kuului kohta tampuriinin helähdys ja samalla iskevä hihkaus, kuin koiran haukahdus. Enin osa nuorista tölmähti silloin avoimen teltan eteen. Pietari tunkeutui aivan etumaiseksi lapsiliudan sekaan.

Teltan perällä istui nuori mustalainen, jokin outo soitin sylissään. Mutta Pietari ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren tytön, joka seisoi keskellä telttaa. Tumma hän oli, mustanruskea kuin kirkastamaton kattilan kylki. Hänellä oli lyhyt punakirja hame, solakoita sääriä verhosivat punaiset sukat, ja jalassa oli huippukärkiset silkkikengät, tosin hieman rikkinäiset. Rinnalla ja hartioilla oli kaikenlaisia hiluja ja helyjä, joiden kanssa kilpaa välähtelivät tummat silmät tummista kasvoista.

Yhtäkkiä loivat nämä silmät aivan kuin uhmaten katseen, joka sattui suoraan Pietarin nuortean vereviin kasvoihin ja merenkiloa säteileviin silmiin. Pietari loi hätkähtäen silmänsä maahan ja kohotti ne vain vitkaan jälleen. Tyttö asetti uhkean ruumiinsa aivan kuin hänen katseltavakseen, ja huulilla oli puoleksi uhmaava, puoleksi maanitteleva hymy.

Silloin alkoi nuori mustalainen soittaa, ja vitkaisin liikkein alotti tyttö oudon, keinuvan karkelon. Hänen ensi askeleensa toivat hänet aivan Pietarin eteen; hän pysähtyi siihen tuokioksi ja loi häneen uuden katseen aivan läheltä. Pietarista tuntui, kuin hänessä läikähtäisi tulivirta, ja hänen nähdessään tytön silmät oli kuin hän näkisi pohjattoman meren, jonka pinnalla väräji ihana, vihertävä sädeverho. Hän tunsi, että ihmeellinen, ennentuntematon liekki oli hänet sytyttänyt. Mutta aivan rannattomiin vei hänen huumauksensa vaistomainen tunto, että tuo outo tyttö, jonka kanssa hän niin yhtäkkiä oli iskenyt yhteen, oli hänkin syttynyt, että he olivat sytyttäneet toinen toisensa.

Tyttö liiteli jälleen loitommaksi. Pietarin ympärillä töllistelivät lapset vuoroon soittajaa, vuoroon tanssijaa, supattelivat ja kikattelivat. Mutta Pietari näki vain tanssijattaren. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet, ja milloin tytön silmät jälleen sattuivat häneen, tunsi hän suloisen väristyksen puistattavan itseään. Tuokioksi hän oli unhottanut toverinsa tykkänään, ja kun hän vilkaisi ympärilleen, näki hän mustalaisakan parhaallaan povaavan Marketalle ja Henrikin seisovan Elinan rinnalla nuorisojoukon takalistolla.

Hänen katseensa kääntyi jälleen mustalaistyttöön, jonka tanssi oli käynyt hurjemmaksi. Nuoruutta uhkuva vartalo keinui, notkui ja kieppui salamannopein liikkein ja jalat virpoivat kuin pääsiäispalmut. Tanssi kiihtyi kiihtymistään, kauan, kauan, ja koko ajan tuntui Pietarista kuin tyttö tanssisi vain hänelle.

Yhtäkkiä hän pysähtyi, pää heitettynä taaksepäin ja melkein pilkallinen loiste silmissään, ja hänen helyillä koristettu povensa kohosi silloin kuin myrskyn puuska. Ja Pietarista tuntui, kuin se rynnistäisi hänen rintaansa vasten.

Tyttö tuli Pietarin eteen ja helisti ojennettua tampuriiniaan. Herkän noreasti katsoi Pietari häneen, ja silloin oli niin rajattoman raukea, rajattoman alistuva hymy tytön huulilla. Mutta hän helisti uudestaan tampuriiniaan, ja hätiköiden tarttui Pietari kukkaroonsa, jonka äiti vainaja oli virkannut laivuripoikansa vyölle, niinkuin kuunaan kauppamiehelle. Kokonaisen kirkkaan riksin hän sieltä sieppasi ja laski tampuriinille. Tyttö loi häneen suloisen kauriin katseen, vilkaisi sitten ylenkatseellisesti muuhun yleisöönsä, joka jo enimmäksi osaksi oli loitonnut, ja meni pois. Voitonriemuisesti vilautti hän nuorelle mustalaiselle tampuriinilla loistavaa hopearahaa, pani sen kirstun kannelle ja hervahti selälleen ryysykasalle teltan nurkkaan.

Huomaamatta, että kotitielle kiirehtivä nuoriso oli hajaantunut hänen ympäriltään, jäi Pietari siihen yhä seisomaan, ja tyttö ojenteli uhkeita jäseniään aivan kuin hänen katseltavakseen. Mutta kohta kuuli hän nauravan äänen, joka huusi:

— Etkö sinäkin, Pietari, tule tiedustamaan tulevaisuutesi vaiheita?

Nuori Henrik se huusi mustalaisakan luota. Ja Henrikin rinnalla seisoi Elina, joka juuri sai kätensä mustalaisakalta, hymykuoppanen poskellaan. Henrik näkyi antavan kätensä akalle vuorostaan. Marketta seisoi syrjittäin Pietariin, ei ollut katsovinaan häneen, mutta katsoi kuitenkin.

Väkinäisesti lähti Pietari oviaukolta. Hänestä tuntui kuin hänet olisi sidottu tänne kiehtovin salasitein. Täällä tuntui olevan terheninen lumokehä, jonka keskeltä hän ei tuntenut voivansa lähteä pois. Eikä tahtonutkaan. Mutta halutti häntä sentään kuulla kohtalonsa. Ja kohtalonaan ajatteli hän vain sitä, mitä hänelle oli oleva tämä tyttö, joka yhdessä hetkessä oli hänet näin ihmeellisesti sitonut.

Hän meni Henrikin luo ja joutui kuulemaan, miten mustalaisakka tenhoisella noidanäänellä päätti ennustuksensa hänelle:

— Kas, noin elämäsi lanka juoksee isiesi uria! Mutta sydämesi juova, tuolta kaukaa merimatkan takaa se alkunsa saa. Tuossa elämäsi lankakin väräjää ja näyttää katkeavan. Mutta tuolla sydämesi juovan lähellä se alkaa uudestaan. Tyynin, selvin katsein, lujin, vaikka mukautuvin luonnoin tulet ihmisiä johtamaan ja heidän asioitaan valvomaan. Isäsi ohjat perit, mutta sydämesi ja kohtalosi vie sinut uusille urille.

Akka päästi hänen kätensä. Ylävästi hymähdellen, niinkuin ei olisi akan lorujen ensinkään antanut itseensä tehota, maksoi hän akalle omasta ja tyttöjen puolesta. Sitten meni hän Elinan luo ja kuiskutti jotakin tälle. He lähtivät hiljanverkaan kävelemään kaupunkiin päin.

Pietari seisoi allasilmin, ikäänkuin ei näkisikään heidän menoaan, ja ojensi kätensä akalle. Vilaukselta näki hän, että Marketta oli jäänyt paikoilleen seisomaan. Se tuntui pistävän omituisen kipeästi hänen mieleensä, ja hän melkein vapisi odottaessaan, minkä tuloksen akka saisi hänen kätensä viivojen tarkastelusta. Akka näytti aivan erityisesti kiintyvän niihin ja tarkasteli niitä kauan:

Sydämesi juova ja elämäsi lanka, tuossa ne keskenään kiemurtelevat alussa, keveinä virvoina. Aikaisin olet lemmestä unelmoinut. Mutta tuossa äkkiä taittuu sydämenjuova, tuossa alkaa syvänä, punervapohjana uudestaan ja taittuu yhtäkkiä, näyttää kadoksiin katkeavan. Pääsi viiva, ajatuksesi piirto alkaa tylppöpäänä tuolta loitompaa, luokkina kiertää erilleen mutkaisesta elämänlangasta. Mutta tuolta alkaa sydämesi viiva jälleen katkelmien takaa, hienona kuin päivänsäde. Vihdoin siihen yhtyy elämänlanka ja pään viiva ja yhdessä kulkevat ne elämän rantaan. Niin, niin, poikaseni, pettävät ovat Nuoruutesi haaveet, varjoiksi häipyvät, moneen sinut sydämesi vie eikä pääsi elämääsi ohjaa. Mutta lempesi raunioilla uusi säde pilkahtaa, ja onnesi säde se on, se sinut haaksirikkojen jälkeen tyyneen satamaan johdattaa.—

Marketta oli odottanut tätä ennustusta yhtä suurella uteliaisuudella kuin omaansa, jollei suuremmallakin. Mutta kun akka alkoi puhua Pietarin sydämenjuovan katkeilemisista, tuli hänen suuriin silmiinsä oudoksuva ilme, aivan kuin Pietari olisi häntä loukannut. Hänen huulensa värähti ja hän lähti päättäväisesti astumaan veljensä ja Elinan jälkeen, kuuntelematta sen enempää.

Kappaleen kuljettuaan hän sentään pysähtyi ja katsoi jälelleen. Akan ennustus näkyi päättyneen ja Pietari maksoi hänelle. Mutta samassa tuli mustalaistyttö teltasta hänen luoksensa. He seisoivat aivan lähetysten silmä silmää vasten. Tyttö puhui jotakin, ja Pietari seisoi epäröiden, melkein horjuen. Silloin — Marketalta oli vähällä päästä huudahdus — silloin tyttö kietaisi paljaan käsivartensa Pietarin kaulaan ja huojuen alkoivat he mennä telttaan päin.

Juoksujalkaa lähti hän silloin Henrikin ja Elinan jälkeen. Mutta nämä olivat niin kiintyneet toisiinsa, etteivät huomanneet hänen kiihtymystään, tuskin häntä itseäänkään.

— Mitähän se lorusi siitä pitkästä vesimatkasta? virkkoi Henrik pää tuumivasti kallellaan.

— Kultasihan se sanoi sinun vesimatkan takaa löytävän!

— Minnekäs minä sen matkan tekisin?

— Voithan mennä vaikka saksojen tyttäriä kosimaan!

— En ikinä!

— Kuninkaan kultaisesta kaupungista haet nuorikon sitten?

— En sieltäkään.

— No, Kainuunmeren rahaisilta rannoilta noudat heinävirsun tai venakon.

— Mutta akkahan sanoi minun sinne jäävänkin. Lappiinko elämään lähtisin?

— Tule Porvooseen sitten!

— Saanko tulla?

— Siellä on tyttöjä tukulta, pojat menevät Viron väljille veräjille.

Nuori Henrik vilkaisi ruusuposkeen Elinaan rinnallaan, ja ilo kirkasti hänen silmänsä. Hän vaipui miettimään ja kiintyi erityisesti siihen pulmalliseen seikkaan, että täytyiköhän hänen tosiaankin muuttaa Porvooseen, jos tahtoi omakseen tämän suloisimman tytön mitä oli nähnyt ikipäivinään. Akan ennustus ei tuntunut oikein soveltuvan hänen unelmiinsa. Hän oli aina tottunut ajattelemaan, että hänen tuleva nuorikkonsa hyörisi raumalaisilla kotipihoilla.

Hänen mietteensä katkesivat siihen, kun Elina hilpeällä tavallaan koetti päästä pakinaan Marketan kanssa, joka kulki niin yksin hänen rinnallaan.

— Sinullehan se loistavia povasi! Toiseen säätyyn sanoi sinun kohoavan, virkkoi Elina niin säteilevin silmin, että Henrik aivan ihastui niihin.

Mutta Marketta vilkui vain huolestuneena jälelleen.

— Mihinkäs Pietu jäi? kysyi Henrik silloin.

— Sinne teltalle, vastasi Marketta umpikuljuisella äänellä.

— Puuskapäätä taisi mustalaisveri vetää puoleensa! leikitteli Henrik.

Marketta hätkähti. Mutta sitten katsoi hän nuhdellen veljeensä ja sanoi anovalla äänellä:

— Palaisit kiirehtimään. Isä taitaa odottaa.

— Tottapahan osaa yksinkin.

He kiirehtivät askeliaan. Laurens porvarin haahden kohdalla, sanoi Elina mitä sulimmat jäähyväiset, ja nuori Henrik riensi sisarensa kera isänsä haahdelle.

— Vihdoinkin! huusi isä vastaan. — Mihinkäs Pietari jäi?

— Kyllä kai hän pian tulee, riensi Marketta hieman epävarmalla äänellä puolustamaan.

— Mustalaisakka jäi hänelle viimeksi loihtimaan, naurahti nuori Henrik.

— Kaikkiakin! murisi vanhus. Olisi aikoja sitten oltu valmiit lähtemään.

Marketta tähysteli suurin silmin Suurturun alapäähän. Sinne vilkaisivat tuontuostakin myös isä ja poika puuhiensa lomaan. Harvoja siellä oli liikkujia, enimmäkseen haahdilleen palaavia rannikkolaisia ja kestejä. Mutta Pietaria ei näkynyt ei kuulunut.

Vihdoin vanha Henrik lähti kiivain askelin, astui pitkin Suurturua ja Karjakatua ja saapui mustalaisten teltalle. Siellä oli vain tumma tyttö teltan nurkassa pitkällään.

— Missä laivurini on? kysäisi vanhus häneltä.

— Sekö meriverevä, upea nuorimies? utaisi tyttö kohottaen päänsä paljaan käsivartensa varaan.

— Se on tainnut olla.

— Kaupunkiin päin hän meni, sanoi tyttö salamyhkäisesti naureskellen.

Henrik vanhus lähti astumaan takaisin kaupunkiin. Kuinka hän tähystelikin, näki hän vain markkinoilta palaavia maalaisia. Tuossa vedätti salomaan mies suolakulia kaksipajuisilla purilailla, itse astuen jälestä. Tuossa ajoi valtatien vartelainen tyttärineen vankkureilla, jotka olivat puusta pyörineen, akseleineen, sokkineen ja kaikkineen. Tuossa veti solkeva sälkö keveillä kääseillä aatelisherraa rouvineen. Monta oli siinä matkalaista. Jokunen maalainen sentään vielä liikkui Suurturun puotiluukkujen edustallakin. Pietaria ei vain näkynyt missään.

Yrmeänä saapui vanhus haahdelleen.

Ilta alkoi jo hämärtää. Turha oli enää lähteä yönselkään kariseen saaristoon. Paras oli paneutua levolle huomisaamuun. Tottapahan siihen karkulainenkin palaisi.

He nukkuivat kolmisin haahden kajuutassa. Marketta ei vain tahtonut päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän niin kauheita unia. Hän oli haihtuvana haamuna, keveänä kekrittärenä liitelevinään ympärinsä. Avuttomana hän näki, miten tumma Tuonen tyttö kietoi käsivartensa Pietarin kaulaan ja vei hänet vuoren uumeniin, Manan majoihin.

Aamulla ennen päivänkoittoa herätti Henrik vanhus väkensä. Pietarista ei kuulunut vieläkään mitään.

Päivän alkaessa hämärtää teki vanhus päätöksensä.

— Lähdemme, sanoi hän. Kyllä haahti kulkee ilman häntäkin. Neuvotelkoon jälestä, miten parhaiten pääsee.

He kohottivat purjeensa ja lähtivät kohden kotirantoja.

III.

KOTIRANNAT.

Hanhisluotoa lähestyi haahti. Henrik vanhus seisoi peräsimessä ja lasketti perälaitaisella kohden tuttuja rantoja. Syvissä mieterypyissä oli vanhuksen otsa. Koko mutkaisen matkan kestäessä olivat hänen ajatuksensa edeltäpäin rientäneet kotikylään. Kireästi oli hän tuuminut, miten oli noustava kotipohjia puolustamaan.

Mutta nyt, kun tutut, muistorikkaat kotirannat tulivat näkyviin, heräsi mielessä niin surunsävyinen, kaihokajasteinen hellyys. Monta kertaa ennenkin olivat sydämen hellimmät kielet helähtäneet, kun nämä rannat olivat alkaneet silmiin siintää ja kun hän salmensuuhun laskettuaan oli nähnyt rantaäyräällä tutun talokihermän ja kirkkojen kimmeltävät ristit. Mutta toiselta tuntui nyt kotiutuminen, mieli värähti kaihosta niinkuin ennen merille uretessa ja ulkosaarien häipyessä taivaan sinirantaan. Vielä sitäkin syvempi oli sydämen kaihonsointi, syvempi ja hellempi, mutta myös kipeämpi ja katkerampi. Tuntui, kuin vasta nyt olisivat kotirannat oikein rakkaiksi käyneet, kun niitä vaara uhkasi. Vasta nyt oikein tunsi, miten sydän oli tänne kiinni kasvanut.

Ja kun hän näitä rakkaita rantoja lähestyi, silloin syysillan unelias päivätär, ikäänkuin hänen kaihojaan hellitellen, puki niemet ja saaret kultaiseen rusopunaan. Tuossa oikealla näytti Urmluoto ja Hanhinen aivan kuin kaihonkyyneliä vetistelevän ja palavin poskin suvisuloutensa katoavaisuutta itkevän. Ja Hanhisen päitse päästyä aukeni pitkänä ja monipoukamaisena Unajanlahti. Se kietoutui siellä illanvarjoihin, ikäänkuin ikivanhoja muistojaan kateellisena kaihtien.

Siellä kertoivat vanhat näillä tienoin ensiksi ihmissydänten sykkineen. Kaukaa sisämaasta virtailivat sinne siihen aikaan vedet läpi suvantojen, ja suuret ja rikkaat olivat kylät virtojen ja suvantojen varsilla. Unajan rannalle kertoi taru kohouneen suuren kauppakylänkin, jo kaukaisissa pakanuuden taruhämärissä, ennen Ulvilaa ja Teljää, kenties itse Turkuakin. Miksi se sitten liekin muutettu nykyiselle paikalleen. Liekö Rauman rannalle kohonnut Ristinluostari puoleensa vetänyt, vai liekö jo ennemmin paikka sopivammaksi nähty. Mutta isä Mathias tiesi kertoa, että vielä Erik Pommerilaisen verokirjoissa kaupungilla oli uudella paikallaanko ollut "Unio" nimenään. Pyhällä kunnioituksella oli Henrik vanhus nuorina päivinään katsellut vanhan Unajan raunioita, jotka nyt uinailivat unhon unta kukkivain nurmikumpujen peitossa.

Reksaarella, joka oli loitommalla pohjoisessa aivan avoimen ulapan hengessä, kerrottiin muinoin olleen suuren markkinapaikan. Sotiteillä ei sinne ollut helppo päästä mantereita, mutta kaupankävijät hämäläiset aina pääsivät haapioillaan, ja saaren ulkopäähän oli voiolaisten hyvä laskettaa haahtineen syvään satamaan. Yksin idän arapialaistenkin kerrottiin sinne ikimuinoin tuoneen hopeitaan Venäjän jokia ja aroja myöten. Ainakin kävivät siellä toisaalta varjaagit ja venäläiset, toisaalta viikingit ja saksat kauppoja suomalaisten ja hämäläisten kanssa. Vielä sittenkin, kun Rauman kaupunki oli sijoittunut nykyiselle paikalleen, oli Reksaarella vuosittain vietetty suuria markkinoita.

Vähän tännempänä oli pieni Ristkari, jolle täällä oli ensi kerran pyhä risti pystytetty. Harmaaveljet, jotka olivat tänne lännestä urenneet, olivat siellä ensiksi nousseet maihin. Arkoja olivat näet aluksi olleet, eivät mantereelle tohtineet. Mutta kun olivat saaneet selville, että pyhän Henrikin kylvö oli jo metsien kansan pyhän ristin tunnustajiksi taivuttanut, olivat uskaltautuneet toiselle pienelle karille aivan Reksaaren viereen, johon laittoivat erakkomajansa ja pyhittivät sen pyhälle Kertulle. Kertunkari oli sillä siitä pitäen nimenäänkin. Mutta ennen pitkää he siirtyivät siitä itse markkinapaikalle, Reksaaren länsikärkeen, josta niemeke sai ikipäiviksi Ristinperän nimekseen. Lopulta urkenivat he mantereelle Raumaveden suulle ja rakensivat siihen Pyhänristin luostarin.

Mutta saariston ulkoäärellä oli pieni Sotikari. Ei se tasapäiden taistelujen, kunniakkaiden urotekojen muistoksi nimeään kantanut. Vasta kymmenisen vuotta sitten oli se saanut nimensä siitä, että Turusta tullut sotapursi oli sen mallossa odotellut, milloin lähettäisi täytensä sotaväkeä ajamaan Ristinkodin avuttomia harmaaveljiä mierontielle. Ja itsenään pyhän Henrikin jäännösten muuttamispäivänä, kun munkkien juhlakulkue kansajoukkojen saattamana aikoi palata luostarikotiinsa, seisoi portilla vastassa rivi keihäsmiehiä, joka sulki portin heiltä ainaiseksi.

Monia muistorikkaita taruja tiesivät nämä armaat, satasaariset rannat kertoa. Ja kun haahti lasketti Avainkimpun ja Tarvonsaaren väliseen salmensuuhun, silloin alkoivat illan ruusuruskossa häämöttää silmiin kultaisen kotikylän tutut turvekatot, raatihuoneen torni ja molempien kirkkojen välkkyvät ristit. Hellä, hellä sävel helähti silloin rinnassa, mutta pohjalla soi surusävel, joka vihlaisi niin kipeästi. Niin tuntui tämä ikirakas ranta kasvaneen kiinni hänen sydämeensä, että jos hänet tahdottiin siitä irti temmata, saivat hänet silloin tänne haudata.

Ranta tuossa Sonkin, Toivaisen, Käkelän ja Teukin talojen alla oli ollut heidän lapsuutensa armahin kisatanhua. Siinä he olivat aallot sorsina uineet, siinä rantahietikolla ilakoiden leikkiä lyöneet. Siitä oli hän nuorukaisena Sonkin Martan monet kerrat purteensa maanitellut, ja purjeretkillä ja pyhäisissä kisoissa olivat he lemmenpaulansa punoneet ja vihdoin ikiliittonsa solmineet. Tuossa tutussa Sonkkilan talossa oli vietetty Martan päänpeittäjäiset, ja ihana oli hän ollut valkohunnuissaan ja kullankimmeltävä ruunu päässään. Hyvä oli Martta ollut hänelle emäntä, mieluista oli ollut palata meriltä hänen lietensä ääreen, mutta toimekkaissa käsissä oli kotitalous, viipyipä matkoilla kuinka kauan tahansa. Eikä Martta ainoastaan kotilieden vaalijaksi pystynyt; hänen itsensä matkatessa suuren maailman markkinoilla lankonsa Simo Sonkin kanssa heidän yhteisellä laivallaan, saattoi Martta tällä heidän pienemmällä haahdellaan laskettaa Kainuunmeren perukoille ja tehdä kaupat kunnolliset heidän pirkkalaisen kauppatuttunsa kanssa.

Herkäksi heltyi vanhuksen mieli katsellessa kotikylää, jonka kattoja ja kirkonristejä kultasivat tuhannet muistot kilvan iltaruskon keralla. Tuskin ehti peränpitäjä huomatakaan, kun oli Karinlahti lasketettu ja jouduttiin Käkelän nurkalle. Siitä niemen ympäri käännyttyä alkoi yhä hiljetä vauhti kaidalla virralla, jossa purjeet rupesivat illantyynessä elämään. Mutta hiljaista ravunkulkua sentään mentiin eteenpäin, ja kohta tuli vanha luostari näkyviin. Ei näkynyt enää vanhoja harmaaveljiä ongella suurella Hiidenkivellä muurin varressa, eivätkä he muurien sisälläkään veisanneet messujaan. Isä Mathias vain asui perheineen jylhissä luostarikammioissa, ja luostarin kirkko, ikivanha ristinpyhättö, jonka kuorin holvikaaria kaunistivat piispa Arvi Kurjen maalauttamat herranpyhien kuvat, se oli muutettu kuninkaan veroaitaksi. Mahtoivat pyhimysten otsat vetäytyä synkkiin ryppyihin sitä menoa nähdessä…

He raumalaiset olivat itsekin olleet tässä mullistuksessa osallisena. Suuren tulipalon tuhoaman kaupungin asujamet olivat anoneet kuninkaalta, että kirkkopappikin saisi asua munkkien kodissa, kun seurakunta ei jaksanut rakentaa uutta pappilaa palaneen tilalle. Siitä sai kuningas aiheen munkkien karkoittamiseen, kun kynnet siihen syyhyivät. Mutta oliko nyt koko kylänväki samoin ajettava mieroon kotisijoiltaan?

Tyrmein mielin tätä kysymystä miettien lähestyi Henrik vanhus haahtineen kotilaituria. Silloin yhtäkkiä pisti jotakin merkillistä hänen silmiinsä.

Siihen haahdenkannelle näkyi jo kotilaituri lehdettömäin tervaleppäin oksien alitse. Sitä tähystellessään näki hän jotakin vilkkuvan silmiinsä oksien välitse ylempää rantarinteeltä.

Ihmisolennolta, naishahmolta se näytti. Mutta ei kulkenut maassa, ylhäällä ilmassa leijaili ja häilyi, hoippui ja harhaili sinne tänne ja oksien varjossa lähestyi laituria, jota kohden hän lasketti. Aivan pöyristyneenä jäi vanhus siihen tuijottamaan.

Se tuli oksien varjosta näkyviin, ja silloin alkoi se hänestä näyttää hänen nuoremmalta tyttäreltään. Totta tosiaan! Hilappa se oli, pitkillä puujaloilla toikkaroi laituria kohden. Sillä tytöllä olivat aina kujeensa kuin pahalla pojalla, mutta outoa sittenkin oli hänen liihoittelemisensa yläilmoissa. Horjuvaa sen toikkaroiminen oli, rinteessä oli kaatumaisillaan, niin että täytyi hypätä maahan. Mutta kiveltä neuvottelihe se uudestaan jalanjatkoilleen. Ja kun haahti lähestyi laituria, tulla tuijotti se seipäillään laiturin reunalle kuin päätön kana. Ja mitäs muuta, huippaapas toinen seipäistäsi haahteen, vaikkei se vielä ollut laiturissa kiinnikään! Henrik vanhus huusi vihaisen varoituksen tyttärelleen. Mutta samassa tyttö kompastui. Ja katosi. Puujalka oli sattunut haahden laitaan, ja tyttö putosi päistikkaa virtaan laiturin ja haahden väliin.

— Käy keksiin! huusi ukko pojalleen.

Nuori Henrik sieppasi keksin ja työnsi sillä laiturista, ettei haahdenlaita päässyt rutistamaan tyttöä laituria vasten. Isä itse sieppasi hamppuköyden ja heitti sen pään tyttärelleen. Mutta siitä tyttönen viisi välitti. Se oli jo uinut pois laiturin ja haahden välistä ja ryömi pian maalle laiturin kupeelle.

Maalle marssi kuin uitettu koira, tuli laiturille ja älysi siihen jääneen toisen puujaloistaan. Ikäänkuin kostaakseen sieppasi hän sen ja singotti virtaan toisen jälkeen. Ja kun Marketta astui haahdesta laiturille kääröineen, pyrhälsi Hilappa kääröihin käsiksi, niin että tasainen Marketta melkein häiriytyi tasaisuudestaan koettaessaan säilyttää kuivina kotituomisiaan.

Isä jäi poikansa kera käärimään purjeita, ja Marketta lähti kääröineen nousemaan rantarinnettä ylöspäin. Hilappa lyöttäytyi hänen rinnalleen ja alkoi toimittaa:

— Marakatti kulta! (Hän sanoi aina Marketta siskoaan marakatiksi, vaikka muut leikkipuheessa sanoivat tätä Pakilan tasaiseksi.) Aatteles, kuinka minua pistätti, kun en päässyt mukaan Turkuun. Läksin heti kotoa pois enkä aikonut kuunaan tulla takaisin. Mutta kadunristeykseen näin sillan yli, miten pojat luostarikentällä toikkaroivat taivasjaloilla. Juoksin sinne ja ajattelin, että pitää oppia se konsti ollessanne poissa ja sitten teitä hämmästyttää. Sonni-Toron Junun vain sysäsin kumoon ja sieppasin hänen jalkansa. Marisi se ensin, mutta kun lupasin markkinatuomisia palattuasi, antoi hän jo mielellään ja opettikin vielä. Päivät päästään olen sillaikaa toikkaroinut. Mutta mustelmia siinä sai — katsos! (Hän kuori mekkonsa hihat kääreelle ja näytteli käsivarsiaan, jotka tosiaan olivat aivan mustankirjavat.) Ja katsos polviani ja sääriäni! Yötkin olin unissani toikkaroivinani vain taivasjaloilla ja tuuskahtelevinani tanhuaan. Mutta hyvä siitä tuli, myötämäessä vain tahtoo vetää nenälleen. Ja jollen olisi tuohon haahdenlaitaan kompastunut… Mutta nyt sinun, Marakatti kulta, täytyy pian antaa tuomisesi, että saan viedä Toron Junulle.

— Maltahan nyt, kunnes päästään kotiin!

Pian he sinne pääsivätkin. Nousivat vain rinnettä ylös Luostarikadun päähän ja kääntyivät ensi kulmasta Kuninkaan kadulle oikeaan. Pakila oli siinä heti toisella virranrantatontilla. Portista pihaan ja portaista porstuaan.

— Siunaa ja varjele! kuului tuvasta vastaan, kun Hilappa marssi sisään vettä purskuvissa ruojutkengissään. — Jesmaar, sitä viikaria! lisäsi äiti vielä tytölleen poikamaisen arvonimen nähdessään miten mekonhelmasta tippui lattialle vetisiä pisteviivoja merkiksi mistä tyttö oli kulkenut.

Hilappa kieppui Marketan kääröjen ympärillä uteliaisuudesta sirrottavin silmin. Äiti riensi takan ääreen panemaan pataa tulelle, ja sieltä hän kysäisi:

— Missä sinä taas olet rypenyt?

— Virrassa vaan, vastasi Hilappa ohi mennen. Ja samaan hengenvetoon lisäsi hän Marketan suurinta kääröä kierrellen: — Mitä siinä on?

— Muutahan siinä kuivaa yllesi, naurahti äiti takan äärestä.

Ja laitettuaan padan haahlaan istahti äiti muori jakkaralle takan ääreen katselemaan tyttäriään. Marketta riisui pois siniharmaan sarkaviittansa, hiljaa ja tyynesti, ja seisoi siinä litteähkönä raitaisessa mekkohameessaan. Tasaisesti alkoi hän availla kääröjään ja tuijotteli työhönsä suurilla tummansinisillä silmillään, ikäänkuin näkisi kääröissään jotakin ylen tähdellistä. Hilappa puolestaan alkoi reippaasti riisuutua märistä vaatteistaan. Mutta ei hän näkynyt niitä lainkaan ajattelevan, viiruili vain uteliain silmin Marketan kääröihin. Pian oli hän ilkosen alasti, ja lempeä hymy suupielessään loi äiti katseen hänen hoikkaan, mutta rivakkaan vartaloonsa. Toisten tyttöjen varressa alkoi jo tuossa iässä näkyä naisellista pyöreyttä, mutta Hilapassa huomasi siitä tuskin merkkiäkään. Suora ja solakka hänellä oli varsi kuin pojalla, ja kasvotkin, vaikka kyllä somat, olivat oikeastaan poikaviikarin kasvot, naisellista niissä tuskin havaitsi muuta kuin silloin tällöin uteliaisuuden ilmeen. Kehen hänestä liekin tullut sellainen tuulihattu? Ei suinkaan äitiinsä, vaikka hänkin oli nuorena ollut heilahtelevampi kuin tasainen Marketta. Isä oli kyllä ollut reima nuorena ja miehevä mies ikänsä kaiken, mutta ei hän koskaan liikoja huipotellut. Eivät olleet, eivät, nämä tytöt tulleet vanhempiinsa, toinen käpy oli pudonnut puusta lounaiseen, josta melkein aina tuulla huhtoi aavalta Raumanmereltä, toinen koilliseen, jossa metsämäet tuulilta suojustivat. Jo pikkaraisena, ennen ristille viemistä, oli tämä luonnonlaatujen eroavaisuus näyttäytynyt: vanhempi, lihava tytön mykyrä, oli hiiskahtamatta nukkunut päivät ja yöt, ja äiti oli hänestä sentähden tahtonut tehdä Margareta pyhimyksen kaiman; toisen kasvoissa oli heti ollut eloa ja ilmettä ja käsiä oli tuskin saanut kapalossa pysymään, ja hänelle oli pakanallinen Hilappa nimeksi omiaan.

Vanhan äidin kyyryisillään istuessa, katsellessa ja mietiskellessä oli Marketta saanut käärönsä auki, ja sieltä alkoivat paistaa saksanomenain punaiset kylet. Silloin ei Hilappa enää pysynyt paikoillaan, hän tölmähti luo, juostessaan vetäen jalkaansa toista sukkaa. Luo ehdittyään tepasteli hän malttamatonna lattialla, sormet olivat ottosillaan ja silmissä haukan katse.

Tasaisin elein ja äidillisin katsein antoi Marketta hänelle omenan.

— Anna vielä toinen!

— Tyydy saamaasi! sanoi Marketta.

— Junulle! kuiskasi Hilappa houkutellen.

— Etkä saa!

— Annan sitten tämän, sanoi Hilappa nyrpistäen suutaan. Ja hän pyyhälsi vetämään toista sukkaa ja kurpposia jalkaansa.

Porstuasta kuuluivat isä Henrikin tutut, vakaat askeleet. Ovi aukeni, ja ensimäisen, lempeän vakavan katseensa loi ukko Marttaan kuhmukulmainsa alta. Jälestä astui nuori Henrik pää hieman kallellaan, isänsä ilmeisenä kuvana. Äiti sen parhaiten eroitti, sillä hän oli nähnyt isän samanikäisenä, juuri tuollaisena taitavana porvarin poikana, vaikka kenties hieman karkeahkompana, karskimpana. Ja nuori Henrik kantoi sangasta rautapataa, jollaisen Martta muori oli sanonut tarvitsevansa entisen särkyneen sijaan, ja padassa näkyi olevan niitä näitä pieniä kotituomisia.

Martta muori riensi laittamaan pöytään hernekeittoaan, joka hänellä oli ollut valmiina koko päivän, niin että sitä tarvitsi vain hieman lämmittää takkavalkealla. Mutta keskellä puuhiaan loi hän kaipaavan katseen ympärilleen ja kysyi:

— Missäs Pietari on?

— Ka, missäs Pietari onkaan? kuului kaikuna nurkasta. Hilappa lehahti sieltä valmiiksi pukeutuneena keskelle lattiaa ja tähysteli siitä uteliain katsein isäänsä ja sisaruksiaan.

— Turkuun jäi, virkkoi Henrik vanhus, ja hänen äänessään kuului ikäänkuin kajahdus kotiväen kummastelusta.

— Turkuun? —

— Niin, virkkoi ukko. — Jo häntä odottelimmekin, mutta ei kuulunut.
Emme voineet viipyä kauemmin, saa tulla omin neuvoinsa, milloin tullee.

Nuori Henrik sai kertoa asian tarkemmin kotiväelle. Hän kertoi miten siellä oli ollut kummallisia mustia ihmisiä, jollaisia ennen ei ollut kuultu eikä nähty, ja miten he olivat menneet niitä katsomaan. Muutamin myhäilevin sanoin ja ikäänkuin yli olkansa mainitsi hän, miten mustalaisakka oli heille povannut ja tyttö tanssinut outoa, hurjaa tanssiaan. Ja veljen kertoessa katsoivat Marketan suuret silmät tyynellä lempeydellä häneen, eivätkä millään tavoin hätäilleet. Vasta silloin vetäytyi hänen yliluomensa hieman alemmas, kun veli lopetti hymähtäen:

— Tyttökö hänet lie houkutellut sinne jäämään.

— Ei hän ollut tytön luona, kun kävin etsimässä, huomautti vanha Henrik.

— Kunhan eivät vain olisi tehneet hänelle mitään pahaa, mieron kulkijamet, arveli Martta muori.

— Aikapahan näyttänee, sanoi vanha Henrik.

Sitten seurasi kotvan äänettömyys, jolloin kukin mietti tästä kummallisesta asiasta omia mietteitään. Marketan suuret silmät tuijottivat alistuvan häveliäästi takannurkkaan, mutta Hilappa katseli uteliaisuudesta revähtävin silmin ja elähtelevin kasvoin heitä kutakin vuoronperään. Hänestä oli jotakin ihmeellistä siinä, että Pietari oli jäänyt mustalaistytön luo. Minkähäntähden se sinne jäi? Häntä halutti hirveästi saada se tietoonsa, mutta toisten kasvoista ei hän saanut muuta selkoa kuin että siinä piili jotakin.

— Käykäähän nyt ruualle, katkaisi Martta muori äänettömyyden.

Ja he kävivät.

Mutta Hilappa pujahti pihalle omena kädessään.

Hän sivuutti muutaman kadunkulmauksen ja tuli pitkälle ja kapealle turulle, joka oli keskellä kaupunkia. Vanhojen oli Hilappa kuullut tarinoivan, että turu oli alkujaan ulottunut aivan rantaan, niin että sen alapäässä törröttävä kaakinpuu oli näkynyt mereltä tuleviin laivoihin kauas Karinlahdelle. Mutta sitten, jo ennen vene vanhaan, oli vesijättö levinnyt, niin että turun alapäähän mahtuivat Haukan ja Sonkin talot. Lähellä kaakinpuuta oli turun eteläreunalla uusi puinen raatihuone, joka oli vasta äskettäin valmistunut kymmenisen vuotta sitten palaneen sijaan. Turun pohjoisreunalla, melkein raatihuoneen vastapäätä oli Sonnila, jossa Sonni-Toro piti kapakkaa. Hilappa saapui sinne kohta koilliskulmasta turulle poikettuaan.

Toron tuvassa lemahti paloviinalle. Hilapan silmään pisti ensiksi kolme pienen lasiakkunan ääressä istuvaa miestä, joilla jokaisella oli tinapikari nenänsä alla ja vieressä puinen oluthaarikka. Yksi heistä oli Päsämäen Heikki, joka kävi kauppaa kaupunkitalossaan turun varrella melkein Sonnilan vieressä, vaikka olikin rikkaan Päsämäen isäntä Euran pitäjästä. Hän oli kuulu suuresta saituudestaan, eikä hän hennonut mennä Sonnilaankaan tuikulle eikä olusille, jollei joku toinen tarjonnut. Tänään saituria kestitsi Sukan Simo, jolla oli talopahanen Naulamäen rinteellä kaupungin luodekulmalla; hänen sanottiin olevan veloissa Päsämäen Heikille, ja luotonantajan silmää täytyi usein voidella. Mielinkielin Sukan Simo oli yleensä kaikkienkin kanssa, ja Hilapasta tuntui, että mies käveli sukkasillaan, vaikka olikin aina nähnyt kurpposet hänen jalassaan. Kolmannen toveruksen, hurjapään Jussoilan Juntin, olivat toiset varmaankin tavanneet täällä, sillä hän istui usein Sonnilan kapakassa, milloin ei ollut vieraita aluksia ohjailemassa läpi saariston epävarmojen kulkuväylien tai ruununmiesten apurina hurjaa uskallusta kysyvissä tehtävissä. Se oli kaunis kolmikko, joista yksi oli tunnustettu mahtimieheksi suurten rikkauksiensa ja toinen rajun nyrkkinsä tähden, mutta Sukan Simo piipitti mielinkielin molemmille ja oli molempien kynittävänä niin kauan kun oli ainoaakaan aurtuaa taskussa.

Itse Sonni-Toro oli juuri täyttänyt haarikat hänen kustannuksellaan ja istui loitommalla ikkunasta poikansa pää sylisään. Hän kampasi poikansa päätä ja paineli väliin kampaa umpimähkään peukalonsa kynnellä, kun hämärässä ei voinut eroittaa mitään. Toro ei vielä ollut vanha, vasta seitsemänkolmatta paikkeilla, vaikka hänen poikansakin oli jo alottanut toisen kymmenensä. Tumma hänen tukkansa oli ja tuuhea, soikulaisten kasvojen hieman ulkonevilla poskipäillä oli vielä verevä puna, ja Hilappa oli monet kerrat kummikseen katsellut hänen silmiensä kosteaa kajoa. Ja niin katsellessaan oli hän itsekseen ihmetellyt, minkähäntähden ikäihmiset näyttivät niin salamyhkäisiltä jutellessaan keskenään, että ruununmiehet ja lainlukijat menivät matkoillaan hyvin mielellään yöksi Olavi Sonni vainajan nuoren lesken taloon.

Hilappa kaarsi juomaveikkojen pöytää niin loitoitse kuin pääsi. Hän meni Toron luo ja nykäisi Junua kyynäspäästä.

— Tässä on nyt!

Ja hän antoi ainoan omenansa.

Silloin Junu riisti pois päänsä äitinsä sylistä ja alkoi purra omenaa.

— Kas Eevaa, kun houkuttelee omenalla! leikitteli Päsämäen Heikki vetäen suupieltään mahtavaan hymyyn.

— En minä ole Eeva! vastasi Hilappa terhakasti.

— Mutta entisen Eevan metkut! väitti Heikki.

Sekös Hilappaa pisti. Sillä hän tiesi kyllä, ketä Eevaa tarkoitettiin. Hän kävi parhaallaan isä Mathiaan koulua, joka papinvirkansa ohella oli samalla kaupungin varakkaimpain porvarien lasten koulumestari. Agricolan "Abckirian" lisäksi oli hän oppilailleen kertonut hengellisiä tarinoitakin, ja häneltä oli Hilappa kuullut myös kielletyn puun hedelmästä. Ja Hilappa oli Päsä-Heikille hyvin vihainen, sillä eihän hänen omenansa ollut kielletyn puun hedelmä, hän vain maksoi velkansa.

Onneksi muisti hän samassa puujalat, jotka omenalla oli maksettava, ja
Heikin ilkeästä virnailusta päästäkseen kuiskasi hän Junulle:

— Ne putosivat virtaan.

— Mitkä? kysyi toinen.

— Nepä taivasjalat.

— Lähdetään urkkimaan ne pois.

Mitäs muuta kuin lähdettiin. Tölmistettiin turulle ja Luostarikatua suoraan Pakilan laituriin.

Virta oli jo vienyt ne mukanaan. Saatiin juosta pitkän matkaa virran vartta alaspäin niitä tähystellen. Siellä alempana oli jyrkältä rantaäyräältä kaatunut suuri tervaleppä syvään virtaan. Se köngötti koholla vesirajasta, mutta oksat olivat vedessä, ja siihen tervalepän latvusta vasten oli toinen Hilapan taivasjaloista ajautunut.

Hilappa sen huomasi ensin ja yritti siekailematta lähteä lepänrunkoa myöten sitä noutamaan.

— Anna minä menen, huusi Junu.

Hilappa oli tänään hieman juhlallisella tuulella. Hänestä olisi tosin ollut mieluisempaa mennä itse uhkarohkeaan tehtävään, mutta koska Junu oli kerran saanut hänen omenansa, tuntui hänestä mukavimmalta, että poika sai noutaa taivasjalankin. Ja niin alkoi se ryömiä lepänrunkoa myöten, ja Hilappa katseli rannalta.

Jännittyneenä, niinkuin olisi itse ollut uhkaretkellä, katseli hän pojan varovaa hiivintää lepänrunkoa myöten. Nyt oli se kohdalla, nyt alkoi kurkotella sauvaa käsiinsä. Mutta lepänrunko oli liian korkealla vedestä, täytyi laittautua polvilleen, pitkälleen aivan. Hilappa aivan hätkähteli ja vapisi katsellessaan, miten poika laskeutui pitkäkseen ja sitten hivuttautui riipuksiin lepänoksista pidellen. Nyt se yletti… nyt … nyt… juuri ja juuri oli saamaisillaan kiinni.

— Oh! pääsi Hilapalta hädän huudahdus. Sillä kuiva lepänoksa katkesi ja poika putosi päistikkaa virtaan. Mutta hädänhuudahdukseen liittyi heti yhtä vaistomainen naurahdus. Niin hullunkuriselta näytti pojan pulikoiminen vedessä. Vaan heti kohta jähmettyi hän kauhusta, jähmettyi kauhusta hymynvivahdus vieläkin huulillaan. Sillä poika, joka kyllä muuten olisi osannut uida maihin, säkeytyi oksiin ja jäi niiden väliin päälaelleen pulikoimaan, niin että hänestä näkyivät vaan sätkyttelevät sääret.

… Se hukkuu! Saa vettä henkeensä ja hukkuu, välähti Hilapan mielessä. Ei hänen tarvinnut ajatella enempää. Hätä, tulinen hätä siivitti hänen jalkansa. Hän ei edes tiennyt, miten oli ykskaks päässyt lepänrunkoa myöten Junun luo. Mutta silloin oli jo poika irtautunut oksista, ja virta vei häntä mukanaan. Niinkuin kaamean harmaan sumun läpi näki Hilappa milloin käden, milloin jalan, milloin vain vaatteen liepeen veden pinnalla.

Ei Hilappa tiennyt nytkään, miten joutui veteen ja alkoi uida. Mutta siinä, jossa hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen Junusta, ei enää näkynyt mitään. Pojan vaatteet olivat ehtineet vettyä, ja hän oli vajonnut. Ja Hilappa tunsi itsekin, ettei hän enää kauan pysyisi veden päällä.

Äärimäisin ponnistuksin pääsi hän sentään maihin ja juoksi parkuen kotiin. Hätäkello pantiin heti soimaan raatihuoneella, ja Hilapan opastamana riensi väkeä naaraamaan monin venein. Hilappa itse tuskin tiesikään märistä vaatteistaan. Hän juoksi hätiköiden virran vartta ja pysähtyi vähänväliä pelkkänä palavana silmänä tuijottamaan naaraajain työhön. Milloin hän käänsi pois katseensa virralta ja juoksi alemmas, alemmas virran mukana, oli hän ilmi elävänä näkevinään milloin käden, milloin jalan, milloin vaatteen liepeen vilahtavan vedestä. Mutta kun hän kääntyi jälleen tuijottamaan naaraajain työhön, tuntui hänestä aivan ihmeeltä, etteivät he löytäneet mitään. Ja kaamein, melkein elottomin silmin tuijotti hän iltahämärässä tummana vierivään virtaan.

Vaikka työ jatkui tuntikausia turhaan ja vaikka isä moneen kertaan huusi hänelle virralta, että hänen oli mentävä muuttamaan kuivaa ylleen, juoksenteli hän ja seisoi ja tuijotti vain yhä rannalla, eikä ajatellut eikä tuntenut muuta kuin että Junun täytyi, täytyi löytyä ja tulla eläville ilmoille. Ja kun tuli niin pimeä, että naaraajat katsoivat mahdottomaksi jatkaa enää työtään, oli häntä mahdoton sanoin saada pois virran rannalta tuijottelemasta. Puoliväkisin vietiin hänet kotiin.

Ihmeissään katseli äiti sinä iltana nuorinta lastaan. Poissa oli riehakkuus, poissa pojan elkeet. Tyttö tuijotteli eteensä hiljaisempana kuin vanhempi sisarensakin, ja silmissä oli niin palavan surullinen kajo. Ei välittänyt ruuasta eikä mistään, ei tahtonut mennä levollekaan, istui vain ja tuijotti kädet ristissä.

IV.

KUNINKAIHIN.

Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen. Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset, joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti "kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.

Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.

Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari, asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti mustatukkainen pää.

— Terveisiä piispanturusta! sanoi Henrik vanhus.

Mustatukka isä Mathias nousi ja kiitti. Ääni narahti kuivuuttaan, mutta sen pohjasävynä kuului lämmin helähdys. Ohutluinen oli käsi, jolla hän kätteli, ja kuivahkot olivat tummaveriset kasvot, joista terävät kirjatoukan silmät ilostuneina ja toivon kirkastamina suuntautuivat kirjakääröön, jota Henrik vanhus kantoi kädessään.

— Niin, tässä on käärö, minkä Mikael maisteri lähetti, mutta ei se pyhä kirja kuulunut valmistuvan vielä vuosikauteen, riensi Henrik vanhus selittämään.

Värähti pettymyksestä musta leukaparta, joka kehysti isä Mathiaan terävän leuan. Ohi mennen kysäisi hän, mitä markkinoille muuta kuului, mutta riensi vastauksesta välittämättä munkkien entiseen makuukammioon sanomaan, että tuotaisiin olutta. Kerttu rouva tuli heti hänen jälestään tuoden kaksi vaahtoavaa katajahaarikkaa, mutta hänellä oli kiire takaisin, ennenkun nuorin poikanen ehti jälestä isää häiritsemään.

Vasta kun oli kulautettu papinmuorin mainiota kotiolutta ja pyyhitty parrat, alkoi isä Mathias kysellä tarkemmin Turun uutisia ja varsinkin mitä Mikael maisterille kuului. Henrik vanhus kertoi kaiken juurta jaksaen, kertoi kuninkaan lähetistäkin ja miten hän oli teinejä vaatinut, ja ylisteli Mikael maisterin miehekästä vastarintaa.

Isä Mathias kuunteli sitä äänetönnä päätään nyökytellen. Mutta sitten otti hän pöydältä Agricolan "Rucouskirian", avasi sen ja virkkoi:

— Niin, niin, sinne kuninkaan kaupunkiin meiltä viedään hengenvoimat ja aineelliset varat. Monta kertaa olen täällä itsekseni mietiskellyt näitä Mikael maisterin sattuvia sanoja, jotka tässä ovat luettavana:

Muinen suotiin papinraha, vaikka meno oli paha, viettelys ja valhe julki, joka taivaan kiinni sulki. Oppi meillä nyt on hyvä, kallis niinkuin nisunjyvä; Herran sanaa, sielun ruokaa monet köyhät henget huokaa; vaan ken antaa rikkautensa, ryysyt saa hän palkaksensa, hyvyyttä ei saa hän muuta, pilkkaa vain ja pahaa suuta.

Isä Mathias istui kotvan mietteissään tähystellen kirjanlehteen. Sitten virkkoi hän ikäänkuin itsekseen:

— Ei ole ihme, jos väliin suuttuu suunnankin mies ja katkeroituu uurastaessaan. Ja kehen tämä katkeruus etupäässä kohdistuu, siihen viittaavat varoittavat sanat niille, jotka

tihunnit ja uhrit ryäväät. yksin ropoja tuhat lyövät.

Hän pani pois kirjan, loi siihen vielä katseen pöydälle ja nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Sitten virkkoi hän vilkastuneena:

— Merkillinen työtarmo sillä miehellä vain on, ihmeellisesti kestää hän uranuurtavassa työssään kaikkien vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon keskellä!

— Ai, muisti Henrik vanhus, hänhän pyysi sanomaan terveisiä, että kenties uuden testamentin mukana saatte vielä messu- ja käsikirjatkin!

— Niinkö! ilostui isä Mathias. Vai aikoo hän nekin painattaa! No, sittenhän ne vasta voivat levitä jokaisen papin käteen. Ja hän ne kyllä pystyy painattamaan, vaikkei olisi rahaa riksiäkään.

Hän otti ohutluisiin käsiinsä pöydältä paksun, noin korttelin korkuisen ja vähän kapeamman kirjan, joka oli sidottu lujiin nahkakansiin. Kirjan alkupuoli oli painettu, mutta loppuun oli sidottu puolentoista sataa käsinkirjoitettua lehteä. Painetut lehdet päästi hän peukalonsa alitse selautumaan etukantta vasten, mutta pidätti kiinni heti ensimäisestä käsinkirjoitetusta lehdestä.

— Tässä ne kyllä ovat jo suomeksi, messut ja muut ristikunnan menot. Tässä alussa ne ovat painettuina ruotsiksi, mestari Olavin käsilaskosta. Sidotin loppuun puhdasta paperia ja aioin niihin kirjoittaa nuotit näihin ruotsalaisiin messuihin ja virsiin. Mutta sitten tulin tuumineeksi, etteiköhän niitä voisi laittaa suomeksi. Aloin suomentaa ja sommitella pitkinä iltoina ja milloin suinkin aikaa sain, ja siinä ne nyt ovat osapuilleen kaikki. Ovat niitä siitä jotkut muutkin sielunpaimenet jäljennelleet, tai ovat saaneet konseptejani, kirjoitettuaan ne ensin tähän puhtaaksi.

Henrik vanhus nousi ja tähysteli ihailevin silmin soreasti piirrettyjä, hieman aaltoilevia rivejä ja kuvitettuja alkukirjaimia. Hänen ihailustaan innostui isä Mathias kehaisemaan:

— On niitä siitä jäljennöksinä viety itse kuninkaan kaupunkiinkin!

— Kuninkaalleko? kysäisi Henrik ihmeissään.

— Ei sentään. Martti herra niitä kopioi, Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi.

— Kyllä tunnen, raumalainenhan hän on.

— Tosiaan. Käsikirjan hän sai minulta. Messun olivat hänelle Mikael maisterin teinit kopioineet.

— Mutta eikö hän osaa itsekin, kielimies ja hyvä suomalainen?

— Kyllä hän osaisi. Mutta häntä näkyvät enemmän vetävän puoleensa maalliset lait.

— Ja jättää taivaan evankeliumin toisille, hymähti Henrik vanhus.

Isä Mathias selaili ja silitteli ohutluisella kädellään kirjansa lehtiä, melkein lapsellisesti iloiten siitä, että oli hiljaisessa luostarikammiossaan hänkin puolestaan viljellyt pientä sarkaansa suomenkielisen kirjallisuuden vainiolla. Ja kunnioittaen katseli Henrik vanhus hänen kirjaansa ja hintelän kuivahkoa isä Mathiasta itseään.

Palatessaan sillan yli kotiin kuuli Henrik vanhus, miten vanha kylänlapsi helähytteli kadunkulmissa kelloaan ja kutsui kylänmiehiä huomiseksi koolle raatihuoneelle.

Yönseutuna levisi huhu kaupunkia uhkaavasta vaarasta joka taloon. Eikä silloin tarvittu kaupunginlain säätämää kolmen markan uhkasakkoa peloittelemaan porvareita kyläkokoukseen. Kaikki jättivät hetkiseksi arkisen aherruksensa, kauppapuotinsa ja käsityönsä, syystyönsä pellolla ja syysapajansa merellä, ja saapuivat miehissä raatihuoneelle.

Oli siinä jyrkeää miestä hämärässä raatihuoneessa, johon pääsi valoa ainoastaan parista pienestä ikkunasta. Molemmat pormestarit ja kuusi raatimiestä istuutuivat pitkän pöydän ääreen, ja siihen vetäytyi Jöns älynmittarikin. Talokkaat porvarit törkkivät yli lattian penkeille pitkin seinämiä. Aremmat huonemiehet jäivät ovensuuhun ja takan ympärille seisoskelemaan, ainoastaan muutamat heistä puikkelehtivat penkeille äveriäämpäin porvarien väliin. Päsämäen Heikki tuli suupieli mahtavasti riipallaan ja törkki suoraan peräpenkille; hänen viereensä junttasi kohta Jussoilan Juntti, kädet polviin asti riippumassa, ja jälestä piipitti Sukan Simo. Onnellisia olivat he ökyrikkaan läheisyydessä, vaikka tämä tuskin oli heitä näkevinäänkään.

Henrik pormestari avasi kokouksen. Kun hän kertoi, että turkulaisilla oli aikomus muitta mutkitta muutattaa raumalaiset Auran suulle paloraunioita uudestaan rakentamaan, kuuntelivat sitä kummaa toiset porvarit nauraen, toiset ihmetyksestä suu selällään. Henrikin täytyi erityisellä painolla teroittaa, että asiaa koskevat paperit oli jo lähetetty kuninkaihin, ennenkun he osasivat ottaa sitä vakavalta kannalta.

Jussoilan Juntti, saatuaan siten asian oikein päänsä rakoon, kuiskasi ilosta välähtävin silmin Sukan Simolle, ettei muuttaminen taitaisi ollakaan hullumpaa. Suuressa kaupungissa saattoivat ansiot olla paremmat — eikähän hänellä ollut kiinteimistöä, josta eroaminen olisi käynyt sääliksi, eikä paljon muutakaan muutettavaa. Mutta Sukan Simo oli varovampi, ei virkkanut mitään, vilkui vain Juntin editse Päsä-Heikkiin, odottaen mitä tällä oli sanottavaa.

Ja Päsä-Heikki saikin sanoiksi. Pönäkästi istuen ja suupieltään murtaen päläytti hän:

— Jos muuttavat, niin kukahan turunkissoista silloin maksaa taloni tuossa torin toisella puolella!

— Ja minun Naulamäeltä! piipitti Sukan Simo.

Kokous purskahti nauramaan. Niin hyvin he tunsivat Simon luhistuvan hökkelin, joka oli kaupungista siksi erillään, ettei sitä ollut suuri tulipalokaan vienyt kymmenisen vuotta sitten.

Päsä-Heikki vilkaisi suupieli riipuksissa säestäjäänsä, joka tietysti tarkoitti parastaan. Ja luoden ylävän katseen porvareihin, joista useimmilla oli ainoastaan kaupungin tiluksia viljeltävinään, lisäsi hän:

— Päivä siihen monesti kaivon kiertää, ennenkun jätän maatalonikaan
Päsämäellä. Tehkööt siis muut mitä tahansa, minä en lähde!

— Enkä minä! piipitti Simo toisten iloksi.

Päsä-Heikki loi häneen uuden halveksivan katseen, ikäänkuin sanoen: "hyvä on, ettet karkaa velkaasi maksamatta", ja päätti:

— Muuten on mielestäni turkulaisille annettava, että jyrisee…

— Nyrkkiä! säesti Juntti.

— Että oppivat heittelemään suopunkejaan kaulaamme!

— Hirteen heidät! säesti Juntti, sillä hän piti näin kovasta puheesta.

Enimmät porvareista näyttivät käyvän tyytymättömiksi tähän reuhaamiseen. Joku virkahti:

—Suunsoittajatkohan nuo ovat lujimmat toden tullessa…

— Hyvät kylänmiehet! puuttui Henrik uudestaan puheeseen. Ei tässä taida suukopu paljon auttaa, enemmän meidän kuin turkulaistenkaan. He ovat kääntyneet kuninkaihin, ja ainoastaan kuningas voi sellaisia määräyksiä antaa. Mitä arvelette? Eikö meidän olisi käytävä puhumassa puolestamme, ettemme halua muuttaa —?

— Ja niistä kahdestasadasta unkarinkultaisesta! virkkoi Simo Sonkki.

— Ja ainakin muistuttamassa kuningasta meille antamastaan oikeuskirjasta, jos hän sen olisi ehtinyt unhottaa. Asia on toistaiseksi sillä kannalla, etten tiedä, mitä muutakaan voisimme tehdä puolestamme.

— Oikein! kuului vakavia ääniä. Ja kuninkaan antamaa oikeuskirjaa näyttivät kaikki voitonriemuisesti ajattelevan.

Päätökseksi tuli, että oli parin miehen lähdettävä kuninkaihin tekemään tyhjäksi turkulaisten tuumia. Joukkohuudolla jätti kokous sen tehtävän molemmille pormestareille, ja kukin riensi toimiinsa.

Henrik Pakilalle ei matka kuninkaan kaupunkiin ollut ollenkaan mieliin. Hänen haahtensa oli vielä ennen Kainuunmeren perukoiden jäätymistä tehtävä matka Keminsuulle eikä hänellä nyt ollut laivuriakaan sinne lähettää. Mutta kun kylän yhteinen asia vaati, sai haahti jäädä seisomaan suolalastineen, ja Simo langon kanssa oli yhteisellä aluksella lähdettävä Tukholmaan.

Onneksi oli hänellä varastoaitassaan pihansa perällä melkoinen röykkiö puuastioita, kuppeja, lautasia, haarikoita, punkkia, sankoja, leilejä ja voivakkasia, joita pitkin syksyä oli vaihdettu vakkasuomalaisilta suoloilla ja muilla saksantavaroilla. Ne vietiin haahteen, vietiinpä puolenkymmentä pakkaa säkyläisiltä ostettua mainiota sarkaakin ja kokonainen vankkurikuorma liinakankaita, joita virkut ympäristöläiset olivat pitkinä puhteina ehtineet kutoa jo viime kesän kasvusta.

Samana iltana oli haahti jo lähtövalmiina. Aamulla päivän hämärtäessä talutettiin Sonkkilasta sinne vielä neljä pulskaa ratsua, jotka Simo aikoi myydä kuninkaan huoveille. Ja niin nostettiin purjeet ja lähdettiin.

Onneksi ei Simo Sonkin laivuri ollut teillä tietymättömillä, vaan ohjaamassa yhteistä laivaa. Tuulikin oli tällä haavaa luoteinen, vaikka se Rauman merellä enimmäkseen huhtoi lounaisilta ilmoilta, ja tasaisella laitaisella oli langoksilla hyvää aikaa moniin tarinoihin merimatkoista menneinä aikoina.

— Niin näitä meriä nykyjään purjehtii, kuin soutaisi sunnuntaina kirkkoon, tuumi Henrik. Toista se oli ollut isän aikoina, toista oli vielä minunkin nuorina päivinäni. Usein kohtasi silloin merisissejä, juutteja ja voiolaisia, jotka ryöstivät haahdet ja tavarat ja hukuttivat väen kuin koirat. Eivät sentään raumalaiset olleet leikillä nujerrettavat. Monin haahdin laskettiin tavallisesti yksissä, että pystyttiin paremmin pitämään puoliaan. Niin oli kerrankin isä ollut viiden muun haahden kera matkalla Rääveliin. Merellä sissit kävivät kimppuun ja pääsivät voitolle. Suurimpaan alukseen olivat tyhjentäneet toisista saksantavarat ja röyhkeästi käskeneet tyhjillä mennä kotoa uutta tavaraa noutamaan. Sydämystyneet olivat silloin meikäläiset ja käyneet uudestaan otteluun, ja pois ottivat suurimman aluksensa kaikkine tavaroinen.

— Ne kai olivat vitaliveljeksiä? kysyi Simo.

— Niin olivat. Mutta tuskin oli heidät saatu monien riikkien mahdein kesytetyiksi, kun itse lyypekkiläiset alottivat samat elkeet. Saksat olivat näet meillä päässeet niin isännöimään, että omat porvarit olivat melkein vain renkejä heidän rinnallaan. Kyösti kuningas alkoi heitä ahdistella omille mailleen, ja silloinkos he heittäytyivät ryöstelemään. Monet kerrat oltiin heistä helisemässä Ahvenan merellä ja saaristossa, mutta niin kireää tuskin lie ollut ottelua kuunaan kuin kerran purjehtiessani kuninkaan kaupunkiin viitisentoista vuotta sitten.

— Ihme tosiaan oli, että Topi Kovapään kanssa kahteen mieheen siten nujersitte koko sissijoukon! Miten se oikein kävi?

— Kovapään se oikeastaan oli ansio, virkkoi Henrik. Sissit olivat saaneet jo haahtemme valtaansa ja hukuttaneet elävältä kaikki muut miehemme. Minulla ja Topilla varmaankin tahtoivat saada hyvät lunnaat ja meidät veivät oman koijinsa kannelle, köyttivät kädet seläntaa ja kiinni mastoon. Kylmässä syysviimassa sentään heittivät purjekankaan palasen peitteeksemme. Topi oli hädän varalta keveltänyt viikatteen kärjen ja kätkenyt sen mekkonsa liepeeseen. Siinä viruessamme irroitti hän sen selän taakse köytetyillä käsillään ja kihnasi minun köyteni poikki; minun oli sitten helpompi leikellä hänen köytensä. Makasimme yhä odottaen. Tuli sitten rosvojen ruokailuaika, ja he menivät kannen alle pehtelemään saaliitaan. Kolme miestä vain jättivät vahtiin, ja nekin huolettomina kulauttelivat taskumateistaan. Silloin yhtäkkiä hypähdimme pystyyn. Minulla oli vielä viikatteen kärki kädessäni. Topi keksi suuren rautanaulan, jonka hän sieppasi. Niin asestettuina ryntäsimme vartiain kimppuun. Äänettömään päähän nujersimme kukin miehemme; minä iskin viikatteen kären toisen ohimoon, Topi ajoi hartiavoimin rautanaulansa toisen pääkalloon. Eikä kolmaskaan ehtinyt pitkin piiskutella, ennenkun heitimme hänet elävältä mereen. Kannen alta ei kuulunut muuta kuin juopuneiden melua, ja me vieritimme kansiluukulle kaiken mitä raskainta oli mailla. Ennen pitkää alkoi alhaalta kuulua jyskytystä ja rähinää. Mutta turhaan he siellä raivosivat. Portaille mahtui vain vaivoin kaksi miestä, eikä kansi noussut kahden voimin. Me olimme herroina vihollisen laivalla ja omamme oli sen jälessä hinattavana. Lasketimme kuninkaan kaupunkiin. Rosvot, kaikkiaan neljäkolmatta miestä hirtettiin, ja antoi kuningas meille yhtä ja toista palkinnoksi vihollislaivasta. Eivät ne antimet vastanneet niitä lohiakaan, jotka rosvot minulta söivät, mutta olihan se vähäkin sentään kuninkaan kädestä…

Paripäiväisen matkan jälkeen saavuttuaan kuninkaan kaupunkiin lähtivät he pyytämään Martti herraa tulkikseen kuninkaan luo. Martti herra, joka hänkin aikoinaan oli Turun koulusta vaadittu kirjuripojaksi kuninkaan tilikamariin, mutta sitte päässyt papiksi Tukholman suomalaiseen seurakuntaan, oli raumalaisten vakinainen tulkki milloin he kuninkaissa kävivät.

Ilomielin otti hän vastaan kotikaupungin porvarit vaatimattomassa poikamiehen asunnossaan. Hän oli kernas lähtemään heti mukaan ja alkoi pukeutua mustaan pappispukuunsa. Laittaessaan leveää, valkoista sepelikaulusta kaulaansa tuumi hän:

Kylläpä tuota onkin täällä saanut tottua tulkin virkaan. Tänne on asettunut melko lailla suomalaista rahvasta, ja milloin he joutuvat viranomaisten kanssa tekemisiin, niin minut aina tulkikseen kutsuvat, niin raati kuin vouditkin. Aivan olen siten joutunut yhtä paljon lainlukijaksi kuin evankeliumin julistajaksi.

— Monta kertaa tuomarit ja voudit tarvitsevat tulkin siellä supisuomalaisilla kotiseuduillakin.

— Niin, tosiaan! Meillehän sinne pistetään tuomareita, joiden kielentaitamattomuuden tähden on pakko hoidattaa virkansa lainlukijoilla. Ja suomalaistenkin tuomarien on usein vaikea langettaa tuomiota suomalaisten asioissa, kun lait ovat ruotsinkieliset. Aivan sattuman varaan jää, miten he milloinkin sattuvat kansanmiehelle lakia tulkitsemaan ja hänen asioihinsa sovelluttamaan.

— Isä Mathiashan kertoi teidän kääntävän lakeja suomeksi, virkkoi
Henrik.

— Niin, täällä milloin kuninkaan, milloin voutien ja raadin tulkkina ollessani olen kiintynyt asiaa ajattelemaan, ja mitäs muuta kuin rupesin puhdetöinäni suomentelemaan.

Hän meni nurkassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä paksuhkon paperipinkan.

— Tässä minulla on jo Kristoffer kuninkaan maanlaki valmiina, virkkoi hän, ja leveähkö, jäntevä leuka nytkähti tyytyväisestä itsetunnosta. — Maunu liehakon kaupunginlakia en ole vielä ehtinyt saada valmiiksi, lisäsi hän.

— Luepas siitä, miltä se kuuluu!

Martti herra selaili suomennostaan.

— Mistä paikasta lukisinkaan? Kenties naimisen kaari on hauskinta. Kas tässä: Nytt on mies waimon kihlannu ja tahto aviokesko raketa, nijn pitä hänen naittaiamiehelle sanoman ennen 6 wijckoa sen päivän, iona hän tachto häitä pitä. Ano ylkä morsiatans, nijn pitä naittaiamiehen hänen morsiamens hänelle andaman, ja kätehen sovittaman näillä sanoilla: "Minä naitan minun tyttären sinulle, cunniahan ja emännäksi ja puolelle sängyä, lukuille ja auaimille ja iocaitzelle colmannelle penningille, quin te saanett oletta taicka saatte maanpälisestä, ja caikelle sille oikeudelle, quin Ylimaan laki pitäpi, ionga se pyhä Eiricki andoi, Isän nimen ja poian ja pyhän hengen." Meidhän lais ei naiteta mies vaimon auiomaalle, ei huoneille, eikä kalawedhen tokeille, ia ei mös vaimo miehen, mutta maanpäliselle.

Ylen juhlallisesti ja toimessaan, vähääkään vetämättä suutaan muhoon, kuuntelivat Rauman molemmat pormestarit lain sanoja selvällä suomenkielellä, lain, jonka he olivat tottuneet pitämään eroittamattomasti ruotsinkieleen kiinni kasvaneena. Tuntui se vähän oudoltakin äkistään, tuntui melkein kuin laki olisi raahattu alas ylevästä korkeudestaan. Mutta hyvältä tuntui sittenkin jossakin sydämen sopukassa sitä kuunnellessa.

— Niin sitä kuuntelee kuin papin saarnaa kirkossa, puki Simo Sonkki mielihyvänsä sanoiksi.

Mutta Henrik vanhus oli samalla tarkastellut lukijaa omissa mietteissään. Se oli ennen kuninkaan kirjuripoikana ollessaan melkein kärsinyt nälkää, mutta ei ollut mies siitä nuutunut. Miehekästä, nuorteaa voimaa ja tarmoa uhkuivat lujalihaksiset kasvot, ja samaa puhuivat vahvat hartiat ja käsivarretkin. Ja miten lie Henrik vanhus tullut siinä ajatelleeksi, että nuori pappi oli tainnut juuri naimisen kaarta erityisellä mieltymyksellä tutkistella.

— Niinhän ne naimisasiat ovat lain mukaan, tuumi hän mietteissään.

— Niinpä niin. Ja laissa sanotaan, että "paras kalu eli tauara quin miehen taloin tarpeis on, se on henen laillisesti naitu emändäns".

— Naivathan ne nykyään papitkin, mutta poikamiehenä olet sinä säilynyt, puuttui vanhus lähemmin asiaan.

— Ja niin on aikomus säilyäkin, ylvästeli Martti herra.

— Jokohan vain! Jollei jo ole mielitietty katsottukin.

— Eikös mitä. Ja jos kerran katsoisin, niin sieltä kotipuolelta tulisin suomalaisen tytön noutamaan.

Siitä kierähti keskustelu kotipuoleen, isä Mathiakseen ja Mikael maisteriin ja jälleen suomenkielen viljelykseen. Martti herra kertoi nähneensä jo korjausarkkeja parhaallaan painettavasta Uudesta Testamentistakin ja puhui innolla rakkaan kotikielen edistyksestä.

— Monia meillä on kauniita ajanmerkkejä, jotka valoisampaa tulevaisuutta tietävät. Ajatelkaas, että kuninkaan pojatkin opettelevat suomea! Martinus Teittus heillä oli ensin opettajanaan, mutta tuoni vei hänet nuorena pari vuotta sitten. Nyt olen minä heitä silloin tällöin ohjaillut, varsinkin Juhani prinssiä. Ja sehän tietää aikaa, jolloin suomalaisetkin voivat ilman tulkkia tulla kuninkaansa puheille.

Iloisin toivein kuuntelivat sitä Rauman porvarit.

Mutta nyt oli Martti herra valmis, ja he lähtivät kuninkaan linnaan.
Kuninkaan henkipalvelija meni ilmoittamaan heidät herralleen.

Kustaa Vaasa oli työhuoneessaan kahden Yrjö Normannin kanssa, joka tähän aikaan oli hänen uskotuin neuvonantajansa.

Kiihkein askelin käveli vanha kuningas edestakaisin. Hän oli juuri saanut lähettilään koristelemattoman viestin, ettei Mikael Agricola ollut Turun koulusta vieläkään lähettänyt ainoatakaan teiniä hänen palvelukseensa. Katkerin haukkuma- ja kirosanoin, jollaisista mestari Olavi oli häntä Suurkirkon saarnastuolistakin nuhdellut, purki äreä ukko kiukkuaan.

Silloin astui henkipalvelija sisään ja ilmoitti raumalaiset puheillepyrkijät.

— Joutavat odottaa! käski kuningas.

Palvelijan mentyä pysähtyi hän yhtäkkiä Yrjö herran eteen. Siinä seisoi hän rotevana ja vanhuudessaankin niin sorjana, ettei saattanut kuvitella puvunkuosia, joka ei olisi häntä pukenut. Pituudeltaan oli hän yli kolmen kyynärän, ja Yrjö herran täytyi keikistää päätänsä nähdäkseen hänen teräviin silmiinsä, jotka paloivat suuttumuksesta takaviiston vaasalaisotsan alla. Pieni, pyöreä pää keikahteli hiljaa, suoran nenän pienet sieraimet värähtelivät, ja tutisi myös pitkä hallahtava parta, jota ilman hänen leukaansa ei saattanut ajatellakaan. Suuttumus oli niin tulinen, että se hukutti hehkuunsa vanhuuden hermosairaan ärtyisyyden ja rajattoman ahneuden ilmeen, ja kasvoissa saattoi nähdä heijastuksen samoista ylevistä ja lujista piirteistä, jotka nuorempina päivinä olivat kuvastuneet jaloa kansanvapauden ja henkisen edistyksen intoa. Ja silloin häntä katsellessaan saattoi ajatella vain miestä, joka oli vapauttanut kansansa valtiollisesta sorrosta ja mädän kirkon henkisestä orjuutuksesta ja melkein unhottaa miehen, joka maansa rappeutunutta valtiotaloutta kohennellessaan oli tottunut puristamaan rahaa mistä suinkin sai heltiämään, niin että aineellinen ahneus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen, mammona miltei ainoaksi jumalakseen.

— Ei ainoatakaan! puuskahti hän. Kuka meistä on kuningas, minäkö vai hän, kirottu kirjatoukka. Kaikki he tahtovat olla kuninkaita ja minä saan olla heidän renkinsä. Mokomien maisterien oppilaat tuskin ymmärtävät numeroista enempää kuin sika hopealusikasta, itse saan laskea tilini, itse ahertaa yöt ja päivät heidän hyväkseen. Mutta jos pyydän avuksi heidän teinejään, lähettävät toiset juoppoja lurjuksia, jotka olisivat aurankurkeen ja lannanajoon omiaan — mutta hän ei lähetä ainoatakaan tenavaa. No, liian suuri kunnia olisikin se hänen syöttöporsailleen! Mutta hän, se niskuri, hän saa nähdä, ketä on pistänyt. Teinit tuodaan vaikka raudoissa, ja hän itse saa marssia tyrmään tai suoraan hirteen. Eikö minulla ole kylliksi huolta opastaessani tyhmää lapsilaumaani, vieläkö moisten niskurien täytyy asettua tielleni? Hä?

Yrjö herra loi häneen huolestuneen ja anovan katseen. Sillä Yrjö Norman oli Mikael Agricolan hyvä ystävä. Yhdessä olivat he saapuneet opinteiltä Wittenbergistä Tukholmaan, ja yhteiset oli heillä olleet Lutherin ja Melanktonin suosituskirjeetkin, joiden nojalla kuningas oli Normannin ottanut Erik poikansa opettajaksi ja lähettänyt Agricolan Turkuun saarnavirkaan ja piispankoulun rehtoriksi manallemenneen raumalaisen Tuomas Keijoin sijaan. Kovasti suretti sentähden Yrjö herraa kuninkaansa kiukunpuuska, joka nyt tavallista rajumpana kohdistui Mikael maisteriin.

— Uskon varmasti, rohkeni hän tyynnytellä, ettei Mikael maisteri ole tarkoittanut nousta teidän armonne tahtoa vastaan.

-— Ei tarkoittanut! Eikö hän, ja kaikki muut, ole niin tehnyt? He puskevat kuningastaan kuin äkäiset pässit paimentaan.

— Mikael maisteri on monet kerrat kirjeissään valitellut miten vaikeat olot heillä siellä on. Suomalaisella kirkolla on kova puute henkisistä voimista, eikä hän edes tahdo saada painatetuksi raamatunkäännöstään, että papit siitä saisivat apua.

— Suomalaisella! huudahti kuningas. Onko itämaa sitten eri valtakunta ja hän sen kuningas! Onhan meillä ruotsalainen raamattu, lukekoot sitä! Jos he suomenkielineen näin alkavat öykkäröidä, on pian kiellettävä koko suomalaisten kirjojen painatus!

Hän harppaili vielä muutamaan kertaan lattian poikki, mutta pysähtyi sitten tyynempänä.

— No, voidaanhan vielä kerran koettaa, virkkoi hän. Jollei sieltä teinejä sittenkään saada, saa hän väistyä rehtorinvirastaan. Saksasta on äskettäin saapunut nuori lahjakas maisteri Paulus Juusten, hän saa viran. Jäykät niskat täytyy taivuttaa. Sillä mitä hallituksesta tulee, jos niin vain ilman mitään saa asettua kuninkaan selvää tahtoa vastaan.

Majesteetillisen tahtonsa näin ilmaistuaan viittasi hän oveen ja kysyi:

— Keitä he olivatkaan?

— Rauman molemmat pormestarit ja Martti herra, teidän majesteettinne.

— Tulkoot.

Yrjö herra avasi oven ja viittasi etuhuoneessa odotteleville.

Edeltä tuli Martti herra mustissaan ja valkoisessa sepelikauluksessaan ja jälestä raumalaiset porvarismekoissaan.

Henrik Pakilan tunsi tarkkamuistinen Kyösti kuningas heti ja tapansa mukaan heitti hänelle tuttavallisen tunnusnimen:

— Kas, sinäkö, neljänkolmatta voittaja! No, mitäs Raumalle kuuluu?

— Kituroiden kuluvat päivät köyhässä kylässämme.

— Köyhässäkö? Kirkkonne alttarillahan kuuluu vielä olevan liian äveriäs antependium. Saisitte sen lähettää pojilleni housuiksi, lisäsi hän ja katsoi isällisesti myhäillen leikkotukkiin porvareihin.

— Kyllä, jos teidän armonne…

— Toitteko muuten minulle mitään? kysäisi kuningas suorasukaisesti.

— Tällä kertaa me vain tulimme… alotti Henrik vanhus, mutta katkaisi kesken, ja neuvottomina katselivat molemmat porvarit toisiaan.

— Olisitte edes tuoneet tynnyrin mainiota suomalaista oluttanne, sanoi kuningas. Mutta kukapa minua muistaa, vanhaa, sairasta miestä, joka olen kuluttanut voimani loppuun teidän hyväksenne.

Tästä johtui lähetystö suorimmittain asiaan.

— Me olemme jo ennen tuoneet tonteistamme teidän majesteetillenne kaksisataa unkarinkultaista, änkytti Henrik vanhus. Asia on näet se, että meiltä tahdotaan nyt ottaa kotipohjamme ja viedä meidät mieroon.

— Kuka tahtoo?

— Nepä turkulaiset!

— Ah, kyllä tiedän! No, mitä te siitä asiasta arvelette?

— Tulimme kaikkien kylämiesten puolesta ilmoittamaan, ettemme tahdo muuta kuin että saisimme rauhassa asua kodeissamme ja taloissamme. Varsinkin jos saisimme takaisin vanhan oikeutemme purjehtia Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin, tuli Henrik vanhus lisänneeksi.

Siihen kuningas iski kiinni.

— Mitä te siellä teette, pässinpäät! Ette tunne edes omaakaan rahaamme, saati vierasta, ettekä osaa kunnolla laskea yhteen. Niinkuin lammaslauma menisitte sinne kerittäväksi, omaksi ja koko valtakunnan vahingoksi. Mikä kumma teitä sinne oikein vetääkään?

— Teemme paremmat kaupat, kun saamme tavarat sieltä suoraan, emmekä välikäsien kautta, toimitti Henrik.

— Eihän lyypekkiläisilläkään ole itsellään mitään, muualta tuotuja tavaroita kaupittelevat ja korottavat hintoja. Eikö teillä ole niin suuria laivoja, että uskaltaisitte purjehtia suoraan Hollantiin, Englantiin, Ranskaan ja Portugaliin?

— Onhan meillä tämän Simo Sonkin kanssa yhteinen laiva. Mutta oudot ovat meille ne maat.

— Siinäpä se on, pässinpäitä olette. No, kenties voisitte purjehtia
Danzigiin ja muihin Yläsaksan kaupunkeihin. Ei vain Lyypekkiin.
Maanpetokseksi kaupankäynti siellä tästedes luetaan.

— Eikä meidän sitten tarvitse muuttaa Turkuun? kysäisi Simo Sonkki malttamattomasti.

— Olemme jo käskeneet palvelijamme Tommes Jooninpojan tehdä turkulaisille tiettäväksi, etten suostu heidän tuumaansa. Turku ei sovellu linnoitettavaksi, eikä asemansakaan puolesta kelpaa merikaupan keskukseksi idässä. Saatte siis toistaiseksi pysyä paikoillanne.

Raumalaiset kiittelivät, vaikka tuo "toistaiseksi" herättikin heissä epämääräisiä tunteita.

— Me olemme, jatkoi kuningas, jo kauan huolella ajatelleet, mitä hallaa siitä koituu maalle ja valtakunnalle, että Räävelistä on muodostunut venäläiskaupan keskusta. Sinne purjehtivat hollantilaiset, saksat ja muut venäläisiä kohtaamaan, ja sinne purjehtivat meidän itämaastamme ei ainoastaan kauppakaupunkien miehet, vaan rannikon talonpojatkin. Sinne mennä tuijottavat he kuin päättömät hanhet muukalaisten kynittäviksi. Eikö olisi paljon edullisempaa teille itsellenne ja koko maalle, jos purjehtisitte kaupoillenne vaikka Viipuriin tai suoraan Laatokalle?

— Taitaisi olla? tuumivat porvarit.

— Mutta vielä tärkeämpää olisi, että hollantilaisten koko venäläiskauppa saataisiin meille vihamielisestä Räävelistä suunnatuksi Suomen puolelle. Siihen tarkoitukseen ei Turku asemansa puolesta sovi, eikäpä Viipurikaan. Eikö olisi mainio asia, jos tuolle pitkälle rannikolle Turun ja Viipurin välillä perustettaisiin hyväsatamainen kaupunki, juuri Räävelin vastapäätä, ja hollantilaiset ja venäläisetkin saataisiin siirtymään sinne meidän puolellemme keskenään kauppoja tekemään? Silloin teillä olisi Saksa kotonanne.

— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.

— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan markkinapaikkaan.

— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme. Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.

— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä miettikää ja menkää Herran haltuun.

Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.

Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät he kotimatkalle.

Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi, miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä, kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä…

Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään tänne turhille retkille!

Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?

V.

KUNINKAAN KYYDILLÄ.

Pietari oli juuri lähdössä mustalaisakan luota. Silloin tuli tyttö ja alkoi kuiskutella ja katsoi häneen niin tulisesti ja kostean hohtavin silmin. Pietari seisoi huumeissaan ja melkein horjuen. Silloin tyttö kietoi paljaan, pyöreän käsivartensa hänen kaulaansa ja veti häntä telttaan. Ja teltassa nauroi nuori mustalainen heitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.

Teltassa seisoi Pietari tytön käsi kaulassaan ja kuunteli hänen hengitystään korvansa juuressa.

— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.

Pietari sanoi nimensä.

— Mistä olet?

— Raumalta.

— Sieltäkö! huudahti tyttö. Sinnepäin mekin olemme menossa. Sinne ja
Ulvilaan.

Pietari hätkähti. Hän muisti, että Pakilan haahden piti pian lähteä kotimatkalle.

Tyttö tunsi sen. Ja silloin toi hän päänsä niin lähelle, että kiharat koskettivat Pietarin poskea, ja katsoi häneen niin palavasti ja maanitellen, että Pietari unhotti kaiken. Hän tunsi sielussaan aukeavan lämpimän lumopäivän, päiväpaisteisen, kukkastuoksuisen suvipäivän, jossa soi ja liversi joka oksalla. Ja samalla tunsi hän ihmeellisesti irtautuvansa ujosta kömpelyydestäänkin. Lujin laivurisormin tarttui hän tytön käsivarteen ja puristi. Eikä tyttö vastustellut, nauroi vain mielissään tästä miehekkäästä väkivallasta ja nojautui Pietarin povea vasten. Pietari tunsi hänen povensa nousun ja laskun, ja aivan kuin silmittömäksi soenneena kietoi hän voimakkaat käsivartensa tytön ympärille.

— Mikä sinun on nimesi? puuskahti hän.

— Mirja minä olen, mutta älä tapa minua, huusi tyttö nauraen.

Pietari päästi hänet äkkiä ja vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen sumuisilla silmillään. Ilokseen näki hän, että lapset olivat poistuneet ja että teltassa oli vai nuori mustalainen, joka yhä nauroi. Samassa tuli sinne akkakin, ja tiirotti häneen noidansilmillään. Mutta Pietari tunsi nyt häntä kohtaan melkein samallaista lämpöä kuin äitiään kohtaan. Hänestä tuntui, että nämä kaikki kuuluivat nyt samaan perheeseen kuin hänkin, ja saivat tietää kaiken. Miksi hän ujostelisi sukulaisiaan, jotka varmaankaan eivät häntä pitäisi itseään halvempana eivätkä katselisi yli olkansa! Miten hellä ja hyvä Mirja olikaan häntä kohtaan!

— Mene noutamaan viiniä! sanoi tyttö anoen.

Ja Pietari oli valmis hänen käskystään tekemään mitä tahansa.

— Mistä minä sitä saan? kysyi hän vain.

— Etkö sinä tiedä sitäkään! nauroi tyttö, ja hänen naurussaan oli herkkä ihailun vivahdus.

— Voinhan minä lähteä mukaan, sanoi nuori mustalainen kärkkäästi.

— Mene jos haluttaa, virkkoi tyttö kylmäkiskoisesti.

Mutta samassa hän kävi hyvin totiseksi ja katseli tunnustellen Pietarin kasvoja.

— Onko sinulla paljon rahaa? kysyi hän hieman vavahtavalla äänellä.

— Vähän vain, vastasi Pietari kevyesti, mutta unehtui sitten lämpimin katsein tuijottamaan tytön silmiin, jotka kuvastuivat niin hellää osanottoa.

— Menehän nyt, sanoi tyttö ikäänkuin auttaen häntä irtautumaan. Mutta varo häntä, lisäsi hän kuiskaten ja luoden nuoreen mustalaiseen melkein vihaisen katseen.

Mustalaisakka tähysteli tutkivasti menijäin jälkeen ja ärähti sitten tyttärelleen:

— Mitä sinä hänestä! Onkohan tuollaisella mitään?

— Olkoonpa jos! Onhan hän luvannut tuoda viiniä, vastasi tyttö umpikuljuisesti.

Akka ynähti, mutta näytti tyytyvän siihen. Istui kotvan kyyryisillään, mutta virkkoi sitten:

— Menisit sinäkin noutamaan jotakin syötävää!

— Mene itse, vastasi tyttö. Minä tyydyn viiniin.

— Paras taitaa ollakin, että lähden, ärähti eukko.

Hän otti muutamia kolikoita mukaansa siltä varalta, ettei emänniltä sattuisi saamaan ruokaa povaamalla tai kerjäämällä.

— Säästäkää minullekin tilkkanen! sanoi hän ja lähti mennä lynkkäämään.

Tyttö riisui tanssihelynsä ja pukeutui arkihetaleihinsa, jotka olivat jokseenkin räikeänkirjavat. Sitten kietaisi hän villahuivin hartioilleen ja istui odottamaan. Hänen odottaessaan tuli vanha porvarismekkoinen mies ja kyseli laivuriaan. Hän arvasi sen tarkoittavan Pietaria, mutta ei mennyt enempää selittelemään.

Kotvan kuluttua palasi Pietari nuoren mustalaisen keralla, ja heillä oli mukanaan kokonainen "häränpää" punaviiniä. Se oli tosin vienyt Pietarin säästörahat melkein viimeiseen aurtuaan, mutta meniväthän ne hänen tähtensä, tuon tumman, joka niin ihmeellisesti oli hänet lumonnut, ja jonka katseesta oli heijastanut rajaton lupaus. Äänettömänä astui hän nuoren mustalaisen jälestä telttaa kohden häränpään muotoinen viinileili kainalossaan. Hän melkein odotti näkevänsä, että teltta oli poissa ja hurmaava unelma hälvennyt, ja ilostui sitä enemmän, kun näki Mirjan siellä odottamassa riemuisa uhmahymy huulillaan.

Karkeloaskelin riensi Mirja teltassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä tinapikarin. Se kaadettiin täyteen, ja Mirja ojensi pikarin Pietarille. Hän joi sen pohjaan.

Tulista se oli. Pietari tunsi pian hehkuvirtojen kiertävän suonissaan, väreillen haarautuvan kaikkialle ja nousevan huumaavana päähän. Onnesta muhoillen istuutui hän arkun kannelle, ja Mirja istui hänen rinnalleen.

Mirja alkoi laulaa, ja nuori mustalainen säesti häntä viheltäen. Outosointuisia mustalaislauluja he lauloivat, ja vähänväliä tyhjennettiin uusi pikari. Viini, laulu ja tytön läheisyys huumasivat Pietaria yhä enemmän, hänen mielikuvituksensa kiihtyi muovaamaan hurjia unelmia ja tuumia. Mutta hän istui melkein liikkumatonna, roheten tuskin luoda katsettakaan vierellään istuvaan. Hänen silmänsä sumenivat yhä enemmän ja syysiltakin alkoi hämärtyä.

Pimeänhämärässä näki hän telttaan saapuvan kolkonnäköisen vanhemman miehen, vieläkin mustemman kuin nuori mustalainen. Hän sai viinistä osansa hänkin, ja molemmat miehet alkoivat sitten keskenään neuvotella jotakin. Vihdoin he näyttivät pääsevän yksimieliseen päätökseen ja lähtivät yöhön.

Mirja nousi silloin kuin jousen ponnahduttamana, täytti pikarin piripinnaksi, kostutti hieman huuliaan ja ojensi pikarin Pietarille. Pietari loi katseen häneen, ja tyttö näytti aivan kuin kipenöivän ja säteilevän sytyttäviä, tummansäikkyviä säteitä, jotka leimahduttivat Pietarin horroksistaan palavaan hulluuden puuskaan. Hän tarttui pikariin, ja tytön huulten kosketus antoi sille ihmeellisen hurmavihkimyksen. Hän kulautti sen pohjaan ja kuiskasi villisti:

— Vielä!

Tyttö täytti pikarin uudestaan, ja hän joi sen uudestaan pohjaan. Tyttö täytti sen monta kertaa ja he tyhjensivät sen vuoronperään. Ja lopulta tunsi Pietari olevansa pelkkää tulta ja liekkiä.

Ja yhtäkkiä tunsi Pietari jotakin hehkuvaa sylissään ja kaulansa ympärillä ja palavan suutelon huulillaan.

Ja sitten peittyi kaikki pimeään.

* * * * *

Pietari ei tiennyt miten pitkä aika oli kulunut. Hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, mutta ei siltä ollut valveillakaan. Kun hän raotti silmiään, näki hän vain pimeää ja pimeässä ikäänkuin väräjäviä tulisirkosia. Hän kuuli hengityksen viereltään ja silloin tällöin hiljaisen liikahduksen, mutta ei välittänyt ajatella mitään, ei liikahduttaa jäsentäkään.

Siinä unen lumeissa maatessaan kuuli hän jonkun vetävän auki kangasverhon teltan ovelta ja tulevan hiljaa sisään, pysähtyvän ja jälleen hiipivän. Ja ne hiipivät askelet lähestyivät häntä. Hän tunsi kohta käsin tunnusteltavan vaatteitaan ja kukkaroa, joka oli hänen vyöllään.

Mutta silloin kuuli hän Mirjan jotakin kysyvän ja miesäänen kuiskaten vastaavan. Kuiskaten keskustelivat he tuokion, mutta sitten Mirja nousi hyvin vihaisena ja he riitelivät rajusti keskenään. Lopulta mies kuului taipuvan Mirjan tahtoon ja loittoni.

Pietari aavisti sekavissa ajatuksissaan, että jompikumpi mustalaisista oli aikonut ottaa hänen kukkaronsa. Siinä tosin ei ollut mitään, mutta häntä ilahutti, ettei kukaan vieras päässyt sitä tietämään. Toisekseen tuntui hänestä niin hyvältä se, ettei Mirja sallinut hänelle tehdä mitään pahaa, eikä itse koskenut hänen kukkaroaan, vaikkei tiennytkään sitä tyhjäksi. Entisen huumauksen sijaan hän tunsi hellää luottamusta Mirjaa kohtaan, ja se rauhoitti niin hänen mielensä, että hän vaipui sikeään uneen.

Yhtäkkiä heräsi hän vimmattuun kavionkopinaan ja hälisevään puheluun. Vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä, saattoi hän eroittaa, että molemmat miehet purkivat kiireimmiten telttaa kasaan. Molemmat naisetkin heräsivät hälinään ja alkoivat kasata ryysyjä ja rihkamaa vankkureille. Ykskaks oli kaikki kunnossa ja mustalaismatkue kapusi kuormalle.

Vankkurit olivat lähtemäisillään liikkeelle, kun Mirja alkoi innokkaasti torata toisten kanssa. Sitä kesti kotvan, mutta vihdoin Pietarikin kutsuttiin vankkureille ja käskettiin hänen opastaa suorinta tietä Raumaa kohden. Ja iloinen oli Pietari saadessaan kavuta Mirjan rinnalle, vaikka häntä ihmetyttikin tällainen äkkilähtö yön pimeydessä.

Salaperäisen hiljaa mentiin rinnettä alas torille, yli Aurajoen sillasta ja läpi kaupungin. Mutta Aningaisten mäestä päästyä ylös ja jälleen alas sai hevonen maistaa ruoskaa ja matka katkesi vimmattua vauhtia.

Pietari ei malttanut olla Mirjalta kyselemättä, missä vanha mustalainen oli ollut eilen ja yön ja mitä tämä äkillinen lähtö merkitsi. Kuiskien selitti Mirja muutamin sanoin, että hänen isänsä oli ollut markkinapäivät tekemässä hevoskauppoja karjatorilla. Oli ostanut, vaihtanut ja myynyt, jääden lopulta hevosetta. Mutta yöllä oli sitten hankkinut matkahevosen. Pietari arvasi, että hevonen oli hankittu sellaisella tavalla, että täytyi kiireimmiten lähteä pakoon.

Ja hyvä olikin hevonen, virkku ja voimakas. Ruoskaa saatuaan pyyhälsi niin, että he päivän alkaessa hämärtää olivat jo väistäneet parisen peninkulmaa.

Mutta vaikenevan päivän koitteessa näkyi, että hevonen höyrysi ja vaahtosi kauttaaltaan. Yhä suurempina lepereinä valui vaahto pitkin kylkiä vatsan alle, ja yhä hitaammaksi kävi juoksu, läiskyipä ruoska kuinka tahansa. Ja vihdoin kaatui hevonen tielle eikä enää noussut.

Siinä nyt neuvoja kysyttiin. Ja vanha mustalainen tiesi keinonsa.

Hän tiesi miten suuret herrat taipalia tekivät. Ei viitsitty mennä tienvarrelle asetettuihin majataloihin, taverneihin, sillä niissä täytyi maksaa ruuasta ja yösijasta. Mentiin nimismiestaloihin ja missä vain tiedettiin jotakin saatavan, syötiin ja juotiin parasta mitä talosta löytyi, ja sitten aamulla lähtiessä määrättiin pistettäväksi talon paras hevonen aisoihin. Niin oli herroilla lupa tehdä ainoastaan kuninkaan asioilla matkustaessaan ja kuninkaan veroja kulettaessaan. Mutta niin suuremmat kuin pienemmätkin vapaaherrat tekivät samoin myös liikkuessaan omissa puuhissaan. He harjoittivat luvatonta maakauppaa, ja voudit ryöstivät liika veroa ja ottivat lahjaksia, ja vapaakyydillä he kulettivat sitten tavaransa markkinoille. Ja kun niin tekivät muut herrat, ritarit ja vapaamiehet — ja vapaasäätyynhän tähän aikaan pyrki pieninkin ruunun juoksupoika — niin mikseivät mustalaiset olisi tehneet samoin! Vapaasäätyynhän hekin kuuluivat, olivat vapaita ja verottomia kuin taivaan linnut! Täytyikö heidän jäädä tihkamaan tähän kuolleen hevosen ääreen! Oli mentävä vain taloon ja vaadittava vapaakyyti hyvällä tai pahalla. Ja miksei oikein parivaljakkoa yksin tein? Siinä oli talo aivan lähellä, hyvinvoivalta vielä näyttikin. Tietä kulki akka, ja kun siltä kysyttiin, sanoi hän sen olevan Leikkolan nimismiestalon.

Vanha mustalainen käski toisten jäädä tielle vankkureihin ja meni itse taloon. Viipyi kotvan ennenkun hän palasi.

— Eivät aikoneet lähettää ruokaa herroille, mutta kun sanoin, ettei jalosukuinen rouvasväki lähde vaunuistaan heidän savutupiinsa, ja heilautin ruoskaa, niin jo lähti emäntä liikkeelle. Ruokaa tulee ja olutta myös. Eivät aikoneet antaa hevosiakaan, työssä kuuluivat muka olevan. Mutta kun uhkasin hirrellä ja kaakinpuulla, niin lupasi isäntä lähettää sanoja naapureihin. Hyväkös tässä on herrojen tehdä taivalta!

Kerskuessaan vanha mustalainen tuli iskeneeksi silmänsä hevoseen.
Henkensä se jo oli heittänyt, mutta sääli sitä oli sittenkin jättää
niine hyvineen. Katseli ja tuumi hetkisen, sitten sieppasi puukkonsa.
Saisihan edes hinnan nahkasta.

Hän oli parhaallaan nylkemistouhussa, kun talosta tuotiin ruokaa. Emäntä oli laittanut evästä pärekoriin, siroimpaan ja puhtaimpaan mitä talossa oli, ja lähtenyt itse piikasensa kanssa tuomaan, että saisi nähdä armollisen rouvasväenkin. Siunaus häneltä pääsi nähdessään jalosukuisen herran itsensä hevosta nylkemässä, työssä, jota kunnon isäntämieskin piti arvoaan alentavana. Vielä enemmän hän ällistyi nähdessään, miten herra nylkypuukkonsa pisti hampaidensa väliin, otti ja viilsi taas ja piti välillä hampaissaan.

Mutta silloin oli emäntä aivan lysähtää maahan, kun herra kävi käsiksi leipään ja leikkasi samalla puukolla!

— Jesmaar, jesmaar! pääsi häneltä, ja tuskin oli hänellä aikaa vilaistakaan armolliseen rouvasväkeen, kun lähti kiireimmiten rientämään kotiin.

Jalo herrasväki söi hyvällä ruokahalulla. Mutta tuskin oli vanha mustalainen ehtinyt palata työhönsä, kun kylästä tuli miekkonen hiipivin askelin ja jälkeensä vilkuen. Lähelle tultuaan sieppasi lakin päästään ja kumarteli.

— Itsekö herra… eihän herran tarvitse itsensä… jos minä saan…

Mustalainen ojensi hänelle veitsen, ja mies kävi työhön. Mutta liikkui tuskin siksi, että tuppi heilui. Hänellä oli sanottavaa sydämellään, ja siinä herraa auttaessa oli hyvä tilaisuus puhua.

— Sitä minä… että kun herra on niin alava, ettei vaadi päivätöitä, itse nylkee hevosensakin… sitä minä, että sanoisitte kuninkaalle, miten tämä meidän vouti sortaa köyhää kanssa, teettää ruunun päivätöinä kaikki omatkin työnsä, kuletuttaa tavaransa ja ottaa kyntöhevosen kylvetyltä pellolta, niin että siemen itää maan päälle. Kiskoo liikaveroa itselleen, mittaa väärin mitoin, vie maat ja niityt…

— Nylehän!

— Kyllä nylen, hökäisi mies, mutta jatkoi yhä kielimistään. — Tämä meidän vouti antaa kaikkien muidenkin herrojen nylkeä talonpoikaa mielin määrin. Lahjakontti se on… jos kuka lahjan vie, herra tai talonpoika, hän saa tehdä mitä tahansa. Tämä Leikkolan nimismieskin on sen lahjonut. Ei se tätä hätyyttele kyydeistä eikä muista. Aina tämä vain haettaa hevoset naapureista, ei valjasta omiaan, kun herrat tahtovat. Niin, että sanoisitte kuninkaalle, jollette itse…

Puhuessaan oli mies vilkunut Leikkolan nimismiestaloon päin. Yhtäkkiä pudotti hän veitsen ja lähti mennä vääntämään, niinkuin ei olisi herroja kumartamaan pysähtynytkään.

Sillä talosta tuli itse Leikkolan nimismies, tienoonsa isäntämiehistä mahtavin. Kulmat kurtussa hän tuli, tähysteli herraa, joka jälleen oli itse ryhtynyt nylkemään hevostaan, tähysteli ryysyvankkureita ja niissä istuvaa herrasväkeä.

— Sitä minä, virkkoi hän totisesti, tulin sanomaan, ettei tästä kylästä taideta antaa hevosta, jollei herrasväki näytä papereitaan.

— Mitä? Papereita? Milloin talonpoika on pantu herrojen paperien tarkastajaksi? Osaatko edes lukea?

— Eiköhän tuota osattane, mikä papereita liekin. Ja voutikin asuu muuten tien varressa Pöytyän kirkolla.

— Voutiko? Lahjakontti! Silloinpa sopii pistäytyä kysymässä, paljoko hän on sinulta saanut, kun tohdit niskoitella. Varo, hänestä ei sinulla ole apua, lähteä saa itsekin kaakinpuuhun.

Isäntä kynsi nolona korvallistaan.

— Mars hevosia noutamaan! huusi mustalainen ja heilautti uhkaavasti piiskaansa.

Isäntä käännähti äänetönnä ja meni.

Kohta tulikin mies kahden hevosen keralla. Äänetönnä ja synkkänä valjasti hän hevoset vankkurien eteen. Mustalainen oli saanut hevosensa nyljetyksi ja oltiin valmiit lähtemään.

Mustalainen käytti itse ruoskaansa. Kyytimiehen murina ei auttanut, ruoska läiski vaan, ja huimaa vauhtia mentiin. Pian alkoivat hevoset hikoilla. Kyytimies kävi yhä synkemmäksi ja umpikuljuisemmaksi mitä kauemmin hurjaa menoa jatkui.

Pöytyän kirkolla hän yhtäkkiä pyöräytti pois valtatieltä.

— Mihin nyt? kysäisi mustalainen.

— Vaikkapa käytäisiin voutia tervehtimässä.

Mustalainen luimisti.

— Niinkö? Hyvä! sanoi hän vihdoin.

Kartanoon päästyä hyppäsi hän vankkureilta ja riensi tuimasti päärakennuksen portaita kohden. Kyytimies jäi hätääntyneenä tuijottamaan jälkeen.

Hän kiitti onneaan, kun mustalainen palasi niine hyvineen. Vouti ei toki ollut kotona.

Jalo herra sai lukea omaa lakiaan. Eikä kyytimiehen auttanut muuta kuin ajaa samaa karkua edelleen.

Hevoset olivat jo kaatumaisillaan, kun vihdoin pysähdyttiin kylän kohdalle. Täällä, kun kerran oli kyydillä tultukin, sai herrasväki hevoset muitta mutkitta.

Loimaalla ajettiin täyttä karkua ohi Virtsanojan kartanon, jossa vouti asui. Illan tullen yövyttiin tienvarteiseen taloon ja nautittiin maksutonta kestitystä, kuten herrat konsanaan. Aamulla kovistettiin taas kyytiä.

Yönseutuna oli ollut talon ja koko kylänkin väellä aikaa tarkastella outoja vieraitaan ja ihmetellä, keitä he oikeastaan mahtoivat olla. Vaikka he sopertelevin ruotsinsanoin selittivät kulkevansa Portugalin hallituksen puolesta ja kuninkaan suojeluksella tutkimassa kauppamahdollisuuksia täällä Pohjan perillä, syntyi kuitenkin moninaisia epäluuloja. Ja vaikka he olisivat olleetkin niitä, joita sanoivat olevansa, ei pidetty oikeana että vieraan riikin lähettiläät saivat kulkea kuninkaan vapaakyydllä.

Kylässä sentähden niskoiteltiin heille vapaakyytiä antaessa, varsinkin kun oli illalla nähty, miten puolikuoliaiksi he olivat edelliset kyytihevoset ajaneet. Eivät uhkaukset eivätkä ruoskanheristyksetkään ottaneet heitä taivuttaakseen.

Vanha mustalainen oli vähällä joutua ymmälle. Mutta hän keksi keinon lopultakin.

— Missä voutinne asuu? kysyi hän uhkaavasti.

Se kuului asuvan tienvarressa edessäpäin, Köyliönsaaren kartanossa. Sen tiesi hyvin Pietari Kovapääkin, sillä Rauma kuului jo hänen voutikuntaansa. Pietari tiesi myös sen, että Köyliönsaaren kartano oli ennen kuulunut Lallille, pyhän Henrikin surmaajalle, oli sitten otettu kirkolle, mutta tämän nykyisen kuninkaan aikana riistetty kirkolta ruunulle.

— Sinne asti ainakin olette velvolliset antamaan kyydin. Siellä asia selvitetään, komensi mustalainen.

Se pani jo isännät punomaan päätänsä.

— Hevoset aisoihin! huusi mustalainen. Vouti ratkaiskoon, onko kyyti vapaa vai maksettava!

Hevoset pantiin aisoihin. Mutta kyytimies ei ollut oikein varma, oliko parempi mennä voudin luo vai mieluummin pyydettävä, että ajettaisiin ohi. Niin vähän luotettiin voudin tuomioon.

Heti lähdettyä läimäisi mustalainen hevosia. Mutta toinen niistä oli vauhko, ja sen pillastus tarttui toiseenkin. Ne läksivät laukkaamaan vimmattua vauhtia, vankkurit keikkuivat epätasaisella tiellä kuin paukkulauta ja molemmat naiset pitelivät kiinni mistä voivat. Ja itse vanha mustalainenkin malttoi siitä pitäen olla koettamatta ruoskaansa näihin hevosiin.

Säkylän kylän kohdalla teki kyytimies täyden tenän eikä aikonut lähteä enää kauemmas. Mustalainen puolestaan oli kyllästynyt alituiseen uusien hevosten kivestämiseen, eikä sanonut olevan aikaa vaihtaa. Kun kyytimies yhä niskoitteli, tiuskaisi jalo herra:

— Sitten voudin luo!

Siihen ainakin kyytimiehen täytyi suostua, ja niin jatkettiin matkaa hiljan verkkaan Köyliönsaarta kohden.

Taisi herraa sentään hieman arasteluttaa, koska alkoi Pietarilta kysellä, mikä tämä vouti oli miehiään. Pietari kertoi mitä oli kuullut. Kertoi, että vouti Matz van Klewen oli kaikkein pahimpia kansansortajia ja riistäjiä. Se osteli ja keinotteli verotiloja talonpojilta ja liitti ne verottomiin tiluksiinsa, niin että verotalonpojat saivat yhä raskaampia veroja maksaa. Laamanni Jönssi Kurjen palvelijat saivat ympärinsä liikuskellessaan mässätä taloissa mielinmäärin. Olueenkaan eivät he tyytyneet vähempään kuin kokonaisiin tynnyreihin. Juovuspäissään he raiskasivat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Ja jos voudille valitettiin, ajoi hän valittajat tiehensä. Lahjoja hän otti keneltä vain sai, ja lahjojat saivat tehdä mitä ikinä tahtoivat. Kerran antoi hän miesmurhankin painua lankaisiin, otettuaan murhamieheltä lahjaksi kaksi härkää ja kuusi leiviskää voita, muka kuninkaan nimessä, vaikka pimitti ne itselleen. Kuninkaallekaan ei häntä vastaan uskallettu valittaa, kun valittajat vain joutuivat hänen vihoihinsa ja kenties kaakinpuuhun.

Kuullessaan tämän myhäili mustalainen partaansa ja kaivoi vanhasta arkkupahasesta jo tiellä valmiiksi muutamia unkarinkultasia.

Kartanoon päästyä ehätti hän voudin puheille kyytimiehen sitoessa kiinni hevosiaan. Kyytimies meni jouduttuaan jälestä, ja he viipyivät kotvan sisällä. Kun he vihdoin palasivat, tuli Matz vouti avopäin portaille mukana ja kumarteli kohteliaasti jäähyväisiksi.

— Ainakin Euraan asti on sinun kyydittävä, jos herrasväki Raumalle poikkeaa. Ja hidastelematta! huusi vouti kyytimiehelle vielä jälkeen.

Mahtoi hän sentään hieman ällistyä nähdessään ryysyvankkurit portilla.
Ainakin hän seisoi kotvan portailla katsellen matkalaisten jälkeen.

Tästä lähin jatkui matka kohtalaisen hyvää vauhtia. Eurassa vaihdettiin vielä kerran hevoset ja illansuussa lähestyttiin Rauman rantoja.

Kuta lähemmäksi kotikylää tultiin, sitä kovemmin alkoi Pietari Kovapäätä arveluttaa tässä seurassa meneminen tuttujen näkyviin. Ja jos vieraat miten elämöisivät ja räiskäisivät kylässä, lankeaisi siitä tavallaan syy hänenkin niskoilleen.

Uotilan kylää lähetessä, kun Rauman kirkon risti tuli näkyviin, kääntyi vanhempi mustalainen Pietarin puoleen:

— Etkö voi neuvoa, mistä löytäisimme kylässä majapaikan?

Pietari istui tuokion äänetönnä. Sitten hän äkkiä kohentautui:

— En tiedä. Ja minä taidankin täällä nousta pois vankkureista.

Molemmat mustalaiset katsoivat häneen vihaisesti.

— Nyt, kun olemme koko matkan sinua hyödyttömästi mukanamme raahanneet, ärähti vanhempi tuimasti. — Nyt herrojen palvelija aikoo livistää!

Molemmat miehet näyttivät niin uhkaavilta, että Pietari oli tarkoin varuillaan.

Päästyä juuri Uotilan ohitse hyppäsi hän yhtäkkiä pois vankkureista.
Vanhempi mustalainen hosaisi piiskallaan hänen jälkeensä.

— Tulehan vielä näkyviimme! kuului huuto rattailta.

Vankkurit vierivät pois.

Yksin jäätyään ja vitkaan tietä eteenpäin astuessaan vaipui Pietari sangen alakuloisiin ja sekalaisiin mietteihin. Hiipaisi vieläkin sydäntä muistaessa hurmailtaa Turussa. Mutta samalla vihlaisi ajatellessa, että he seikkailurikkaalla matkalla olivat olleet melkein vennon vieraat toisilleen, vaikka hän äänetönnä vankkurissa istuessaan ja tuontuostaan tyttöön vilaistessaan oli tuntenut saman lumovoiman sydämessään kuin ennenkin.

Kaupunkia lähetessä tyttö kuitenkin jäi syrjemmälle hänen ajatuksissaan. Hänen mieleensä kiehkesi ilmielävänä Pakilan tupa arkiaskareissaan hyörivine asukkaineen. Miten hän selittäisi asiansa Henrik vanhukselle, ja mitä oli ukko sanova? Kenties ei ottaisikaan häntä enää palvelukseensa, kenties häntä rangaistaisiin karkaamisestaan? — Ja Marketta! Olihan se nähnyt, mihin, kenen luo hän jäi… Mitä Marketta mahtoi ajatellakaan? Pietari tunsi halua vajota maan alle, kun ajatteli hänen suuria totisia silmiään. Tuli vielä niin ajattelemattomasti hypätyksi pois vankkureista… paras olisi ollut iäksi jäädä mustalaisten matkaan.

Pietari paran askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja raskaammiksi. Kaupunkia lähetessä tuli häntä vastaan kyytimies ratsastaen toisella hevosella ja taluttaen toista jälestään. Ja Hoikkalan talon kohdalla, joka oli tien varressa kaupungista vähän erillään, näki hän mustalaismatkueen tien toisella puolen. Miehet pystyttivät parhaallaan telttaa, talosta näkyi jo juosseen heidän luoksensa pari tyttöä, joille mustalaisakka povasi.

Pietari lähti astumaan tuimaa vauhtia ja aikoi heidät sivuuttaa vilkaisematta päinperin. Mutta juuri ohi päästessään kuuli hän teltalta nuhtelevan ja lämpimästi värähtävän äänen:

— Pieta'!

Silloin täytyi Pietarin vilaista sinne. Tyttö seisoi pukeutuneena tanssipukuunsa ja helyihinsä ja loi häneen pitkän katseen, joka näytti yhtä kiehtovalta ja kutsuvalta kuin Turussakin. Mutta samassa kääntyivät molemmat miehetkin työstään häneen, heristivät nyrkkiään ja uhkaavasti murisivat jotakin.

Pietari kiirehti jälleen askeleitaan.

Pitkälle Kuninkaankadulle jouduttuaan kohtasi hän tuttuja, jotka katselivat häntä niin oudoksuen ja pysähtyivät tahtoen ruveta utelemaan. Mutta hän tuskin tervehti heitä, painoi vain päänsä kumarruksiin hartiainsa väliin ja kulki kulkuaan.

Pamppailevin sydämin hän vihdoin astui Pakilan tupaan. Siellä oli ainoastaan Martta muori ja Marketta. Edellinen istui kehräten värttinällä ja Marketta kutoi pitsiä. Marketta vilkaisi oveen sen auetessa, mutta istui sitten selin jäätävän kylmänä eikä ollut tulijasta tietävinään. Martta muori kehräsi hyvän kotvan äänetönnä hänkin, sitten rykäisi hiljaa ja virkkoi:

— Tulipas sieltä viimeinenkin markkinamies.

Tuokion äänettömyyden jälkeen lisäsi hän:

— Luultiin jo jääneen sille tielleen.

Taasen kotvan äänettömyys, ja sitten muori kysyi:

— Taitaa olla nälkä?

— Eipä tuo…

— Niin, eihän tuota ole enää pitkältä iltaiseenkaan, tuumi muori.

Sitten tekivät äiti ja tytär äänettöminä töitään niin pitkän ajan, että
Pietarista tuntui aivan tukalalta.

Ukko on Tukholmassa, virkkoi sitten muori jälleen. Olemme koko päivän odotelleet hänen paluutaan.

Pietari nousi ja pujahti ulos, ikäänkuin olisi odottanutkin vain jotakin tällaista selitystä. Portista poikkesi hän vasempaan ja meni Pakilan katupuotiin.

Siellä hyöri nuori Henrik muutamain ostajain kanssa. Pietari odotti että se neuvoisi hänet jotakin tekemään. Mutta ei neuvonut, vilkaisi vain tuon tuostaankin uteliaasti ylävähköllä tavallaan. Mutta Pietari oli tuntevinaan siinä katseessa niin ystävällistä myötätuntoa kuin se olisi tahtonut sanoa:

… Hyvin ymmärrän sinut, hyvin ymmärrän…

Ostajain mentyä loi nuori Henrik Pietariin toverillisen katseen, joka kuvasti puoleksi osanottoa, puoleksi uteliaisuutta, mutta virkkoi vain:

— Tulitko maitse vai meritse?

— Maitse.

— Miten ihmeellä jouduit niin pian?

— Onnistuin pääsemään hevoskyydissä.

— Olipas se ajoa!

Nuori Henrik näytti tahtovan kysellä enemmänkin, mutta Pietari ei ollut halukas enempää selittelemään, vaan pujahti ulos.

Ja nuori Henrik jäi puotiin yksin unelmoimaan kaukorantojen neidosta, iloa ja elonhilpeyttä säteilevästä neidosta, joka Turun markkinoilta oli isänsä haahdessa purjehtinut aivan toisaanne päin. Niin valoisana kuin itse päivänsäde kuvastui kaukorantojen neito nuoren Henrikin mielessä, ja siinä yksin istuessaan ja unelmoidessaan tuudittui hänen mielensä hiljaiseen, autereiseen kaihoon.

Pietari tapasi kadulle tultuaan Hilapan. Sillä koulua käyvän Hilapan ei tarvinnut istua päivät päästään pitsikuteen ääressä, vaan sai juoksennella ulkosallakin pidettyään huolen läksyistään.

— Ka, Pietu! riemuitsi tyttö. — Tiedätkös, Junu hukkui, huudahti hän samassa. — Ja se oli minun syyni! — Ja nyyhkyttäen alkoi hän kertoa miten se kävi.

— Isä on Tukholmassa, jatkoi hän sitten melkein samaan henkäykseen, — ja minä olen tähystellyt Karinlahden rannalla, mutta ei heitä vielä ole näkynyt. Mennäänkö yhdessä katsomaan?

He lähtivät katua sinnepäin. Poikkikadun kohdalla näkivät he Pakilan kotilaiturin, ja molemmat kävivät silloin hyvin vakavaksi. Pietari näki siellä haahden, jonka oli pitänyt mennä yhteen painoon Keminsuulle. Oliko se kotona siksi, että laivuri oli poissa? Hilappa muisti taasen taivasjalat ja Toron Junun, ja häneltä pääsi raskas huokaus.

— Olipa hauskaa, että tulit, sanoi hän kohta surunsävyisellä äänellä —
Tuliko se tyttökin? kysyi hän äkkiä.

— Mikä tyttö?

— Sepä musta! Hänenkö tähtensä sinä jäit sinne?

Pietari punastui ja loi äänetönnä silmänsä maahan. Tietysti he tiesivät kaiken! Se hävetti, mutta samalla tunsi hän povessaan mielihyvääkin. Hänestä tuntui hyvältä se, että Hilappa oli hänelle niin avomielinen ja osanottavainen. Hän tunsi pikku tyttöä kohtaan niin lämmintä kiitollisuutta, että teki aivan mieli tarttua käteen.

Saapuessaan Karinlahden rannalle näkivät he purjehaahden parastaikaa laskettavan salmen suusta.

— He tulevat! huusi Hilappa.

Vitkaan liukui haahti satamaan. Pietari oli mitä topakin ottamaan vastaan köysiä ja kytkemään.

— Kas, joko sinäkin olet kotosalla! sanoi Henrik vanhus astuttuaan maihin.

Lähtiessään kotia kohden viittasi hän Pietarin rinnalleen.

— No, millä puolustaudut? kysyi hän.

Siinä se oli tunnonkysymys. Pietari kulki pää hartiain välissä, kolkoin mielin kuin kaakinpuuhun. Kulki niin hyvän matkaa ja virkkoi sitten kumeasti:

— Humalaan juottivat.

Henrik vanhus vuorostaan kulki kotvan äänetönnä. Vasta Pakilaa lähetessä virkkoi hän vakavasti:

— Pidä varasi, sellaisesta tavallisesti koituvat seuraukset itsestään.
Nyt saat huomisaamuna lähteä Keminsuulle.

Kohta lisäsi hän:

— Tytöt saavat tulla mukaan. Marketta on ollut siellä niin usein milloin äitinsä, milloin minun kanssani, että on tottunut kaupantekoon. Mutta muuten vastaat retkestä sinä. Hilappa saa myös lähteä oppimaan. Minä taidan tästä vielä lähteä Sonkin Simon kanssa Danzigiin. Ei tosin ole paljon vietävää, mutta on suoloja noudettava talveksi.

Samassa kääntyivät he portista pihaan.

Iltaista syödessään Pietarista näytti, että Marketta ynseästi vältti hänen katsettaan, ja hänestä tuntui aivan tukalalta olla tuvassa. Kiireesti haukattuaan pyörähti hän sentähden ulkosalle.

Kadut olivat tyhjät. Ainoastaan joitakuita tyttöjä ja poikia näkyi, viimeisiä niistä, jotka palasivat mustalaismatkuetta ihmettelemästä ja kuulemasta kohtaloaan. Siinä portilla seistessä mikä liekin Pietarin katsetta yhä vetänyt kaupungin päähän, jossa mustalaismatkue majaili. Hän koetti siitä lumovoimasta vapautua. Mutta yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä aivan kuin pelastavana ajatuksena, että olihan hänen toki nähtävä Mirjaa vielä viimeisen kerran.

Hän lähti astumaan autiota katua sinnepäin. Kun hän lähestyi telttaa, huomasi hän jonkun juoksevan vastaansa.

Se oli Mirja.

— Pidin sinua silmällä, odotin, läähätti hän. Mutta älä tule nyt, ovat vihaisia sinulle. Tule vähän myöhempään, he menevät pois.

Pietari lähti hiljan verkkaan takaisin kaupunkiin päin. Kävellessään häntä arvelutti suuresti, mihin mustalaiset "menivät pois" yön selkään. Mutta Mirjan houkutteleva kutsu hälvensi kaikki arvelut.

Sinne tänne harhaillessaan kuuli hän Kolminaisuuden kirkon nurkalla,
Karjankedolla, yövartian yksitoikkoisen joikunan:

    Tiimalasi kymmenen näyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroista varjelkoon!
    Tiimalasi kymmenen näyttää.

Silloin lähti hän takaisin mustalaisten teltalle. Mirja odotti häntä siellä pimeässä yksin. Akka nukkui.

VI.

HIRTEEN.

Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi koko kylän turvallisuutta.

Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa häirinnyt:

    Tiimalasi ykstoista täyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroilta varjelkoon!
    Tiimalasi ykstoista näyttää.

Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan jälleen.

Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin kiskottaisiin ja kolhittaisiin.

Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.

Yövartia selitti hätiköiden:

— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.

Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin. Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla jälkeen.

Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja kappaleina. Missä olivat rahat?

Heidän siinä neuvottomina tuumiessaan kuulivat he ryskettä sakariston ovelta pohjoisen pitkän sivun itäpäästä. Nähtävästi oli saalis ollut liian pieni, koska aikoivat murtautua sakaristoon saadakseen lisää.

He riensivät sinne. Mutta heidän lähetessään lakkasi ryske ja rosvot livistivät pakoon tapulin ohi metsään, joka oli kirkosta itään.

— Niitä oli kolme, virkkoi muuan miehistä

— Kaksi minä vain näin, sanoi palovartia.

— Kolme oli!

— Kaksi!

— Oli mitä oli. Jälkeen! huusi seppämestari.

Se ratkaisi joutavan riidan. Miehet lähtivät otaltamaan metsään rosvojen jälkeen. Nämä olivat päässeet hyvän matkaa edelle, mutta ajajat kuulivat kyllä jalkojen töminästä ja risujen rasahtelusta missä he menivät. Metsään päästyään kaarsivat he vasempaan maantielle päin.

— Oikaistaan me maantielle suorempaan, kuiskasi Seppälän ukko. — Mutta hissukseen!

He alkoivat varovasti hiipiä ja joutuivat pian lähelle mustalaisten telttaa, samojen kiertolaisten, jotka illansuussa olivat melkein koko kylän nuorison houkutelleet ympärilleen tanssillaan ja metkuillaan. He joutuivat parahiksi kuulemaan, miten rosvot kierroksensa tehtyään pujahtivat telttaan. —

Pietari oli teltan nurkassa kuiskuttelemassa Mirjan kanssa, kun kuuli parin miehen hiipivän sisään. Hän oli hiljaa, toivoen, etteivät he häntä huomaisikaan, mutta samalla varuillaan, etteivät he äkkiarvaamatta pääsisi hänen kimppuunsa. Miehet vetäytyivät heti pitkäkseen eivätkä enää liikahtaneetkaan, ja Pietari vartoi vain hetkeä hiipiäkseen tiehensä.

Mutta samassa kuuli hän useain askelten lähestyvän ja pysähtyvän teltan ympärille. Sitten kuuli hän temmattavan oviverhot auki ja syöksyttävän sisään.

— Ketkä tulevat häiritsemään nukkuvia keskellä yötä! huusi vanha mustalainen huonolla ruotsinkielellään, ja molemmat karkasivat pystyyn.

Heitä vastaan riensivät monet askeleet ja syntyi käsikähmä pimeässä teltassa.

Pietari nousi nurkastaan ja aikoi pujahtaa tiehensä.

— Yksi karkaa! huudettiin, ja häneen käytiin käsiksi häneenkin. Hän rynnisteli ja hosui ympärilleen, mutta niitä, jotka hänen kimppuunsa kävivät, oli kaksi, eikä hän päässyt irti.

Siinä otellessaan kuuli hän vanhan mustalaisen huutavan jotakin oudolla kielellään ja mustalaisakan rientävän hänen luokseen. Kuului kilinää.

— Se antaa akalle rahat! huusi joku niistä, jotka vanhaa mustalaista pitelivät.

Nähtävästi oli rahoja pudonnut maahankin, koska akka kyyristyi sieltä jotakin keräilemään.

Toisilla neljällä miehellä oli täysi tosi kahden mustalaisen kimpussa. Pietarin ahdistajista täytyi sentähden toisen rientää ottamaan akalta rahoja.

Jäätyään vain yhden kanssa ottelemaan oli Pietarin helppo riistäytyä irti. Hän lähti juoksemaan tietä kaupunkiin.

Pitkältä ei hän ollut ehtinyt juosta, kun oli vähällä törmätä kahteen vastaantulevaan mieheen.

— Seis! kuuli hän isäntänsä äänen. Toisen tunsi hän nuoreksi Henrikiksi.

Hän pysähtyi.

— Ka, Pietuko se on, virkkoi vanha Henrik.

Joko rosvot saatiin kiinni?

— En tiedä, saanevatko.

— Ja olitko sinä niin arka, että läksit pötkimään pakoon? sanoi nuori
Henrik ihmeissään.

— En… enhän toki, koki Pietari nolona toimittaa.

— Kirkkoa lähetessämme kuulimme täältä hälinää. Tulimme sentähden kohti. Lähde vain nyt takaisin sinäkin.

Pietari oli valmis lähtemään.

Mutta samassa juoksi luo se, jonka käsistä hän oli karannut.

— Mihin rosvo juoksi? huusi hän.

— Mikä rosvo?

— Näinhän, että hän juoksi juuri tänne teitä vastaan. Mihin ihmeelle hän sitten pujahti?

-— Ei tänne ole juossut ketään muita kuin Pietari, sanoi nuori Henrik.

— Sitten se oli hän!

— Tietysti, mutta…

— Kiinni hänet!

— Mitä hulluja! ihmetteli ukko.

— Ottakaa kiinni, auttakaa! huusi mies tarttuen Pietaria käsipuoleen.

— Mutta miksi? kysyi pormestari.

— Hän oli rosvojen joukossa. Kiinni kirkonvaras!

— Kyllä minä nyt pysyn pitelemättäkin, huusi Pietari.

— Älkää hullutelko, hänethän tarvitaan ottamaan rosvoja kiinni, virkkoi vanha Henrik. Etkös juuri ollut täällä sitä varten? kysyi hän Pietarilta.

— Niin… en minä… kyllähän minä lähden, änkytti Pietari.

— Tule sitten!

— Koira makkaran vahtiin! huusi Pietarin ahdistaja. — Mutta minä en päästä häntä livistämään. Totta kai pormestari tietää, että ken päästää kerran kiinni saamansa varkaan, hän saa maksaa sakkoa 40 markkaa ja astua varkaan edestä hirteen.

— Pidä sitten hänet. Mutta minä uskallan hänestä mennä takaukseen, vaikka kova minullakin on edessäni, jos hän karkaa. Tule, Henrik!

Isä ja poika riensivät teltalle. Sitä lähetessään kuulivat he naisäänen kirkuvan:

— Ei minulla ole mitään rahoja! Ei mitään, päästäkää, heittiöt!

— Minä näin kyllä, miten hän heitti rahat tuonne nurkkaan kädestään, huusi hänen pitelijänsä.

Miehet oli jo saatu lannistetuksi ja heidän kätensä kytketyiksi selän taa. Mutta reuhtoivat nämä synkät kulkurit sittenkin pitelijäinsä käsissä.

— Hiljaa siinä! huusi muuan miehistä. Pääsette kuitenkin selkänahastanne ja korvistanne!

— Hirressä he saavat roikkua! sanoi toinen.

— Tuskinpa rahoja on niin paljoa, koko markkaa, epäili seppämestari.

— Kirkonvaras saa riippua puolestakin.

Pimeänhämärässä teltannurkassa näki Henrik vanhus istua kyyröttävän nuoren naisolennon.

— Eikö hänkin kuulu samaan joukkueeseen? kysyi hän.

— Täällä hän oli. Emme tiedä, onko hän millään tavoin ollut osallinen rosvoukseen.

— Voiko teistä kukaan sanoa, oliko Pietari Kovapää mukana rosvojoukossa? kysyi Henrik pormestari jälleen.

— Pietariko! vastasi seppä ihmeissään. — Oli täällä kolmaskin, mutta pääsi pakoon. Emme tiedä kuka hän oli.

— Tämä se oli, huusi mies, joka läheni telttaa pidellen Pietaria käsipuolesta.

— Saa sitten mennä yöksi korjuuseen hänkin, sanoi pormestari. Miehet vietäköön suurempaan putkaan, naiset pienempään.

— Ei, huusi Pietari. En ole tehnyt mitään!

Hän koetti rynnistäytyä vapaaksi, mutta miesvoimin kytkettiin hänenkin kätensä selän taa ja hän sai marssia mukana.

Viereisessä Heikkulan talossa oli herätty meteliin, ja sieltä tuli lisää miehiä loimottelevin päresoihduin. Toiset lähtivät viemään vankeja, toisten kera jäi Henrik vanhus päresoihtujen valossa etsimään teltan nurkasta hopearahoja.

Pieniä ne olivat, penninkejä, puolaurtuoita tai korkeintaan aurtuoita, sillä suurempia ei maan asujamilta liiennyt taivaan pyhille. Ensin löytyi neljä penningin rahaa, jotka vastasivat puolaurtuaa, ja puolaurtuan varas pääsi "nappaajan sakolla": kuudella markalla tai kahden vuoden työllä jutun isännälle. Kolme kokonaista aurtuaa vastasi äyrinrahaa, ja kahden äyrin varas oli lain mukaan sidottava aitaan tai tukkiin ja nylettävä nahka hänen selästään. Jännityksellä poimittiin nurkasta yhä uusia penninkejä ja aurtuoita. Pian karttui summa kolmeen äyriin, ja silloin olivat varkaat selkänahkansa lisäksi menettävät toisen korvansa. Kohta kohosi se neljään äyriin eli puoleen markkaan, ja puolen markan varas oli menettävä selkänahkansa ja molemmat korvansa. Mutta karttuiko summa kokonaiseen markkaan? Markan varas työltä tuorehelta tavattuna oli armotta joutuva hirteen! Karttuiko se? Löytyi aurtua toisensa jälkeen, mutta täyteen ei markka tullut, vain muutama aurtua yli seitsemän äyrin. Tavallinen varas olisi siis pelastunut hirrestä. Mutta olihan kysymys kirkonvarkaista, ja he saivat riippua, kunhan summa kohosi puoleen markkaan.

Vakaviksi kävivät sentähden miesten mielet etsinnän päätyttyä. Mutta Henrik vanhus mietti vain yhtä ainoaa seikkaa ja pudisteli päätään: hän ei voinut uskoa, että Pietari Kovapää, Topi Kovapään poika, oli osallinen varkauteen.

Rosvojen muut tavarat otti pormestari takavarikkoon. Teltasta ryysykasojen alta löytyi myös arkku, ja ylen riemastuivat miesten mielet, kun se avattiin. Tukulta siellä oli kultaa ja hopeaa, kokonainen kasa Kyösti kuninkaan lyöttämiä suuria hopeariksejäkin, joiden toisella puolen oli vapahtajan ja toisella kuninkaan kuva. Nämä rahat ja kaikki, mitä varkailla oli varastetun lisäksi mukanaan, oli tuomion langettua lain mukaan jaettava kiinniottajain kesken.

Ei ollut yörauhan häiriö mennyt hukkaan!

Pietari pistettiin mustalaisten mukana putkaan, ja ovi romahti salpaan.

Silloin valtasi hänet mitä hurjin vimma. Hän alkoi ryskyttää ovea ja huutaa täyttä kurkkua:

— Avatkaa, päästäkää minut pois! Minä en ole varas! Minun täytyy aamulla varhain lähteä merille, enkä tahdo olla täällä rosvojen kanssa. En tahdo! Avatkaa! Päästäkää!

Hän olisi huutanut äänensä sorruksiin, mutta takaapäin alkoi sataa niin navakoita nyrkiniskuja hänen takaraivoonsa, ohimoihinsa, niskaansa ja selkäänsä, ettei hän joutanut muuta ajattelemaan. Hän nousi vastarintaan, mutta eivät hänen kaksi nyrkkiään mihinkään riittäneet. Neljästä nyrkistä satoi pimeässä niin tuhkatiheään iskuja hänen kasvoihinsa, niskaansa ja kaikkialle, ettei hänen auttanut muuta kuin antautua armoille. Hän painautui äänetönnä nurkkaan.

Kotvan siellä kyyrötettyään kuuli hän raatihuoneen edustalta surunsävyisen joikunan:

    Tiimalasi yhtä jo näyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroista varjelkoon!
    Tiimalasi yhtä jo näyttää.

— Avatkaa! alkoi hän jälleen huutaa kohti kurkkua.

Mutta toverit ryntäsivät hänen kimppuunsa nyrkkeineen.

— Annatkos meidän nukkua rauhassa!

Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi joikua iänikuista joikunaansa:

    Tiimalasi kahta jo näyttää.
    Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
    tulelta ja vaaroista varjelkoon,
    Tiimalasi kahta jo näyttää.

Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.

Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.

Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän tahtoi päästä vapaalle jalalle.

Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.

— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.

Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta virkkoi vain:

— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?

— En poistu, jollette lähetä minua merille.

— Se saa nyt lykkäytyä, mutta menen sinusta takaukseen. Onko sinulla rahaa?

— Eipä minulla…

Henrik ukko antoi kylänlapselle neljä penninkiä, jotka laki sääsi hänelle vaivoistaan, ja kylänlapsi poistui penninkeineen.

— Tietänet kai, että jos lymyät, ennenkun asiassasi tuomio langetetaan, saan minä maksaa sakkoa kolme markkaa ja vastata kaikesta siitä, mihin sinut mahdollisesti vikapääksi tuomitaan? kysyi vanhus.

— Tiedän, vastasi Pietari.

— Hyvä on. Saat mennä auttamaan poikaani puodissa.

Henrik pormestari lähetti hevosmiehen viemään sanaa kuninkaan voudille Köyliönsaarelle, että oli tavallista tähdellisemmän asian vuoksi raati kutsuttava kokoon. Vouti Matz van Klewen saapui itse iltapäivällä.

Matz vouti otti haltuunsa mustalaisilta tavatut rahat. Muut tavarat jätti hän Henrik pormestarin talteen.

Henrik vanhus tuli maininneeksi myös Pietari Kovapäästä, jonka väitettiin olleen rosvojen mukana. Hän oli kuitenkin vakuutettu, että poika oli syytön, ja oli sen tähden takauksellaan päästänyt hänet vapaalle jalalle tuomiotaan odottamaan.

Matz vouti tahtoi nähdä nuoren miehen. Kun Pietari saapui, tähysti vouti häntä terävästi ja käski hänen sitten mennä.

— Näin hänet, sanoi hän, mustien matkalaisten vankkureilla. Parasta on, kun istuu kätkössä hänkin.

Lopulta, kun raastuvan päivä määrättiin jo huomiseksi, suostui Henrik vanhus peruuttamaan takauksensa.

Matz vouti meni raatihuoneelle. Siellä kutsutti hän molemmat mustalaiset kuulusteltavikseen.

— Sellaisiako kuninkaan kauppamiehiä te olittekin? huusi hän tuimasti.

Vanha mustalainen ei hämmentynyt.

— Ei ole näytetty toteen, että olemme syypäät mihinkään, uhmaili hän.

— Kyllä syynne on selvä.

— Mutta jospa olisimmekin, mitä sitten! Tähän aikaan teidän maassanne riistää kirkolta kuningas…

— Vaiti kuninkaasta!

— Ja riistävät kaikki muut herrat. Vapaita herroja mekin olemme.
Miksemme saisi ottaa osamme?

— Vaiti! karjaisi Matz herra rajusti.

Mustalainen muuttui sukevammaksi ja virkkoi puoleksi kuiskaten:

— Muuten, jos päästätte meidät, niin…

— Niin!

— Saatte sievät lunnaat.

— Hirteen pääsette!

— Älkäähän! Kymmenen markkaa, kaksikymmentä…

— Hirteen!

— Neljäkymmentä…

— Hirteen! Vaikka antaisitte kaikkenne, niin

Sellainen jyrkkä puhe sai mustalaisen lyyhistymään kuin isketyn teuraan. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja hän kähisi:

— Saatte kaikki!

Matz vouti hätkähti. Hän oli juuri saanut rahat haltuunsa, ja summa oli sievoinen. Hän istui kotvan räpyttäen silmiään. Sitten vetäytyivät hänen huulensa ikäänkuin viheltämään, mutta mitään ei kuulunut. Vihdoin virkkoi hän tuttavallisesti:

— Huomenna kokoontuu raati. Sittenpähän nähdään.

— Ainoastaan, jos heti…

— Vaiti, keskeytti Matz vouti. Soitti, ja kylänlapsi astui sisään.

— Viekää heidät kätköön ja tuokaa naiset.

Ovenaukeamasta kuului Pietari Kovapään karjunta ja jyskytys. Mutta kun mustalaiset vietiin tyrmään ja ovi teljettiin, kävivät he molemmat hänen kimppuunsa.

— Vaiti! huusi vanha mustalainen aivan voudin äänellä. — Tulitko taas tänne elämöimään. Tiedätkös, me pääsemme huomenna matkoihimme, mutta sinä saat roikkua hirressä!

Kylänlapsi oli jäänyt oven ulkopuolelle kuuntelemaan nyrkkien jyskettä.
Mutta samassa tuli siihen Hilappa eväsvasu käsivarrellaan.

— Kenelle? kysyi kylänlapsi.

— Pietarille.

— Odota hieman.

Vanha kylänlapsi avasi pienemmän tyrmän oven ja vei sieltä Mirjan ja mustalaisakan voudin luo. Uteliaisuudesta revähtävin silmin tähysteli Hilappa tyttöä, joka Pietarin oli houkutellut tällaisille teille.

Ukko palasi heti ja avasi miesten tyrmän oven.

— Pietari Kovapää! huusi hän.

Pietari tuli ovelle, ja vapisevin käsin ojensi Hilappa hänelle korin. Ja kun hän katsoi Pietarin kasvoja, joita tuskin eroitti pimeästä, tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä.

— Äiti lähetti tämän, sanoi hän nyyhkyttäen.

Ovi sulkeutui ja sisältä kuului tappelun nahinaa, kun mustalaiset ryntäsivät ryöstämään Pietarilta eväitä.

Hilappa poistui itkien, ja kylänlapsi istuutui odottamaan milloin vouti soittaisi. —

Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko hehku.

Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen karskiutensa takaisin.

— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.

— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää meidät vapauteen!

— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.

— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit, joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.

— Yösydännä!

— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme veivät.

— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt vanhan rastaan räkättäessä.

— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.

— Nukuitko?

Mirja ei vastannut.

— Olivatko miehet teltassa koko iltayön?

Mirja vaikeni uhmaten.

Matz vouti katseli häntä kotvan ja soitti sitten.

— Vie heidät kätköön, sanoi hän kylänlapselle. Ja sitten saat mennä kutsumaan pormestareita ja raatimiehiä raastuvan istuntoon, joka alkaa huomisaamuna kuuden aikaan.

Vouti nousi ja meni kaidan torin yli Sonni-Toron ravintolaan, tilasi perähuoneeseen aterian ja söi. Syötyään käski hän Toron tuoda kaiken viinin mitä hänellä oli. Paljon sitä ei ollut, eikä se ollut hyvääkään, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Sitten kutsutti hän kylänlapsen ja käski hänen tuoda luokseen Mirjan, jota hän tahtoi vielä kuulustella. Mirja tuotiin tyrmästä ja vietiin perähuoneeseen. Ja Päsä-Heikki ja Jussoilan Juntti ja Simo Sukka ja kaikki muut, jotka sinä iltana istuivat Sonni-Toron kapakan väentuvassa, olivat suuresti ihmettelevinään miksi vouti kuulusteli tyttöä koko illan, eikä näyttänyt rosvoista välittävän vähääkään.

Iltasoiton aikaan Mirja sentään vietiin yöksi tyrmään äitinsä luo.

Aamulla kuuden aikaan kokoontui raati. Kun raatihuoneen kello kilisi kolmannen kerran, istuutuivat molemmat pormestarit ja viisi raatimiestä voudin kera pöydän ääreen. Yksi raatimiehistä, nimittäin Uolevi Kukko, oli poissa, ja ensi töikseen tuomitsi raati hänet kolmen markan sakkoon. Hän tosin saapui heti sen jälkeen, mutta sai sievoisen sakkonsa pitää siltä hyvänään.

Sitten alkoi varsinainen istunto, jossa vouti johti puhetta. Syyllisiä kuulusteltiin yksitellen ja pidettiin ristikuulusteluja. Molempien mustalaisten asia oli selvä, tuomio heihin nähden oli langettava. Vouti olisi tosin tahtonut, että he menettäisivät ainoastaan selkänahkansa ja molemmat korvansa, koskei varastettu rahasumma noussut täyteen markkaan. Mutta lainpykälä, että puolenmarkankin kirkonvarkaudesta oli tuomittava riippumaan, oli niin selvä, etteivät voudin lieventelyt auttaneet.

Mustalaisakka oli ollut varkaiden kanssa yksistäneuvoin varastettuja rahoja kätkemässä, ja kaupunginlain "VarkaudhenMenon" toisen pykälän mukaan oli hänenkin täysvarkaana menetettävä henkensä ja hyvyytensä. Tytön sitä vastoin ei voitu näyttää varkaudesta tienneenkään, ja saman pykälän mukaan oli hänet vapautettava kaikesta vastuusta.

Pietarin asia oli pulmallisempi. Syyllisyyden varjon hänen ylleen langetti kolme eri seikkaa: 1) hän oli aina Turusta asti vaeltanut rosvoparven vankkureilla; 2) muutamat kiinniottajista luulivat nähneensä, että varkaita kirkon luona oli kolme, ja 3) hänet oli tavattu teltasta varkaiden parista. Näistä seikoista hän itse kielsi ainoastaan toisen.

Ensi kohdan osasi Pietari tyydyttävästi selittää. Mustalaiset olivat tahtoneet hänet oppaakseen, ja hän oli silloin mielellään lähtenyt heidän kyydissään kotiinpäin, kun kerran päihdyksissään oli tullut jääneeksi pois isäntänsä laivasta. Toiseen kohtaan nähden ei kukaan todistajista voinut ottaa aivan varmasti valalleen, että varkaita oli nähty kolme kirkon luona; useimmat todistajista arvelivat päinvastoin nähneensä vain kaksi. Kolmas kohta oli vaikein sentähden, ettei Pietari tahtonut millään tuumin ilmaista syytä, miksi oli ollut mustalaisten teltassa.

Voudin turhaan kyseltyä, virkkoi vihdoin Henrik pormestari:

— Minulle on kerrottu, että juuri tuo samainen nainen houkutteli sinut jäämään Turkuun. Kenties sinua ujostuttaa sanoa, että menit telttaan hänen tähtensä?

Pietari punastui korviaan myöten. Mutta karahti punaiseksi toinenkin, nimittäin Matz vouti. Syynä siihen oli, että koko raati oli salamyhkäisesti myhäillen kääntänyt silmänsä häneen. Oli näet jo ehtinyt tulla koko kylässä tunnetuksi eilisiltainen pitkä kuulustelu Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.

Matz koetti peittää punastuksensa näyttämällä ylen suuttuneelta siitä, että sekaannuttiin tekemään näin arvottomia ja turhia kysymyksiä.

— Oliko se syynä? uudisti pormestari kysymyksensä.

— Hän kutsui minut! puuskahti Pietari, mutta kiirehti heti tytön kunnian pelastukseksi selittämään: — Minä aion naida hänet, ja me juttelimme siitä.

Nyt Matz vouti suuttui tosiaankin.

-— Joutavia! huudahti hän. On arvotonta eksyttää kuulustelu pois asiasta ja neuvoa syyllistä verukkeilla puolustautumaan.

Raati piti neuvottelun. Sitovain todistusten puutteessa, mutta kuitenkin epäilyttäväin asianhaarojen vallitessa oli turvauduttava valamiehiin. Raati nimitti kaksitoista miestä ja piti väliajan, jollaikaa kylänlapsi kävi kutsumassa ne valamiehet, jotka eivät olleet juttua kuulemassa.

Valamiehet tekivät valansa ja antoivat neuvoteltuaan lausuntonsa. Kun sitten Pietari Kovapää kutsuttiin tyrmästä kuulemaan tuomiotaan, lausui Henrik Pakila juhlallisesti:

— Olet vapaa!

Pietari seisoi tyynenä, niinkuin ei olisi ikinä muuta odottanutkaan. Mutta sitten heitti hän Matz voutiin vihaisen katseen. Tämä oli hänet eilen panettanut uudestaan tyrmään rosvojen käsiin ja tänäänkin koettanut tehdä hänet syypääksi varkauteen. Sitä ei hän ollut pian unhottava.

Mutta Pietari ei oikein tiennyt, kuumensiko hänen sappeaan vai jäähdytti se, kun hän hiukkasta myöhemmin näki Matz voudin nousevan kääseihin ja Mirjan hänen rinnallaan. He ajoivat pois ja ällistyneenä jäi Pietari raatihuoneen eteen katsomaan heidän jälkeensä.

Samana iltana ripusti Tihru-Sipi molemmat mustalaiset hirteen torin alapäähän. Naisväelle ei laki ja oikeus sitä kunniaa suonut, vaan mustalaisakka haudattiin elävänä nummeen Karinlahden rannalle.

Kuinka hän potki ja puri ja kynsi ja rähisi ja kirosi koko maailmaa, kun häntä raahattiin hautauspaikalle! Kuinka hän parkui kauhusta, kuinka itki ja rukoili alkaessaan yhä syvemmälle peittyä syyssateiden liottamaan maahan! Mutta märkää maata lapioitiin yhä enemmän hänen ympärilleen, ja hänet valtasi kamala raivo. Kostoa, kirousta ja kostoa hän viimeksi huusi, kunnes märkä maa tukki hänen suunsa.

Se oli kohtalo niiden mustalaisten, jotka ensimäisinä Suomeen tulivat. Muutamia vuosia myöhemmin saapui heitä useampiakin, mutta Juhani herttua panetti heidät kiinni ja lähetti maasta pois "heidän sopimattoman käytöksensä tähden".

VII.

LAPIN AARTEET.

Seuraavana päivänä, vaikka olikin sunnuntai, piti Pietari Kovapään aamulla anivarahin lähteä Pakilan tytärten kanssa purjehtimaan Keminsuuta kohden. Mutta ilmestyi vieläkin este, joka viivytti hänen lähtöään.

Isä Mathias oli näet hänkin saanut tiedon Pietarin retkistä Mirjan kanssa. Hän katsoi pojan herättäneen niin suurta pahennusta seurakunnassa, että kutsui hänet puheilleen. Ja Pietari osoitti niin vähän katuvansa pillojaan, että isä Mathias määräsi hänet kirkonmenojen ajaksi seisomaan rauta kaulassa kirkon porstuassa.

Aamulla ennen kirkonmenojen alkamista vietiin hänet kirkon pääkäytävän eteiseen. Hänen oli riisuttava vaatteensa eteisen nurkkaan. Kirkon ovenpielessä oleva kaularauta sovitettiin hänen kaulaansa ja ruuvattiin kiinni.

Siinä seisoi Pietari allasilmin seurakuntalaisten mennessä kirkkoon. Mutta raumalaiset pitivät hänestä siksi paljon, etteivät ainakaan häntä pilkanneet. Kirkonmenojen aikana sai hän seista rauhassa yksikseen. Mutta siinä seistessään ja mietiskellessään maailman viheliäisyyttä kuuli hän yhtäkkiä rinnallaan säälittelevän äänen:

— Pietu!

Pietari vilkaisi sivulleen, ja siinä seisoi Hilappa.

— Mitä siinä töllistelet!

— Älä ole vihainen. Kuules, minä päästän sinut pois.

Pietarin mieli herahti niin lämpimäksi, vaikka siinä muuten pyrkikin vilustamaan. Oli toki yksi, joka oli hänelle ystävällinen. Mutta hän murahti:

— Koetahan! Silloin pääset pian itse tähän.

— Mitäs minä siitä!

— Et saa tehdä hullutuksia minun tähteni!

— Eivät ne uskalla panna minua rauta kaulaan. Eikähän kukaan näekään.

— Mene kirkkoon!

— En mene, ennenkun päästän sinut. Mistä se aukenee?

Hän meni tähystelemään rautavannetta, mutta ei päässyt oikein selville, mistä se oli avattava. Pietari ei malttanut olla häntä auttamatta.

— Ruuvista sieltä juuresta.

Hilappa kiersi ruuvin auki ja aikoi tarttua päästämään rautaa pois.

—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!

Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.

Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin.
Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.

Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille, katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.

Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!

Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.

Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä. Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti, miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa, ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden, mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen masentavaltakaan.

Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja purjeet kohotettiin.

Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata, kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi, joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti tapaamaan kauppatuttuaan.

Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla, tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään. Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja Kainuunperän ihmeistä.

Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa. Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.

Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky, heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.

Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli juhlallisesti alettu nimittää.

Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun pirkkalaisten puodeista.

— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.

— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa, niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.

— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!

— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää. Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos uskallat!

Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.

Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat, että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun perille.

— Kuka olette ja mistä? kysyi Pietari.

— Ka, Käkisalmesta ollaan, suuren Nevajärven rantamilta. Nousia
Venäläiseksi rahvas nimeää.

— Miten sieltä asti olette tullut, kun ei ole omaa haahtakaan?

— Ka, haapiolla vain.

— Ympärikö merivesiä?

— Ei, suoraan maavesiä. Ensin Käkisalmesta neljä peninkulmaa Nevajärveä pohjoiseen, sieltä yli nummen Pyhäjärveen. Soudetaan pitkin Pyhäjärvet ja Orihvedet, noustaan niemen poikki ja haapio kosken vartta pitkin kannetaan. Noustaan pitkin Pielisjokea, suuri Pielinen soudetaan. Monet peninkulmat sieltä maitse samotaan Nuasjärveen, lasketaan jokiloita Vuohengin koskeen.

Ämmän ohi miehin haapiot alas hinataan ja ollaan Oulunjärvellä. Kun on se soudettu ohi suurten kylien, niin huhhei, tänne Merikoskelle kosket lasketaan. Kolme meitä oli urosta matkalla, vaikka toiset tänne kylähän jäivät kauppoja tekemään.

-— Ja onko paljonkin kauppatavaraa mukana?

— Ka, ei paljon. Saamisia menen Kainuhun periltä perimään.

Sai hän luvan tulla mukaan. Nouti reppunsa ja jäi haahdelle yöksi, että aamulla päivän ensi koitossa oltaisiin valmiit lähtemään.

Iltaa istuessa Hilappa katseli ihmeissään vilkasta, puheliasta Nousia Venäläistä ja hänen hallavan ruskeaa liuhupartaansa. Ei malttanut siinä olla ihmettelemättä:

— Kuinka kummaa, että venäjänkieltä suomalainenkin niin hyvin ymmärtää!

— Ei olla venäläisiä, karjalaisia ollaan.

— Mutta eikös teillä ole venään usko, venään valta? puuttui Pietari puheeseen.

— Ka, usko lie, Moskovan Iivana lie tsaari. Mutta oli aika, jolloin
Karjalan rahvahalla oli omat ruhtinaat.

Suurin silmin kuunteli Hilappa näitä outoja asioita. Ja Nousia
Venäläinen kertoi karjalaisten suuren sukutarinan.

— Vapaa oli ennen Karjalan rahvas, heillä oli kaksi suurta valtaa ja omat ruhtinaat, rahaisa oli rahvas, ylen äijä kirjokultia ja hopeita. Kaksi oli karjalaista valtaa, Perman valta ja Vienan, ja koko Pohjan perät olivat heidän ruhtinaidensa vallan alla. Tuhannen vuotta sitten ulottui Vienan ruhtinaiden valta aina Ruijan rannoille ja tänne yltympäri Kainuhun meren. Kaikkialla täällä virtojen suilla kauppaa käytiin, kaikkialla lappalaisilta veroa kannettiin aina Hanhikiveä myöten Pyhäjärven suulla. Ja vielä sittenkin, kun Moskovan ruhtinas alkoi kaikkia muita ruhtinaita vastaan sotia käydä ja vähitellen pani allensa Perman ja Vienan ruhtinaatkin, vielä sittenkin täällä seitsemän kymen Karjalassa kainulaiset, Vienan siirtolaiset vapaina kauppoja kävivät ja veroittivat lappalaisiaan. Mutta lopulta alkoivat Nevajärven permalaiset venäläisten voittajainsa lipun alla tännekin sotiretkiä tehdä, toisaalta ajautuivat Hämeen ja Ruotsin pirkkalaiset pitkin Kainuhun meren rantoja aina Pohjan perille, tulivatpa norjalaisetkin suksillaan yli tunturien. Sadat vuodet täällä verisiä sotia käytiin, mutta sortuivat vihdoin tyyten Perman ja Vienan vallat, allekynsin jäivät karjalaiset täällä Kainuhun meren rannoillakin, ja pirkkalaiset täällä nyt ylintä isännyyttä pitävät. Mutta karjalaisten muinaisesta suuruudesta kertovat kirjokullat ja hopeat, summattomat aarteet, joita vielä maasta löydetään Nevajärven ja Vienanmeren rannoilta ja pilkkahinnasta Moskovan pajareille myydään. Iivana julma siellä isännöi pajareineen, täällä Kyösti kuningas pirkkalaisineen. Kahden eri valtikan alla elää nyt Karjalan kuulu heimo.

— Mutta rauha on jo kauan vallinnut täällä seitsemän kymen riitamaillakin, virkkoi Pietari.

— Rauha on vallinnut pitkän miesiän. Mutta riidoin ovat, sanotaan,
Ruotsin kuningas ja Moskovan tsaari. Annahan sodan syttyä, niin vielä
Vienan ja Nevajärven karjalaiset tänne samoavat tapparat tanassa ja
omaksensa taasen ottavat seitsemän kymen Karjalan.

Sen tunsivat raumalaiset nuoret melkein uhkaukseksi itseäänkin vastaan, ja siihen se pakina päättyi. Käytiin yölevolle.

Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti laski.

Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle, ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin, ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä lapinveron korjuussa.

Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä, jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin, mikä lähtien porollaan ajamaan.

Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.

Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.

Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa. Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa täytenään.

Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset, korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan peitetty hirven ja karhun taljoilla.

Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia porvaristyttöjä niistä syödä.

Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos mennäkseen rannalle Pietarin luo.

Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei, olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.

— Mihin he noin joukolla lähtevät?

— Veronajoon.

— Veron? Minä luulin, että ne ovat Oravaisen poroja ja miehiä.
Kuninkaanko ne sitten ovatkin?

— Ei kuningas täällä veroja kanna. Pirkkalaisilla on kullakin omat lappalaisensa, joilta kiskovat veroa. Mutta Oravaisten ovat nykyään melkein kaikki lappalaiset Keminlapissa, vähitellen ovat ostaneet ne toisilta pirkkalaisilta ja kainulaisilta. Torniossa on toinen yhtä mahtava lapinruhtinas Olavi Amundinpoika, jollei mahtavampikin, vaikka on vielä nuori. Se siellä Ruotsin puolella, Kaakamajoen takana lapinverot ajattaa. Kuninkaalle he antavat vain tihunnit.

Ihmeissään katseli Hilappa suurta porolaumaa, joka parastaikaa lähti viilettämään nuorta hankea pitkänä jonona.

Mutta samassa häntä säikähdytti purje, joka vilahti ohi ja aivan kosketti heidän haahtaan. Siinä aivan laiturin edustalla oli jo kotvan risteilyt sorea, kirjokokkainen purjepursi, jonka purjeissa olivat kultakirjaimet: O. A. Nyt laski pursi aivan haahden vieritse ja nuori purjehtija katsoi Hilappaan niin kummasti ja pitkään. Se teki kauniin kierroksen ulapalla, laski sitten kohti uudestaan ja päästi haahta lähetessään purjeet höllälleen.

— Tule tyttö, purjehtimaan! huusi nuori, upea pursimies.

— Mihinpä minä… virkkoi Hilappa ymmällä, vaikka mieli teki.

— Tässä lähellä vain kaareillaan.

Ykskaks, Pietarin juuri yrittäessä pidättämään, hypähti tyttönen purteen, ja ykskaks purjeet pullistuivat jälleen.

— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.

Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi ajattelemattomuuttaan.

Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.

Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroi
Marketan kanssa kauppoja.

— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.

— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.

— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.

— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!

-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.

Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen, ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.

— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.

— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi viehättäväksi katsoo.

— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.

— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa, kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin…

— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.

— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.

Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.

Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut, eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren rantaan.

Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli, jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt välittänyt katsella.

Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois.
Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.

— Minä tahdon heti täältä pois! puuskahti Hilappa akalle.

— Hätäkös sinun täällä on, höpäkkö! Hyvin Olavi tyttösensä pitää.
Viinein juottaa, syöttää nisuleivin ja poronjuustoin. Saatpas nähdä!
Tai saat kuullakin. Tulkaas tänne, tytöt! virkkoi akka avaten oven
viereiseen huoneeseen.

Sieltä tölmähti ovelle parvi uteliaita, nauravia tytön virnakkeita.

— Tämä tässä pois tahtoo. Mutta sanokaapas, eikö teillä ole täällä hyvä? kysyi akka.

Enimmät tytöistä nauroivat vain. Mutta oli Hilappa heidän takaansa näkevittään surullisia ja sääliviäkin kasvoja.

— Hyvä täällä on, kehui akka. Saat heti koreat vaatteet. Pitäkää häntä silmällä, tytöt, niin menen noutamaan.

Akka meni, ja tytöt tulivat joukolla kyselemään ja utelemaan. Vihaisesti kääntyi Hilappa heihin selin ja riensi ikkunasta tuijottamaan.

Siinä tuijotellessaan ja toisten udellessa havaitsi hän merenselältä purjeen pilkahtavan näkyviin. Se läheni, läheni lähenemistään. Jo oli Hilappa tuntevinaan tulijan Pietariksi.

— Mitä tähystät? riensivät tytöt utelemaan nähdessään hänen teroitetun katseensa.

— En mitään! vastasi Hilappa ja kääntyi pois ollen välinpitämätön olevinaan. Mutta salavihkaan vilkaisi hän purtta silloin tällöin. Nyt juuri läheni se pursilaituria. Ykskaks tölmähti Hilappa pihalle.

Koko tyttölauma karkasi jälestä, ja niin otallettiin peräkanaa kohden rantalaituria. Mutta eivät lapinpashan lellikit pysyneet Rauman tytön kinterillä. Ennen heitä hän laituriin joutui. Purteen hyppäsi. Ja pursi loittoni vesille.

Oli akkakin rientänyt tyttölauman jälkeen. Mutta nähtyään, että uusi tyttö pääsi pakoon, riensi hän isäntänsä luo. Se oli lautoin lähettämässä miehiään mantereeseen porotarhalle, josta heidän oli määrä lähteä lapinajoon. Niine miehineen, jotka vielä olivat saaressa, juoksi hän nyt pursilaituriin. Mutta kun karkulaiset olivat jo loitolla vesillä, käski hän vain yhden miehistään hypätä purjepurteen ja tuli itse jälestä.

Hilappa ja Pietari laskettivat laitatuulta. Hätä ja hyvämieli kuvastui
Hilapan kasvoista, kun hän katseli rannalla hälisevää tyttöparvea.
Mutta sitten heitti hän ihailevan katseen Pietariin.

— Miten sinä uskalsit tulla?

— Tuota tyttöparveako olisin pelännyt?

— Oi, siellä oli… katsos!

Pietari vilkaisi jälelleen, näki miesten juoksevan rantaan ja parin heistä hyppäävän venheeseen.

Hilappa tömisteli tulisessa malttamattomuudessa jalkojaan veneen pohjaan.

— Riippuu nyt siitä, onko heillä nopeampi pursi kuin tämä, virkkoi
Pietari tuimasti.

— Emme ikinä antaudu elävänä, huusi Hilappa.

— Emme, vastasi Pietari.

Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.

— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.

Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se auttaisi.

— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.

— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.

Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.

Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen, sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään. Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!

— Voi, he tavoittavat! huusi hän.

— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!

He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!

— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.

Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.

Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään aivan kuin karkelossa.

Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei se katse puhunut sen enempää.

Hilappa oli siitä pitäen aivan kuin kiertynyt kiinni Pietariin. —

Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet. Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.

Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.

— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää, sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta kaiken.

— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä aikojaan taitavat elämöidä.

— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset jälleen — ——

Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan pimetessä, ja sinne Nousia jäi.

Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera muutaman päivän perästä.

Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja sitten laitettiin laiva talviteloilleen.

Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä, kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä, joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla. Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita. Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä, jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran, käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.

Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään, kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han, joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja, ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä päivälläkin.

Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.

Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi. Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus värisyttää hänen sydäntään.

Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman, niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.

VIII.

HENGENMIEHIÄ.

Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä hän nyt lähti viemään Turkuun.

Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla, oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa viinimäen miestä uuraassa työssään.

Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.

Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.

— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri nasevalla ystävällisyydellään.

Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta samalla tarmokas toimekkuuden leima.

Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan saavuttua.

Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.

— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.

Isä Mathiaan katse kiintyi ensiksi hänen uneksiviin silmiinsä, eikä hän siinä enempää joutanut tarkastelemaankaan.

Perempänä oli istunut pitkä ja hontelo mies, näköjään muutamia vuosia nuorempi Mikael maisteria.

— Rehtori Paulus Juusten! esitti Mikael.

Isä Mathias ehti häntäkin vilaista vain ohimennen. Tukka oli tumma, suurehko pää etukumarassa, ja korkeain kulmain alta tuijottivat tummat silmät, niinkuin alituiseen näkisivät jonkun ratkaistavan ongelman edessään.

— Rehtori! Missä koulussa? huudahti isä Mathias.

— Turun piispankoulussa, vastasi Mikael maisteri omituisesti hymyillen.

— Mutta eikös veli itse… alotti isä Mathias kummissaan.

— En ole ollut piispankoulun rehtori enää viime maaliskuusta alkaen, vastasi Mikael maisteri värähtävin suupielin.

— Vai otti veli eronsa!

— Se annettiin!

— Mitä kummia?

— Kuningas minut eroitti!

Isä Matias seisoi kuin ukkosen lyömänä.

— Mutta miksi? tuli hän vihdoin kysyneeksi.

— Olin niskoitellut, sanottiin.

— Täälläpäs kummia kuulee! Saanko veljeä pyytää kertomaan?

— Istukaahan!

He istuivat nelisin.

— Teineistä meille tuli yhteentörmäys. Kuningas tahtoi niitä tilikamariinsa.

— Siitä olen kuullut Henrik Pakilalta, pormestariltamme.

— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut ainoatakaan.

— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.

— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat vihityt papeiksi!

Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.

— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain potkut.

Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.

— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin, jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni häiritsemätöntä työskentelyä.

Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.

— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle! Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei heltiä riksiäkään sellaiseen.

— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.

— Onpa ollutkin aikoinaan, myönsi Mikael. — Mutta aarteiden kokoaminen on hänelle tullut kaikeksi kaikessa vanhoilla päivillään. Ja kuninkaan esimerkkiä seuraavat muut herrat päästä hännän tutkaimeen. Tuskin on tässä maassa aatelisherrojen riistäminen mennyt koskaan niin yli äyräidensä kuin nykyään. Kuta etevämmät he ovat, kuta korkeammalle ovat kohonneet, sitä hillittömämmin ja ovelammin he kiskovat. Etunenässä käyvät Flemingit, Hornit, Kurjet ja Boijet, jälestä tulevat kaikki muut mitättömintä villiaatelia myöten. Kipeästi tuntee sen susilauman kynnet niin kansa kuin kirkkokin. Monta kertaa sitä ajatellessa mieli niin katkeroituu, että…

Hän katkaisi äkkiä ja tuijotti kotvan kaameasti lattiaan. Sitten virkkoi hän haudansynkällä äänellä:

— Saatan väliin niin hyvin käsittää isä vainajani epätoivonteon.

Kaamein mielin tuijottivat toisetkin eteensä. He tunsivat kaikki Mikael maisterin isän, Olavi Laurinpojan kolkon tarinan. Hän, talonisäntä Pernajan Tuurinkylästä, oli pikapäissään lyönyt erään aatelismiehen, Frille Matinpojan, kuoliaaksi. Ja sai tietysti tuomionsa. Orvoksi jääneen Mikaelin lahjat oli Viipurin koulun rehtori Johannes Erasmuksenpoika huomannut ja ottanut hänet kasvatikseen. —

Mikael maisteri kohautti rintaansa ikäänkuin pudistaakseen pois raskaat mietteet ja muistot. Meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun kirjan. Juhlallisen hitaalla liikkeellä ojensi hän sen isä Mathiaalle.

— "Se Wsi Testamenti", luki isä Mathias värähtävin äänin.

Ja iloisesta liikutuksesta vapisevin käsin alkoi hän käännellä paksuja lehtiä.

— Se on siis jo valmis! Vihdoinkin! sanoi hän hartaasti.

— Niin, vihdoinkin! toisti Mikael. — Oikeastaan siitä on kiitettävä Amund Lauritsanpoikaa, kirjanpainajaani. Sillä paljoa ei minulla ole ollut hänelle rahaa lähettää. Erik Fleming on kyllä luvannut painatusta rahoilla avustaa, mutta lupauksiin se on jäänyt. Velkaa siitä on paljon Amundille. Ja kaupaksi eivät tahdo käydä pienemmätkään kirjat. Miten sitten mennee tämä. Työlästä tämä työ ja taistelu on.

— Kovaa on saanut kokea itse Lutheruskin, kovaa myös mestari Olavi, huomautti isä Mathias hellävaroen.

— Ovat kyllä, hyvinkin kovaa, virkkoi Mikael. — Mutta minusta tuntuu, että heidän taistelunsa on sittenkin ollut ihanaa. Tietoinen vastustus on omansa elähyttämään ja innostamaan vain. Mutta täällä kohtaa ympäristössään pelkkää tylsyyttä ja penseyttä, joka aivan näännyttää ja masentaa. Itse papitkin, surkeita lokasäkkejä ja haisevia raatoja he ovat! Eivät edes viitsi lukea, mitä heille kirjoittaa! Kateutta ja panettelua, ymmärtämätöntä pilkkaa heiltä useimmilta vain saa palkakseen.

Värisevin sydämin kuuntelivat toiset hengenmiehet esitaistelijansa katkeruuden puuskaa. Niin kipeästi se koski, että he olisivat olleet valmiit käymään kimppuun, jos kuka olisi uskaltanut sanoa ainoankaan poikkitelaisen sanan Mikael maisterille.

— Mutta mitäs siitä! lohduttautui hän itse. Parempi pala kuivaa leipää ja vesitilkka rauhallisella tunnolla, kuin yltäkylläiset herkut ja kalliit viinit, jotka on saatu riistetyin rahoin. Ja uskon vielä ajan tulevan, jolloin suomalaisiakin kirjoja luetaan, jolloin ainakin harvat valitut ymmärtävät sen, mitä nyt monet hylkivät sen tähden, etteivät sen merkitystä käsitä.

— Niin, aivan varmaan se aika vielä koittaa! elähtyi Paulus Juusten puhumaan. — Ja kenties vielä kerran voidaan suomeksi tulkita kaikkia niitä hengenilmiöitä, mitä muillakin kielillä.

— Niin, laita sinä vain piispankronikkaasi! Kun Chronicon episcoporum finlandensium on valmis, niin siinä on pohja ja perussuomalaiselle historiallekin.

— Pohjan olet jo sinä laatinut, veli. Vieläpä suomeksi! Minusta tuntuu liian rohkealta luopua vanhasta latinasta, ja vaikea on valita sopivia suomensanojakin.

— Oppineillehan sinä kaikessa tapauksessa kirjoitat. Sitä vastoin ovat ainoastaan yksinkertaisia viittauksia ne, joita muinaisuutemme vaiheista olen tähän pyhän kirjan alkupuheeseen sommitellut. Mutta tärkeää on minustakin muinaisuutemme tuntemus, jos mielimme omalla pohjallamme seista, omaa elämäämme elää.

Unhotti siitä hengenmies kokemansa vastukset ja syventyi aatteitaan selvittelemään.

— Matkoillani kansan kesken olen ukoilta kerännyt tietoja myös suomalaisen jumalaistaruston alalta, tuumi hän. Hyvä olisi nuo pakanalliset kuvitelmatkin korjata talteen, sillä osoittavathan ne ainakin, miten kansan mieli on halannut nähdä korkeamman hengen aineellisen maailman yllä.

— Ja se kaunis runo Väinämöisestä, jonka olit ennen Viipurissa kirjoittanut Karjalan ukolta — riemastui Jaakko teini puhumaan — minusta se osoittaa, että suomeksi voi runojakin kirjoittaa!

— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi, jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin suomenkielen.

— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!

— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kuten
Martinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.

— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!

— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten nyt latinaa!

Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.

"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin, ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.

Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön. Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.

Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin, vanhan, heikon miehen.

Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu- ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään harrasmielisen miehen muistoa.

Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen, mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.

Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.

Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.

Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään, oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava porvarien lapsia opettamaan.

Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään, miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin, ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.

Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.

Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.

Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.

Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan. Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta mutkitta.

Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen, vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut aikeissa.

Papillisten toimiensa lomassa hän sentään sai aikaa silloin tällöin pistäytyä väentupaan, jossa naiset istuivat käsitöidensä ääressä. Miten se lie niin sukeutunutkaan, mutta hänelle tuli aina tavaksi istuutua juuri pienen peräikkunan poskeen, jonka edessä Marketta kutoi pitsiään.

Toimekas ja taitava oli Marketta pitsinkudonnassa, raumalaisten erikoisessa taitoaskareessa, jonka perintätieto kertoi heidän aikoinaan harmaaveljien välityksellä oppineen. Mutta aivan erityisellä vikevyydellä ja näppäryydellä alkoivat hänen sormensa liikkua, kun Martti herra istuutui siihen viereen ja jykevän leikillisesti kyseli taiteen salaisuuksia. Marketta saattoi väliin aivan vilkastua hänelle vastaillessaan, jopa herahtaa hymysuiseen leikinlaskuunkin.

Martti herralle tuli tavaksi saapua yhä useammin siihen istumaan. Ja äiti, joka värttinänsä äärestä loi heihin tuontuostaankin katseensa, oli havaitsevinaan, että ennen pitkää Martti herran saapuessa Marketan poskille aina ilmestyi omituinen vieno hehku. Olipa hän lopulta huomaavinaan Martti papinkin poskilla lämpimämmän vivahduksen, milloin hän siinä istui. Ja Marketta puolestaan oli havaitsevinaan äitinsä äänensävyssä, milloin tämä puuttui Martti herran kera puheihin, jotakin pinnistetyn herraskaista, joka oli äidissä uutta ja outoa muistutti luostarissa asuvan papinlesken puhetapoja. Vaistomaisesti Marketta tunsi, mitä tämä herrassäädyn lähenteleleminen merkitsi, ja hymyili onnesta salavihkaan sydämessään.

Paljoa eivät Martti ja Marketta puhelleet keskenään, ykskantaan vain silloin tällöin sanasen vaihtoivat. Muistuttivat toisilleen jotakin pikku tapahtumaa tai seikkaa niiltä ajoilta, jolloin Martti oli Raumalla käynyt harmaaveljien koulua, tai Martti kertoi jonkun pikku tapahtuman ja piirteen matkoiltaan seurakuntalaistensa luo maalle. Vähitellen alkoivat he tehdä iltaisin pieniä kävelyretkiäkin ympäristöön tai laskettivat purjepurrella saaristoon, mutta pieniin huomautuksiin pitkin väliajoin rajoittui tällöinkin heidän keskustelunsa.

Mutta yhä hartaammin he kiintyivät toisiinsa. Heidän luonteidensa jäykkä tasaisuus, jossa suhteessa syrjäinenkin heti ensi silmäyksellä saattoi huomata heissä yhtäläisyyttä, heidät alkuaan lienee vetänyt lähentelemään toisiaan. Mutta Martti herran luja tarmo, jolle hänen papillinen auktoriteettinsa antoi vielä erityisen tehon, vaikutti Markettaan alistavasti, nöyrryttävästi ja pehmittävästi, niin että hänen esiintymisensä yleensä alkoi muuttua hieman notkeammaksi ja eloisammaksi. Vähitellen hän alkoi muodostella pukujaankin, niin että hänen litteähkö vartalonsa sai sulavamman pyöreyden. Tyynestä tasaisuudestaan hän ei tietysti päässyt, mutta tasaisuutta verhoamaan tuli sellainen nuortea ja lämmin vivahdus, että hän tuntui katsojasta aivan suloisen kodikkaalta.

Ja merkillistä! Tämä nuorteus ja lämpö heijasti hänestä Martti herraankin, niin että lakipapin miltei luisen tarmokkaille, mutta pyöreähköille kasvoille tuli tuntehikkaampi, miltei runollinen leima.

Eräänä lauantaina illansuussa olivat he jälleen tehneet purjehdusretken saaristoon. Ja kun he sieltä palasivat, näki äiti tyttärensä silmistä hohtavan oudon riemun, joka oli niin syvä, että silmät punersivat kuin itkeneellä. Ihmeissään katseli äiti tätä silmien kirkasta kosteutta ja aavisti riemumielin, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut tai oli heti tapahtumaisillaan.

Samana iltana kutsui Martti herra Henrik vanhuksen toiseen tupaan. Hyvän aikaa he siellä puhelivat, ja sitten ei Martti herra liikahtanut enää huoneestaan koko iltana. Mutta Henrik vanhus myhäili, käveli ja myhäili, kohteli Marketta tytärtään kunnioittavasti kuin mitäkin vallasnaista, ja kuiskasi salavihkaan Martta muorille, että huomenna kirkonmenojen jälkeen vietettäisiin kihlajaiset kaikkien laillisten muotojen mukaan.

Sunnuntaina kirkossa ihmettelivät seurakuntalaiset sitä harvinaista sointua, hopean helähdystä, henkevää humahdusta, joka oli nuoren Martti papin äänessä hänen messutessaan. Ja hänen saarnassaankin oli tänään melkein profeetallista lennokkuutta, vaikka ne tavallisesti tahtoivat olla aivan kuivan järkeviä.

Mutta kirkonmenojen jälkeen saapui Pakilaan kaksitoista kutsuvierasta, kuusi kylän arvokkainta porvaria emäntineen. Se oli kaupunginlain säätämä luku todistajia, joiden läsnäollessa kihlaus oli tapahtuva. Ja nyt pyysi Martti herra virallisen juhlallisesti Markettaa puolisokseen ja yhtä virallisen juhlallisesti antoi Henrik vanhus isällisen suostumuksensa. Sitten Martti herra painoi Marketan nimettömään sormuksen, ja kaiken tapahtuneen vahvistukseksi juotiin kihlajaisoluet.

IX.

KUNINKAAN PARIVALJAKKO.

Kuningas lausui:

— Olemme lopullisesti päättäneet, että uusi kaupunki on perustettava Vantaanjoen suulle, Helsinginkosken rannalle, koska siellä jo vanhastaan on rahvas viettänyt markkinoita ja se sijaitsee aivan vastapäätä Rääveliä. Hollantilaiset, jos siellä saavat tavaransa vaihdetuksi meidän valtakuntamme tuotteihin, tulevat sinne varmaankin mieluummin kuin Rääveliin, ja niin saamme heidät käännytetyksi pois tuosta kirotusta kaupungista. Sinne saisivat hämäläiset ja suomalaiset alamaisemme tuoda tavaransa, sinne varmaan purjehtisivat Länsi- ja Itä-Pohjan pirkkalaiset, sinne venäläisetkin hollantilaisia kohtaamaan suurilla markkinoilla, jotka olemme määränneet siellä pidettäviksi. Olemme jo lähettäneet viestinviejän Rääveliin kutsumaan sieltä hollantilaisia Helsingin markkinoille, ja voutimme Erik Spore myyköön heille ja suomalaisille alamaisillemme ruununviljaa uusista aitoistamme.

Ritari Henrik Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni, Kankaisten ja Haapaniemen herra, oli kuunnellut kuninkaansa puhetta kunnioittava ilme kasvoillaan. Mutta nyt pyöreän täyteläät kasvot hieman venähtivät, ja hän rohkeni huomauttaa:

— Aitat taitavat olla siellä vielä hirsikasoina ja Helsinginkoskella tuskin lie vielä ruununviljaan jyväistäkään.

— Mitä!? kivahti kuningas. — Ja palvelijani Jöns kirjuri on siellä ollut jo kohta kaksi vuotta rakennushommissa!

— Sallikaa minun huomauttaa, että aitat oli ensin määrä rakentaa Santahaminaan, ja rakennustyöt olivat jo viime kesänä pitkälle ehtineet. Vasta nyt viime kevättalvella saatiin määräys ryhtyä rakentamaan Helsinginkoskelle. Heti siellä ryhdyttiin rakennustöihin, mutta kun ne alotettiin oudolle paikalle lumen aikaan, tulivat aitat pohjatuksi niin lähelle rantaa, että tulvavesi huuhteli alimpia hirsikertoja. Täytyi vielä kerran muuttaa ylemmäs, ja se on vienyt aikaa.

— Sinne on toimitettava uusi mies rakennustöitä valvomaan! huudahti kuningas.

— Teidän majesteettinne voinee sen uskoa parhaiten Porvoonläänin voudin huostaan. Hänen ehdotuksestaanhan kaupunkihanke on siirretty Santahaminasta Helsinginkoskelle.

— Hyvä, virkkoi kuningas. Hän saa määräykseni. Ja kaikessa tapauksessa toimittakoon niin, että kesällä hyvin tulevat menestymään suunnitellut suuret markkinat, joille vieraat kauppamiehet on jo kutsuttu.

Kuningas teki muutamia lennokkaita harppauksia yli lattian. Sitten istuutui hän jälleen, loi katseen ylös katonrajaan, ikäänkuin näkisi siellä itse Paapelin kaupungin koko ihanuudessaan, ja lausui:

— Mutta että kaupunki heti saisi täysipätöisen ja huomattavan alun, ja koska te mietinnössänne olette osoittanut, että Suomelle aivan hyvin riittää kolme kauppakaupunkia, olemme päättäneet käskeä ne alamaisemme, jotka tähän asti ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon pienissä kauppaloissa, lähtemään ja muuttamaan perustettavaan uuteen kaupunkiin, heidän omaksi ja koko valtakunnan hyödyksi. Teidät ja Niilo Boijen valtuutamme neuvottelemaan heidän kanssaan ja ilmoittamaan, että ne, jotka muuttavat uutta kaupunkia rakentamaan ja siellä asumaan ja elämään, saavat nauttia samoja etuja ja oikeuksia kuin alamaisemme muissakin kaupungeissa, mutta ne, jotka eivät tahdo muuttaa, saavat kärsiä rangaistuksen niskoittelustaan.

Henrik ritari kumarsi, ja audienssi oli lopussa. Saatuaan kuninkaan allekirjoittaman valtakirjan astui hän vielä samana päivänä laivaan, joka käänsi kokkansa itäisiä kotirantoja kohden.

Kotimaassa oli hänellä kaksi suurta kartanoa, Kankainen Maskun pitäjässä ja Haapaniemi Kiskon kappelissa. Haapaniemi oli hänen paras tulolähteensä, mutta siellä ei hän ollut näyttäytynyt moniin herran vuosiin. Hän pelkäsi talonpoikia, jotka olisivat heti rientäneet tekemään valituksiaan kartanonvoudin kiskonnasta, ja kemiöläisiä kalastajia, joita melkein joka päivä oli kartanossa tuomassa vapaakyydillä silakoita, jotka vouti heiltä laittomasti riisti. Mutta kaikista enimmän varoi hän, ettei mitenkään näyttäytyisi osalliselta kartanonvoutinsa kauppahommiin. Se ei ainoastaan harjoittanut luvatonta maakauppaa kaikenlaisin tavaroin, vaan laventeli myös herransa vapaatiluksia ostelemalla ja liittämällä niihin talonpoikien verotiloja. Toiset talonpojat, jotka saivat maksaa näille vapaatiluksiksi muutetuille verotiloille ennen sälytetyt verot, nurisivat kovasti yhä raskaamman verotaakkana alla, eikä Henrik laamanni tahtonut näyttää tietäneensä asiasta mitään, jos joku tosiaankin uskaltaisi ja onnistuisi saamaan valituksensa kuninkaan korviin. Ja sentähden ei hän uskaltanut käydä koko kantatilalleen.

Ei hän tällä kertaa mennyt asuinkartanoonsa Kankaisiinkaan. Hän purjehti suoraan Tammisaareen, käski parin päivän perästä kutsua koolle nuoren kaupungin raadin, joka oli valittu ensi kerran vasta puolenkymmentä vuotta sitten, ja lähti sitten kuninkaan kyydillä Gennäsin kartanoon Pohjan pitäjään, lankonsa Niilo Boijen luo.

Tämä, jolla ei ollut laamannin arvovaltaa säilytettävänään, piti omassa ankarassa persoonassaan kuria omistamissaan Gennäsin ja Dalkarbyn kartanoissa ja niihin liittämillään tiluksilla, joita hän oli riistänyt kirkolta, luostarilta ja talonpojilta ilman muuta oikeutta kuin että asui samassa pitäjässä. Omien ja ryöstettyjen tilusten lisäksi oli hänellä läänityksenä koko Pohjan pitäjäs, josta hän kantoi ruununverot itselleen. Puolisonsa Brita Hornin, joka oli Henrik Hornin veljentytär, mutta sentään pari vuotta vanhempi tätä, perintönä oli hän vielä saanut haltuunsa useita maatiloja Perniön, Tenholan ja Kemiön pitäjissä.

Henrik ritari vieraili yönseudun Gennäsissä sukulaisissaan, ja sillaikaa laativat he matkasuunnitelmansa, missä järjestyksessä lähtisivät kuninkaalta saamaansa tehtävää toteuttamaan.

Ensiksi ajoivat he Tammisaareen. Tämän kaupungin oli vasta parisenkymmentä vuotta sitten perustanut ritari Erik Fleming vainaja, aikansa mahtavin ylimys. Pienen kauppakylän asujamet, jotka varsinaiset porvarisoikeutensa olivat saaneet vasta viitisen vuotta sitten ja joiden oli ylen vaikea kilpailla kaupankäynnissä ja merenkulussa ympäristön talonpoikain, pappien ja aatelisherrojen kanssa, eivät lainkaan tehneet tenää, kun kuulivat, että kuningas päästi heidät autuaan Erik ritarin kaupungista paremmille laitumille.

Tammisaaresta purjehtivat langokset Porvooseen ja menivät ensiksi Porvoon kuninkaankartanoon lääninvouti Erik Sporen luo. Hänen oli määrä hänenkin muuttaa perustettavaan uuteen kaupunkiin, jonka läheisyyteen aiottiin rakentaa myös kuninkaan kartano. Ja hän otti pitääkseen huolen siitä, että kaupungin asujamet muuttaisivat hänen mukanaan.

Ja upea parivaljakko, kuninkaan uskotut miehet, astui jälleen laivaan ja lasketti pitkin satasaarisia rantoja Raumanmerta kohden.

Tien varsilla lemusivat petäjät pihkalle, koivujen lehdet olivat vehmaimmillaan, ja halmeet heilimöivät. Ja tietä myöten ajoi Matz van Klewen Raumalle.

Hän ajoi suoraa päätä Pakilaan. Hän oli saanut viestin, että kaupunkiin oli saapuva kuninkaan herroja vieraiksi, ja hän tuli tekemään valmistuksia.

Kun Pakilan vierastupa oli Martti herran asuntona, päätettiin molemmat herrat majoittaa Sonkkilaan. Jussoilan Juntti pantiin Karinlahden rannalle tähystelemään, milloin herrat saapuivat. Molemmat pormestarit pysyttelivät kotosalla, ja Matz vouti itse odotteli Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.

Jussoilan Juntti juoksutti hänelle sanan illan suussa, että herrat tulivat. Hän lähetti Juntin viemään sanaa Henrik pormestarille ja Jöns älynmittarillekin, ja Sonkkilan ikkunaan kolkutti hän itse ohi mennessään miekkansa kahvalla. Ja niin olivat satamassa herroja vastassa Matz vouti, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari ja muutamia muitakin kyläläisiä, jotka olivat saaneet herrojen tulosta vihiä.

Ihmetellen katselivat hiljaisen kylän asujamet suuria herroja. Henrik laamannin pyöreän täyteisillä kasvoilla oli niin ylävä leima, ettei hänen saattanut uskoa koskaan alentuvan joutaviin pikkumaisuuksiin. Niilo Boijen melkein etukumara otsa taasen oli aivan kuin kivettynyt tuiman ankariin ryppyihin. Mutta enimmän töllistelemistä tietysti oli heidän puvuissaan, suippokärkisistä, mataloista hengistä, kapeista kaatioista, ainoastaan lonkkaa peittävistä pussimaisista housuntyngistä ja vyötäröön ulottuvasta, edestäpäin suippohelmasta takista olkapäillä liehuviin siipilämpsiin, pörröttävään sepelikaulukseen ja poimulakkiin saakka. Kaikki oli tummaväristä, mutta kulta- ja hopeapaartein koristeltua; ainoastaan sepelikaulus oli valkoinen.

Rinnatusten astuivat kuninkaan herrat laituriin, ja kumarrellen otti
Matz vouti porvarien kera heidät vastaan. Niin alkoivat he astua
Sonkkilaan, molemmat herrat edellä ja Matz vouti liehitellen heidän
rinnallaan, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari jälestä.

Sonkkilan vierastuvassa juotiin tervehdysoluet, ja sitten alkoivat herrat ylevällä alentuvaisuudella puhella porvarien kanssa heidän elinasioistaan. Ymmärtäväiseen tapaansa käyttivät molemmat pormestarit hyväkseen tilaisuutta tuoda herroille julki, miten huonoa heidän kaupankäyntinsä oli ja miten vaikea heidän yleensä oli elää "köyhässä pikku kylässään".

Sellaiset sanantavat olivat niin tavallisia kuninkaalle ja herroille tehdyissä valituksissa, ettei niitä yleensä otettu mihinkään lukuun. Mutta tällä kertaa herrat kävivät kiinni juuri niihin. Henrik laamanni alkoi ylevällä osanotolla selittää, että kuningas oli armollisesti ajatellut pienten kaupunkien vaikeaa kilpailua suurempien kanssa ja tahtonut heille valmistaa edullisemmat olosuhteet. Hän oli suunnitellut perustettavaksi Suomenlahden rannalle suuren kaupungin, johon pienten kaupunkien asujamet saivat muuttaa ja jossa heille myönnettäisiin vapaat kauppaoikeudet kotona, lupa purjehtia ulkomaille ja monia muita erivapauksia ja etuja.

Henrik vanhus kuunteli sitä ensin kuin satua. Mutta kuta kauemmin Henrik laamanni puhui ja kuta selvemmin hänen puheestaan kävi ilmi, että herrat olivat juuri sen asian vuoksi liikkeellä, sitä syvempiin kurttuihin hänen otsansa kävi. Puhe eduista, jotka heille olivat tarjolla, helisi vain sisällöttömänä soittona hänen ylitseen eikä kiinnittänyt hänen ajatuksiaan. Hänen mieleensä kuvastuivat vain tutut kadut ja talot, koko tuttu kotikylä ympäröivine peltoineen ja niittyineen, nummineen, rantoineen ja saarineen. Hän ajatteli omaa taloaan virran rannalla luostarin vastapäätä ja itseään ja perhettään ja koko kylänväkeä ja hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan heitä kaikkia irroitettuina juuriltaan ja vietynä johonkin pois, mihin hyvänsä. Saatikka sitten johonkin metsäiselle rannalle tai kaljuille kallioille, kuten tuntui olevan heidän vastaiseksi kotipaikakseen aiottu!

Kuta kauemmin Henrik laamanni puhui, sitä hämärämmiksi kävivät Henrik Pakilan mielessä kaikki kauppaedut ja liikenäkökohdat ja sitä kirkkaampana ja rakkaampana kuvastui tuttu kotikylä hänen mielessään. Hänen tunteensa yltyi sellaiseen liikkeeseen, että jos Henrik laamanni olisi yhtäkkiä kysynyt mitä hän ajatteli asiasta, olisi hän saattanut vastata mitä tahansa. Mutta ei häneltä mitään kysyttykään, heille selitettiin vain armollisesti, mitä siunausrikkaita päätöksiä heidän hyväkseen oli tehty. Lopuksi kehoitettiin huomiseksi kutsumaan kylänmiehet koolle raatihuoneelle, jossa kuninkaan tahto kaikille virallisesti ilmoitettaisiin ja lähemmin selitettäisiin. Vanha kylänlapsi lähetettiin sanoja levittämään, ja herrat jäivät Sonkkilaan viettämään iltaansa nautiskellen mukanaan tuomiaan eväitä.

Järkytetyin mielin lähti Henrik vanhus kotiaan. Kadulla tapasi hän pari porvaria ja kertoi heille värisevin leuoin, millä asioilla kuninkaan herrat olivat matkalla. Ja pian kokoontui Pakilan tupaan joukko mahtavampia porvareita, Balkin veljekset Jussi ja Lassi, Uolevi Kukko, Sipro Soini, Erik Tyrvä, Henrik Nurkka ja muita. Olivatpa Päsämäen Heikki ja Sukan Simokin mukana. Martti pappi oli saapuvilla Henrik pormestarin erityisestä pyynnöstä, ja myöhemmin saapui myös toinen pormestari, Simo Sonkki, jätettyään herrat kotiinsa vaimoväen hoidettaviksi.

Pormestarit kertoivat asiasta niin paljon kuin tiesivät ja taisivat, ja toiset porvarit kuuntelivat hämmästyksestä mykistyneinä ja jäivät sitten istumaan aivan kuin puulla päähän lyötyinä.

Päsä-Heikki vihdoin keksi avata suunsa:

— Minä en ainakaan lähde!

— Enkä minä, piipitti Sukan Simo.

— Muutan Päsämäelle ja näytän herroille pitkää nenää.

— Ja minä… yritti Sukan Simo säestää, mutta vaikeni, kun ei osannut sanoa mihin muuttaisi.

— Naulamäelle, avitti häntä Jussi Balkki ykskantaan.

Se nostatti naurun, ja siihen suli suurin hölmistys. Kaikkien kasvot kävivät sentään pian vakaviksi. Mutta kaikki istuivat neuvottomina, tietämättä mitä tehdä, mitä sanoa.

Henrik pormestari siitä ensiksi toipui tolkulleen. Hän kääntyi Martti herran puoleen ja kysyi häneltä mitä asiasta oli ajateltava. Ja laki pappiin kääntyivät kaikkien muidenkin katseet, niinkuin ainoaan pelastavaan oljenkorteen.

Martti pappi katseli heitä kaikkia ja näki, että neuvoton epätoivo kuvastui heidän kasvoillaan. He omistivat kaikki kaupungissa omat talot ja useimmat peltoja ja niittyjäkin sen lähistöllä ja ajattelivat nähtävästi vain sitä, millä keinoin saisivat rauhassa asua talojaan ja viljellä peltojaan ja niittyjään.

— Laki, lausui Martti herra, suojelee jokaisen kansalaisen omaisuuden kaikkinaista väkivaltaa vastaan, ja mahdoton on siirtää paikoiltaan ainakaan niitä porvareita, joilla on täällä kiinteimistöä, tuottamatta tuhoa heidän omaisuudelleen. Teillä kaikilla läsnäolijoilla on tietääkseni omat talot, monilla muitakin tiluksia, ja ymmärtääkseni teille laki sentähden turvaa kotipaikka-oikeutenne.

— Ja meillä on omat tontit myös, yhteiset koko kylälle, huudahti Simo
Sonkki.

— Niin, tontit myös! huusivat kaikki yhteen suuhun.

— Siitä on meillä mustaa valkoisella, lisäsi Simo Sonkki.

Jotkut menivät kuiskuttamaan Henrik Pakilalle, eikö olisi paras mennä hakemaan nähtäväksi kuninkaan vakuutuskirja, joka puolenkymmentä vuotta sitten oli saatu kuninkaan herroilta. Henrik vanhus lähti ja toi juhlallisesti paperin Martti papin käteen, pyhästi varoen sen alareunassa riippuvaa kuninkaan omaa sinettiä.

Martti pappi otti sen ja tähysteli kauan koukeroisia, toisistaan erilleen piirreltyjä kirjaimia. Ja porvarit, jotka istuivat hänen rinnallaan, kallistuivat kaulat ojossa häneen päin, ja toiset kokoontuivat yhteen kihermään hänen eteensä. Kaikki odottivat jännityksellä, oliko kuninkaan kirjelmä, johon he olivat niin lujasti luottaneet, tosiaankin sellainen, että se saattoi pelastaa tällaisestakin oudosta pulmasta.

Vihdoin alkoi Martti pappi puhua katsoen paperiin. Niin harvakseen käänsi hän sen sisältöä, että porvareista näytti kuin hän kiskomalla kiskoisi siitä irti totiset todet.

— Niin, virkahteli lakipappi, tässä kuningas juhlallisesti vakuuttaa ottavansa uskolliset alamaisensa, pormestarin ja raadin ja kaikki Rauman asujamet kuninkaalliseen huomaansa ja suojaansa, eritoten suojataksensa, rauhoittaaksensa ja puolustaaksensa teitä, teidän vaimojanne, lapsianne, palvelusväkeänne, talojanne ja kaikkea mitä te omistatte irtainta ja kiinteää, kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä ja oikeutetuissa asioissanne auttaaksensa teitä oikeuteenne. Sitten ilmoittaa hän suoneensa ja myöntäneensä ja tällä oikeuskirjalla vahvistavansa, että saatte edelleen Rauman kaupungissa asua ja omistaa kaupunkinne muuten samoilla oikeuksilla kuin tähänkin saakka, mutta entisiä kuninkaan tontteja, joilla asutte, saatte nauttia ikuisena omaisuutenanne, koska olette kuninkaan ja ruunun mielisuosioksi ja sopimuksen mukaan maksaneet tonteistanne yhteisesti kaksisataa unkarilaista kultarahaa, jonka summan kuningas on teille kuitannut omasta ja jälkeentulevain perillistensä puolesta ja kaikkien valtakunnan tulevain kuningasten ja hallitsijain puolesta.

Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin mietteihin.

— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.

— Tontit ovat meidän ikuista omaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.

— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selitti
Erik Tyrvä.

— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahti
Uolevi Kukko.

— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha Henrik
Nurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsä
Naulamäen kulmalla hänkin.

Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jollei
Henrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.

— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.

— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.

— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki suupieltään murtaen.

— Niin, selvät ovat paperit, säesti Sukan Simo.

Ajatus itse oli hyvä muistakin, mutta Päsä-Heikin sanat sen melkein pilasivat.

— Parasta lie, tuumi Martti herra vihdoin, toisiaankin näyttää paperit herroille ja vedota niihin.

— Olen niistä maininnut jo itselleen kuninkaalle, tuumi Henrik vanhus alakuloisesti. — Hän sanoi, että oikeuskirja vapauttaa meidät ainoastaan tonttiveroista, jotka olemme kertamaksulla suorittaneet.

— Sepäs merkillistä! huudahti Martti pappi. Sittenhän sanat eivät yleensä merkitse mitään, eivät kuninkaan eivätkä muiden!

— No, mutta jos, lähti Sukan Simo kerrankin omin päin uikuttamaan pimeästä nurkastaan, -— jos kuningas sanoo nyt toiset sanat, ja jos kuninkaan herrat pakoittavat meidät muuttamaan…

— Niin kuningas itse vakuuttaa tässä kirjeessä suojelevansa teitä kaikkinaiselta väkivallalta ja vääryydeltä, keskeytti Martti pappi.

— Kuinka voi kuningas itse olla itseään kuningasta vastaan, itse itseään vastaan! uikutti Sukan Simo niin surkeasti, että toisten täytyi jälleen kesken kaiken purskahtaa nauruun.

Nauru kismitti niin Sukan Simoa, että hän melkein kiivaasti lisäsi:

— Ja minkä voimme esivallan miekkaa vastaan?

Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen neuvottomuuden sanoiksi:

— Niin, tämä on pulmallinen asia.

Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi vihdoin.

— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä voiton ennemmin tai myöhemmin.

Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja silmäili isäänsä kyselevin katsein.

— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.

— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään metsään!

— Mihin?

— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty perustettavaksi uusi kaupunki.

Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.

— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.

— Niin, jos sitä on olemassakaan.

— Kuinka niin?

— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia. Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin, kuten me.

Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten mahdettiinkin perustaa.

Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä, niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —

Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin äänettömään vihellykseen.

Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi kuiskaten kysymään:

— Auttavatkohan niiden aikeet?

— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.

— Mitähän jos… alotti Sukan Simo, mutta katkaisi vilkuen ympärilleen.

Päsä-Heikki katsoi kysyvästi häneen.

— Jos olisi ilmoittaa herroille ajoissa heidän kapinastaan…

— En minä ainakaan, tokaisi Päsä-Heikki halveksivasti.

— Me saisimme kenties silloin jäädä…

Päsä-Heikki hymähti yli olkansa. Hänellä oli omat tuumansa.

— Tule mukaan, jos tahdot! sanoi hän kylmäkiskoisesti.

Hän meni puotiinsa ja otti sieltä tukun näädännahkoja. Ne kädessään lähti hän astumaan Sonkkilaan.

Herrat olivat juuri päässeet oivalliselta illalliselta, jota vähänväliä oli huuhdeltu Reinin viinillä. He olivat hyvällä tuulella ja ottivat heti porvarit puheilleen. Ja sitäkin paremmalle tuulelle tuli Henrik laamanni, kun Päsä-Heikki näytti hänelle näätiään. Suopean ylävästi käski hän ne viedä laivalle.

— Sitä minä vielä, toimitti Päsä-Heikki pyöritellen lakkiaan, — että jos tästä muutto tulee, niin minä saisin jäädä…

— Millä nojalla, kysäisi Henrik laamanni ikäänkuin loukkautuneena, — millä nojalla voisin tehdä muutoksia ja poikkeuksia, kun on kuninkaan selvä käsky pantava toimeen?

-— Onhan minulla talo ja oikea asuinpaikkani Päsämäellä, vaikka olen täällä käynyt kauppojakin…

— Etkö siis ole porvari?

— Enhän minä oikeastaan. Ja kun minulla on siellä se talo, niin mieluummin muuttaisin sinne…

— No sillä nojalla. Mutta kaupankäyntiäsi et enää saa jatkaa.

— Eiköhän sitä nyt vähän sentään…

— Siihen asiaan ei minulla ole muuta sanottavaa, virkkoi laamanni vilaisten Matz voutiin, ikäänkuin neuvoen olemaan mielinkielin hänen kanssaan. — Mutta jos asut maalla, ei mikään estäne sinua sinne jäämästä, lisäsi hän sillä ilmeellä, että asia oli selvä pitemmittä puheitta.

Päsä-Heikki näki silloin parhaaksi lähteä. Mutta Sukan Simo jäi seisomaan ovensuuhun pyöritellen lakkiaan ja liehitellen.

— Mitäs sinulla?

— Minä vain, armollinen herra ja esivalta, tulin kuiskaamaan, että…

— Puhu ääneen vaan!

— Että ne aikovat kapinoida esivaltaa vastaan…

— Ketkä ne?

— Pakilan pormestari niillä on suuna, vaikka lakipappi säkkinä…

— Kuka lakipappi?

— Tämäpä nuori isä Martti. Siltä se Pakilan pormestari kyseli lakia ja huomenna aikovat tehdä tenän.

— Tenän!? Mitä uskallat puhua? tiuskaisi Niilo herra.

— Niin, lait ja paperit kourassaan!

— Mitä tarkoitat, mies? kysyi Henrik laamanni voiden tuskin pidättää nauruaan.

— Niillä on muka kirjat kuninkaalta, ja he aikovat ne vetää esiin kuningasta vastaan.

Herrat mongersivat kotvan keskenään ruotsiaan. Henrik laamanni ei näyttänyt asiaa pitävän yhtä vakavana kuin hänen jalo lankonsa, mutta kyseli sentään sitten tarkemmin, ja Sukan Simo kertoi Pakilassa pidetystä kokouksesta. Hänen kertoessaan Niilo Boijen etukumara otsa vetäytyi ylen tuimiin ryppyihin. Mutta Henrik laamannissa näytti asia herättävän pikemmin uteliasta mielenkiintoa. Tyytyväinen hän sentään oli Sukan Simon palvelushaluun ja taputteli oikein olallekin.

— Sitä minä vielä… että kun olen vain köyhä riepu, niin että armollinen esivalta…

— Mitä tahdot?

— Ja kun minä vielä asunkin siellä Naulamäellä, melkein maalla, köyhässä, kurjassa hökkelissä, niin jos armollinen esivalta…

— Enhän minä, miekkonen, voi ruveta sinulle uutta rakentamaan!

— Eihän toki, herra esivalta ja laamanni! En minä sitä… kun vaan saan jäädä tänne paikoilleni. Ja jos muut lähtevät pois, niin jäähän tänne taloja, jos vain armollinen herra esivalta…

Henrik laamanni nauroi koko kasvoillaan.

-— Menehän nyt, miekkonen! sanoi hän.

— Mutta eiköhän armollinen herra esivalta sentään… miten minä, köyhä riepu, voisin siellä rakentaa pahaistakaan kattoa pääni päälle…

— Sovi Matz herran kanssa. Tästä saat kaksi markkaa palveluksestasi. Ja nyt saat mennä.

Nauraen työnsi hän Simo rukan ovesta ulos, vaikka tämä koki yhä toimittaa.

Aamulla kuuden ajoissa kokoontuivat kylänmiehet joukolla torille raatihuoneen edustalle. Yönseutuun ei oltu paljoakaan nukuttu, illallisessa neuvottelussa mukana olleet olivat puhelleet mikä minkin kylänmiehen kanssa ja selittäneet asiaa. Vaikkei sellaista selittelyä oikeastaan olisi tarvittu, jos kerran johtomiehet olivat yksimieliset. Sillä enin osa kylänmiehistä oli aina raastuvan kokouksissa vaiti ja antoi viisaampien päiden päättää.

Vakava, melkein uhmaava ilme oli kylänmiesten kasvoilla heidän siinä seistessään. Ainoastaan jotkut huonemiehet naureskelivat keskenään muista syrjemmällä ja tuumivat, että samahan se oli pyörittelihekö toisten tuvannurkissa täällä vai muualla. Naureskelivat ja tuumiskelivat huvikseen siinä odottaessaan… ollakseen sitten vaiti, kun sai kuulla mahtavampain puhuvan…

Hyvät ajat saatiin odottaa. Mutta vihdoin herrat saapuivat.

Henrik laamanni, Niilo herra ja Matz vouti nousivat raatihuoneen portaille ja porvarit kihertyivät ympärille. Äänettöminä odotettiin mitä herroilla oli sanottavaa.

Henrik herra alotti muutamin juhlallisin sanoin mainiten siitä isällisestä huolenpidosta, jolla armollinen kuningas valvoi kaikkien alamaistensa parasta. Tällä samalla huolenpidolla hän oli muistanut raumalaisiakin lapsiaan ja tahtoi tämän itämaan väestölle valmistaa paremmat kauppamahdollisuudet. Sitten esitti hän kaikki ne valopuolet, joita kuningas ja hänen neuvosherransa olivat uudesta kaupungista miettineet kokoon, ja toivoi, että raumalaiset kiitollisuudella noudattaisivat kuninkaan määräyksiä heidän itsensä ja koko maan hyväksi. Lopuksi mainitsi hän, että asian käytännöllinen valvominen oli jääpä vouti Matz van Klewenin huoleksi, mutta kysyi sentään, oliko porvareilla mitä toivomuksia lausuttavina siihen nähden.

Seurasi hiiskahtamaton hiljaisuus, jota kesti hyvän kotvan. Vihdoin lähestyi Henrik vanhus portaita hitain askelin. Henrik laamanni katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin jo edeltäpäin päästäkseen selville, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa, ja Niilo herra uhkaavan tuimasti, ikäänkuin varmana siitä, että mies joka tapauksessa ansaitsisi rangaistuksen sanoistaan.

— Toisten porvarien kuten omastakin puolestani pyydän alamaisimmasti ilmoittaa herramme ja kuninkaamme tietoon, että olemme tyytyväiset entisiin oloihimme ja entiseen asuinsijaamme, emmekä halua muuttaa mihinkään… alotti hän.

— Tästä, katkaisi Henrik laamanni ylävän tyynesti, — tästä ei voi olla kysymystä, sillä siitä on juuri teille ilmoitettu kuninkaan tahto ja määräys. Tarkoitin toiveitanne muuton erikoisseikkoihin kuin myös uuden kaupungin erikoisiin etuihin ja oikeuksiin nähden, kuten esimerkiksi Porvoon porvarit pyysivät armollista kuningastamme ankarasti kieltämään Uudenmaan rannikkolaisten purjehduksen Rääveliin ja maakaupan, jota sikäläiset talonpojat harjoittavat niin entisten kaupunkien kuin uudenkin vahingoksi.

— Mutta johan yleinen laki turvaa jokaiselle kansalaiselle hänen omansa ja erityisesti kotirauhan valansakon uhalla, alotti jälleen Henrik vanhus.

— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen, että lähimmät porvaritkin se kuulivat.

Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.

— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.

Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan. Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa päätänsä.

— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. — Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa, jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.

Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:

— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut meille antamassaan valtakirjassa.

Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen rantasaariston.

Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten ennenkin.

X.

"NISKOITTELEVA JOUKKIO".

Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.

Kuten ennenkin.

Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.

Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen, mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa taistelussaan kotiseutunsa puolesta.

Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva. Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi, että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz vouti tiehensä.

Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.

Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapui
Henrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.

Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi, niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden leiman.

Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.

— Emme mekään! huusivat useat porvarit.

— Meillä on suurempikin oikeus olla paikoillamme, kun olemme kerran tonttimme omiksemme ostaneet, virkkoi Henrik vanhus.

Se vastaus näytti saavan Henrik laamanninkin hyväksymisen.

— Arvasin, että vastaatte siihen tapaan, lausui hän. Mietti sitten hetken, ennenkun jatkoi:

— Mutta on vielä toinenkin ehdotus. Sellainen, että ainoastaan muutamat parhaat porvarit molemmista kaupungeista muuttaisivat.

— Mitkä parhaat? kuului sorinaa porvarisjoukosta, ja kaikki vilkuivat naureskellen toisiinsa, ketkä heistä olivat parhaat.

— Tietysti varakkaimmat! vastasi Henrik laamanni.

Silloinkos alkoi sataa huutoja:

— Miksei mieluummin köyhimmät?

— Heillähän ei ole paljoa muutettavaa!

— Lastautuvat vain vaikka kuninkaan laivaan!

— Mikäs tässä, kyllähän me saatamme lähteä, huusi joku huonemies, ja toiset vastasivat hyväksyvällä naurunsorinalla.

Henrik laamanni antoi heidän kotvan iloitella ja virkkoi sitten:

— Totta kai ymmärrätte, etteivät varattomat pystyisi uuden kaupungin kauppaa saamaan alullekaan, saatikka sitten niin korkealle kannalle, että se kääntäisi koko Suomenlahden merikaupan uusille urille.

— Eivät saisi edes kattoa päänsä päälle! huudahti Uolevi Kukko.

— Juuri siksi, jatkoi Henrik laamanni, on kuningas pitänyt mahdollisena, että ainoastaan molempien kaupunkien etevimmät porvarit muuttaisivat. Mitä te siitä vakavasti ajateltuanne sanotte?

Useimmat kääntyivät synkin kasvoin Henrik pormestariin.

— Ajattelen, että muuttamisesta koituu suurin vääryys juuri talokkaille, sillä eivät he voi ottaa talojaan mukaansa, vastasi hän.

— Hyvät miehet! puhui laamanni. Kuningas on jo määrännyt, että saatte tontit ilmaiseksi, ja talonpoikain on käsketty uittaa rakennushirsiä paikalle. Siellä on suret metsät Vantaan yläjuoksujen varsilla, eivätkä hirret tule juuri muuta kuin uittopaikan maksamaan.

— Vuosia siihen sentään aina menee, ennenkun talo on kaikkine suojineen laitettu ja lisäksi sulatettu pellot ja niityt metsään, virkkoi Sipro Soini.

— Siellä on ollut ennen hyvinvoipa kylä peltoineen, niittyineen. Sen sulatetut maat saavat uuden kaupungin asujamet viljelläkseen.

— Mihinkäs niiden entiset viljelijät joutuvat? tuli Henrik vanhus kysyneeksi.

— Kuningas antaa heille korvaukseksi maata muualta, jolleivät tahdo porvareiksi ruveta.

Surkealta tuntui Henrik vanhuksesta ajatella isäntiä, joiden täytyi lähteä kodeistaan kenties korpeen.

— Loitos, tuumi hän, se uuden kaupungin hanke näkyy itse kunkin uhkaavan heittää kodeistaan ja entisistä etumaistaan. Meillä puolestamme on paras tulolähteemme kaupasta Pohjan perien pirkkalaisten kanssa, ja meidän yhteytemme heidän kanssaan tulisi katkaistuksi.

— Miksi? huudahti Henrik laamanni. Tarkoitushan on, että sinne saapuisivat kaikki Pohjanlahden rantalaiset aina Lappia myöten tekemään kauppoja hollantilaisten ja venäläisten kanssa!

— Matka lie sieltä Kainuunperille ainakin kahta, kolmea vertaa pitempi?

— Mutta sen korvaa monin kerroin parempi myyntitilaisuus. Ja kun laittaisitte, vaikkapa useammat porvarit yhdessä, niin suuria laivoja, että uskaltaisitte kaukomerille, saisitte sieltä vapaasti purjehtia ulkomaidenkin satamiin, aina Hollantia, Englantia, Ranskaa ja Portugalia myöten. Saisitte viedä ulkomaille sellaisiakin tavaroita, joiden vienti muilta kaupungeilta on kielletty eikä teidän toistaiseksi tarvitsisi maksaa veroa ropoakaan. Kyllä ne edut ajanoloon monin kerroin korvaisivat muuttokustit ja uusien talojen rakentamisen.

— Mutta ne eivät vastaa kotejamme, näitä rakkaita rantoja ja kotitanhuvia, joihin sydämemme ovat kiinni kasvaneet!

Tämä huudahdus pääsi Henrik vanhuksen suusta aivan sydämen vaistosta. Ja se sattui sydämiin. Kaikista silmistä näkyi, että nyt oli sanottu sana, joka vastasi jokaisen mielialaa sillä hetkellä.

Hyväksi aikaa se pani miettimään Henrik laamanninkin. Vihdoin hän virkkoi:

— Ette siis tahdo suostua siihenkään, että ainoastaan muutamat etevimmät teistä muuttaisivat?

— Emme! Emme! kuului huutoja.

— Minun tehtäväkseni siis jää antaa kuninkaalle sen suuntainen lausunto. Mutta silloin varmaan kuningas tulee pitämään kiinni käskystään ja määräyksestään, että teidän on muutettava kaikkien. Kokous on päättynyt.

Porvarit hajaantuivat koteihinsa. Ja nämä välittävät ehdotukset ja keskustelu niiden johdosta oli vain saanut uhkaavan vaaran entistään elävämmäksi heidän mielissään ja siten pannut yhä raskaamman painon heidän sydämilleen.

Henrik Pakila tämän painon tunsi raskaimpana. Kaupungin pormestarina ja yleensä tunnustettuna ensimäiseksi johtomieheksi yhteisissä tärkeissä asioissa oli hän joutunut tämänkin järkyttävän kysymyksen etunenään. Ja kun hän jo nuoruudestaan alkaen oli ollut kaikissa kylän yhteisissä riennoissa mukana ja pitkänä ikänään vähitellen joutunut niiden keskipisteeseen, oli hän ajatuksin ja tuntein niihin niin elähtynyt, että pysyminen kotikylässä oli hänelle ehdoton elinkysymys, siitä siirtyminen olisi ollut samaa kuin reväistä sydän irti rinnastaan.

Mutta juuri tämä hänen persoonallinen elinvakaumuksensa saattoi hänet tavallaan epäilemään asiaansa koko laajuudessaan. Hän näki että varattomille huonemiehille asia oli jotensakin yhdentekevä; avomielisimmät heistä saattoivat ujostelematta sanoa, että oliko sillä mitä väliä, vaikka muuttikin, jos siellä ei ollut ainakaan kurjempaa kuin täällä. Heille oli asia kaikkea muuta kuin polttava elinasia!

Eikä ainoastaan heille. Henrik vanhus pani ajanoloon merkille, etteivät monet eturivin porvaritkaan pitäneet muuttoa niin mahdottomana. He eivät vain menneet ajatuksiaan sanomaan, sillä tämä vastarinta oli heille muodostunut jonkullaiseksi kunnianasiaksi. Kun kerran oli asetuttu vastahakaan, olisi ollut häpeällistä taipua! Jollei joidenkuiden selkärankaa lie tukenut etupäässä se, että kaupungin parhaimmisto oli ottanut vastarinnan omaksi asiakseen, ja he tahtoivat lukeutua parhaimmistoon!

Juuri näitä, joille turha kunnia oli päävaikutin vastarinnassaan, juuri niitä ajatellessaan Henrik vanhus, jolle kotipaikan puolustaminen oli sydämen tarve, tunsi huolekasta epäröimistä mielessään. Johtavana miehenä tunsi hän olevansa suuresti vastuunalainen toistenkin kohtalosta, jos heille niskoittelunsa johdosta mitä tapahtuisi tai— jos heillä sittenkin olisi parempi uudessa kaupungissa. Tämä vastuuntunto ja siihen liittyvä epätietoisuus, jääminenkö vai muuttaminen kylänväelle kokonaisuudessaan olisi parempi, se alkoi yhä raskaammin ja huolettavammin painaa hänen mieltään.

Hän kantoi kauan mielessään tuumaa, että olisi — toisten kylänmiesten tähden — kerran käytävä katsomassa uuden kaupungin paikkaa ja ottamassa selkoa kauppamahdollisuuksista siellä. Kerran hän mainitsi siitä pojalleenkin, nuorelle Henrikille, ja häntä oudostutti suuresti se ihmeellinen tuike, joka silloin ilmestyi nuoren Henrikin silmiin. Mutta sitten hän ajatteli, että ainahan nuoret tahtoivat tuntea maailmaa, ja lopulta häntä melkein ilahutti se ajatus, että kenties poika halusi ottaa asiasta selkoa samasta syystä kuin hän itsekin.

Lopulta päätti hän lankonsa Simo Sonkin kanssa, että he lähtisivät yhteisellä laivallaan kaupparetkelle Rääveliin ja paluumatkallaan kenties pistäytyisivät Vantaan suullakin uutta kaupunginpaikkaa katsomassa. Kun hän tästäkin päätöksestä mainitsi pojalleen, pyysi tämä innokkaasti päästä mukaan. Ja niin jätettiin koti puotineen naisväen hoitoon, ja eräänä syysaamuna lähtivät molemmat pormestarit ja nuori Henrik purjehtimaan Rääveliä kohden.

Kauppatuttavaltaan Detmar Hamerilta kuuli Henrik vanhus Räävelissä, että monia sikäläisiä porvareita juuri niinä päivinä purjehti Helsinginkoskelle Vantaan suulle. Siellä oli näinä päivinä Eusebiuksen messumarkkinat, joita Paattisten luostarin munkkien, kosken kalastuspaikan muinaisten omistajain toimesta oli alettu pitää. Seutulaiset kokoontuivat tukulta näille markkinoille, sisämaan pitäjien miehet maalaistuotteineen ja rannikkopitäjäin laivurit saksantavaroineen. Räävelin porvarit laskettivat muulloin minkä minnekin Uudenmaan rannikoille kaupoilleen, mutta näinä markkinapäivinä oli heilläkin tapana saapua Vantaan suulle.

Detmar porvari oli lähettänyt jo laivurinsa näille markkinoille, mutta miten siitä tuumittiin, päätti hän nyt lähteä raumalaisten laivalla itsekin jälkeen. Ja niin laskettivat he poikki Suomenlahden ja lähestyivät rannikkoa pienten saarien välitse.

Rääveliläinen tunsi täällä paikat yhtä hyvin kuin kotirannoillaankin. Sillä muutaman peninkulman päässä Vantaan suulta oli korkeahko niemeke, johon virolaisilla, vaikka luvattomasti, oli tapana purjehtia suomalaisia kauppatuttaviaan kohtaamaan. Tälle niemelle, joka oli saanut Vironniemen nimekseenkin, myös Herman porvari tavallisesti purjehti kaupantekoon.

Pienemmät saaret sivuutettuaan lähestyivät he manteretta ja näkivät siinä mantereen mallossa vasemmalla kohoavan suurehkon, metsäisen kalliosaaren. Rääveliläinen kertoi, että Kustaa kuninkaan uusi kaupunki oli ensin aiottu perustaa tälle saarelle, Santahaminaan, ja alettu siihen jo rakentaa ruunun viljapuotejakin. Mutta sitten se olikin päätetty siirtää peninkulman pohjoisempaan, Vantaan suulle, pitkän lahden pohjukkaan.

He laskivat ohi Santahaminan ja ohi muutamain pienempäin saarien pitkään, monikielekkeiseen lahteen. Kohta näkyi oikealta Vironniemi, ja rääveliläinen tiesi kertoa, että uuden kaupungin sijoittamista oli ajateltu siihenkin, mutta Vantaan lohikoski, vanha markkinapaikka ja kosken yli kulkevan maantienkin läheisyys oli vetänyt yhä pohjoisempaan. Vironniemen ohi päästyä tulivat he kapeihin salmiin, jotka olivat niin kariset ja matalat, että oudon olisi ollut mahdoton osata läpi, jollei Erik Spore olisi syyskesällä lähettänyt miehiä väylää viittomaan. He olivat häthätää merkinneet matalikot ja karit kumpeleilla ja syvämatalikot uiviin tervatynnyreihin pistetyillä viitoilla. Niiden opastamina pääsi kuin pääsikin Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren päitse leveämmälle lahdenperukalle.

Lähestyttiin vihdoin Vantaan suuta, ja kohisten otti koski raumalaiset vakoilijat vastaan. Ja kosken alasuvantoon oli matalalle rannalle laitettu pukkien ja hepojen varaan koko pitkiä laitureita, joissa makasi melkoinen liuta haaksia.

Siinä isänsä ja Simo Sonkin kanssa tähystellessään, mihin he pääsisivät maihin, keksi nuori Henrik eräässä laiturissa porvoolaisen Laurens Mikkelinpojan tutun haahden. Kummasti sykähdytti sen näkeminen nuorta mieltä, ja jännitetyin katsein hän tähysteli, eikö siellä näkyisi nuorta Elinaa. Ei näkynyt häntä. Mutta Laurens porvari oli itse haahdellaan, ja häneltä saivat raumalaiset luvan laskea haahtensa samaan laituriin hänen haahtensa kylkeen.

— Oletko sinäkin tullut uuden kaupungin paikkaa katsomaan? kysäisi
Henrik vanhus heti tervehdittyään.

— Me olemme jo tänne muuttaneet.

— Muuttaneet?

— Niin, tuonne Kellovuoren rinteelle rakennutan asuntoa parhaallaan.

— Ja kauppa taitaa käydä hyvin?

— Ei sitä ole vielä ennen näitä markkinoita yritettykään. Kesällä — kertoi Laurens porvari vilkkaasti puheen päähän päästyään — oli täällä kyllä määrä pitää suuret markkinat. Mutta eipä täällä näkynyt maalaisia eikä laivureita, ei odotettuja hollantilaisia eikä venäläisiä. Maalaiset olivat kiireimmissä kesätöissään ja tuskin koko markkinoista tiesivätkään. Laivurit taasen menivät kauppatuttujaan tapaamaan mikä minkin niemen maltoon tai lahden poukamaan. Kuningas kuului käskeneen myydä myös ruunun veroviljaa markkinoilla, mutta viljapuoteja vasta rakennetaan tuonne kosken korvalle. Ei ollut myytävää eikä ostajiakaan! Vasta nyt messumarkkinoilla näen täällä ensi kerran vierasta väkeä.

Laurens porvarin pakinoidessa oli alettu nousta "kaupunkia" katselemaan. Rannalla kosken alajuoksun varrella oli siinä vesi-itkoista metsämaata, johon oli hakattu aukeamia ja laitettu niihin pieniä kolmiseinäisiä majoja, kuten tavallisesti kalasaunat rannalle kyhättiin. Uuden kaupungin porvarit asuivat niissä, ja niiden viereen kohosivat parastaikaa vakinaisempain asuntojen salvokset. Koskessa vähän ylempänä oli saari, jonka poikki kulki valtatie Turusta Viipuriin, ja saaren kohdalla kosken länsirannalla kohosi monikielekkeinen kalliokenkämä. Tänne, lähelle valtatietä, olivat ensimäiset muuttajat asettuneet, ja siellä olivat monet salvokset jo vesikatossa. Porvoolaiset olivat tuoneet mukanaan raatihuoneensa vaskikellon ja kohottaneet sen korkeimmalle kallionhuipulle puutelineistä riippumaan, ja siitä oli kallio saanut Kellovuoren nimekseen.

Siinä Kellovuoren liepeellä oli koko kookas hirsitupa, johon Laurens porvari pyysi vieraansa astumaan sisään. Seinät, laipiot ja lattiat olivat siinä jo valmiit, mutta uunia vasta muurattiin nurkkaan. Keskelle lattiaa oli laitettu väliaikainen tulisija, ja sen ääressä seisoi nuori tyttö hämmentäen pataa, joka riippui haahlasta tulella.

Elina!

Hänet nähdessään nuoren Henrikin mielessä monivuotiset unelmat ja kaihot kihosivat suloiseksi kyynelsumuksi silmiin. Ja ilostui Elinakin tuntiessaan tulijat. Silmät alkoivat loistaa kirkkaasta riemusta, ja ykskaks liepsahti hän ottamaan vastaan vieraitaan. Pyyhkäisi esilinallaan lämmintä kättään ja ojensi sen vieraille, pyyhkäisi pitkää jakkaraakin ja pyysi vieraat istumaan. Iloinen oli ja hilpeä ja niin sulavasti liikkui, että tämä tupa, jossa oli kaikki keskentekoista ja lattia täynnä muurauskiviä, näytti nuoresta Henrikistä kodikkaimmalta ja viehättävimmältä sopelta maailmassa.

Ainoastaan katsein keskustelivat nuoret, Henrik vanhojen porvarien vieressä istuessaan ja Elina askareissaan liikkuessaan. Mutta Henrik vanhus ja Laurens porvari puhelivat uuden kaupungin asioista, eikä ollut entisellä Porvoon kaupilla ainoatakaan sanaa sen ylistykseksi sanottavaa. Vouti Erik Spore oli porvoolaisia yhtä mittaa kivistellyt muuttamaan, ja kun siitä ei mihinkään päässyt, oli vihdoin lähdetty. Saipahan, kun ensimäisten joukossa joutui, valita mieleisensä asuintontin, ja pääsisi sitten ajoissa jälleen kaupankäyntiin, kun oli saanut katon päänsä päälle. Mutta arveluttavaa oli rakentaminenkin. Eivät olleet herrat vielä laatineet edes varmaa asemakaavaa kaupungille. Pari katulinjaa oli vain kepitetty ja niiden väliin taloja laitettiin melkein sikinsokin. Lisäksi kuului olevan aie rakentaa joensuuhun kuninkaankartano, kenties suuri linnakin. Senkään paikka ei vielä oltu määrätty, eikä ollut ollenkaan varmaa, keiden taloja sen tieltä kenties määrättäisiin siirtämään syrjään.

Kysellessä ja jutellessa, katsellessa karua seutua ja mataloita liejurantoja kului päivä illoilleen, ja raumalaiset yöpyivät laituriin haahteensa. Mutta vielä toisten mentyä levolle jäi nuori Henrik laivankannelle istumaan ja unelmoimaan.

Kirkas oli kuutamoilta, kaunis ja kirkas. Hopealle välkähteli
"Kaupunginselkä" Vantaan suulla, ja hopealle hohtivat rannat. Ja
hopealle hohtivat unelmat, joita nuori Henrik uneksi haahdenkannella
Laurens porvarin laiturissa.

Mutta tämä ranta, jossa kaikki oli rakenteella ja maan peittivät lastukasat ja hirsiröykkiöt, tämä ranta veti häntä puoleensa niin lumoisalla viehätyksellä, että hän vielä muiden mentyä nukkumaan nousi maihin.

Hän nousi kosken alajuoksun rantamaa ylöspäin hirsikasojen välitse, joita talonpojat päivätöinään olivat siihen uittaneet ruunun viljapuotien rakennustarpeiksi ja myös myydäkseen porvareille. Alajuoksun ohi kuljettuaan saapui hän putoukselle, joka kolmen sylen korkuisena pauhasi ja ryöppysi alas kalliokynnykseltään. Ihmeellinen mieliala valtasi siinä Rauman hiljaisten rantojen pojan. Kirkas kuutamo kiehtoi haavehileillään, ja kosken kohina aivan lumosi haaveherkän mielen, niin että teki melkein mieli heittäytyä huppelehtamaan kosken pyörteihin.

Mutta toinen sisäisempi, lämpimämpi salalumo veti häntä koskelta kohoamaan ylös Kellovuoren rinnettä. Hitaasti, tähystellen ja kuulostellen nousi hän porvoolaisen Laurens porvarin tuvan ohi ja saapui ylimmälle kallionhuipulle raadinkellon luo.

Siellä keksi hän toisenkin ihmisolennon illan kuutamossa. Sylkyttävin sydämin lähestyi nuori Henrik häntä, ja sellaisesta iloisesta yllätyksestä, joka toteuttaa sydämen salaisimmat toiveet, huudahtivat molemmat nuoret kohdatessaan toisensa.

— Oletko sinä täällä talonpaikkaa katselemassa? kysäisi Elina vallattomasti.

— Teidän kotikunnaitanne vain katselen.

— Eikös täällä olekin nyt aivan ihanaa! Eikö tämä ole oikea lumosopukka?

-— On, myönsi nuori Henrik, ja hänen juuri niin sanoessaan tuli hän katsoneeksi Elinan silmiin, ja hänen äänensä värähti lämpimästi.

— Miksette tekin sieltä Raumalta ole jo kiirehtineet muuttamaan? Muut ehtivät valita kaikki parhaat tonttipaikat.

— Raumalaiset eivät ole aikoneet muuttaakaan.

— Kuinka ette aikoisi? Onhan kuningas käskenyt!

— Meistä kuningas tekee siinä väärin, ainakin raumalaisiin nähden, sanoi Henrik vakavasti.

— Sitä minä en ymmärrä, virkkoi Elina kummastellen.

— Eikä täällä näytä niin hääviä olevan.

— Ei vielä, mutta antaahan kaiken ehtiä kuntoon! Teillekin olisi tuossa niin hauska rinne aivan tupamme vieressä. Tuohon katulinjan viereen voisi laittaa tuvat, kamarit ja puodin, tuonne takapihalle saunan, navetan ja riihen. Kuinka iloinen olisin, jos tulisitte siihen naapuriksi!

— Olisitko! ilostui Henrik.

— Muuten ikävöin täällä, virkkoi Elina alakuloisesti.

— Tulisitko meille, jos tänne muuttaisimme? virkkoi Henrik leikkisään sävyyn.

— Oi, kyllä! Kävisin joka päivä.

— Etkö tulisi oikein olemaan?

— Mitenkäs minä olemaan toisten kotiin…

— Tulisit emännäksi!

Se sai Elinan hämilleen. Mutta pian hän siitä selvisi.

— Miksen tulisi, jos huolitaan!

— No, kättä päälle sitten! riemastui vakava nuorukainen reimaan kisaan. — Yksistään sen lupauksen tähden olen valmis tulemaan tänne vaikka karkaamalla, jollen muuten pääse.

Nauraen kättä lyötyään jäivät he siihen kotvaksi seisomaan käsi kädessä. Mutta siinä seistessä kävi nuori Henrik niin alakuloisen vakavaksi ja puhui hiljaa:

— Olen ajatellut sinua alinomaa, siitä pitäen kun näimme Turussa toisemme kolme vuotta sitten. Minua on vain vaivannut sen mustalaisakan ennustus.

— Sekö, että vesimatkan takaa löydät omasi?

— Niin, ja sinne jään.

— Kenties hän tarkoitti juuri… ai, kuules, sehän voi tosiaankin tietää, että tulet tänne muuttamaan…

— Ja saan sinut!

— Veitikka! huudahti Elina ja läpsäsi toista käsiselälle.

Nuori Henrik ei päässyt yhtä hilpeään mielialaan.

— Kuules, Elina, alotti hän alakuloisesti, — etkö sinä voisi yhtä hyvin tulla Raumallekin —?

— Mitäs minä siellä…

— Sitten vasta sielläkin oikein viihtyisin ja olisin onnellinen.

Se oli liian kaihoista hilpeästä Elinasta. Hänen täytyi mielialaa hieman keventää.

— Kyllä tulen vaikka mihin — jos saat kiinni!

Hän läksi keveästi juoksemaan yli kallionkärkien raadinkelloa kohden. Sen korkean telineen jalkojen ympäri ja lomitse puikkelehti hän sinne tänne. Eikä nuoren Henrikin auttanut muuta kuin juosta jälestä.

Mutta siinä puikkelehtiessaan tuli Elina jaloistaan kiertyneeksi riippuvaan kellonnuoraan. Ja kaatui nauraen.

Henrik sai hänet kiinni, sylin kävi, kiinni kiertyi ja nosti voittosaaliinsa ilmaan.

Ja raadin kello, se soi riemusoittoa lempivälle pojalle, joka oli kiistassa juossut ja hyvän palkan ennättänyt!

Mutta Elina hätääntyi.

— Herra isä! Nyt kello soi! Minkä hälytyksen luulevat vielä sen olevankaan, ja pian juoksee tänne koko kylän väki!

— Voittoani todistamaan!

— Ei, ei se niin käy! hätiköi Elina.

— Mitäs nyt sitten?

— Juoskaamme piiloon!

He juoksivat lähimpään varjoisaan kallionloukkoon. Henrik ehti sinne ensin ja veti Elinan syliinsä turvatakseen hänet kaikkinaisilta vaaroilta.

Henkeään pidätellen he kuuntelivat. Kellovuorelle kuului tosiaankin nousevan muutamia miehiä joistakin lähimajoista. Katselivat ja ihmettelivät, kun ei hälyttäjää näkynyt, ja menivät vihdoin pois sadatellen koiranleukaa, joka oli heitä turhalla hälytyksellä narrannut.

Mutta molemmat nuoret nousivat kallionloukosta ja istuivat vuorenkärjelle kuutamossa kuiskimaan. Siinä kertoi nuori Henrik monivuotiset lemmenikävänsä, siinä Elinakin sydämensä salaiset kaihot. Siinä he lujan lemmenliiton solmisivat, mutta muu jäi ajan ja tulevain tapausten varaan.

Aamulla lähti raumalainen alus laskettamaan kotirantoja kohden. Henrik vanhus oli päässyt varmaan vakaumukseen, ettei muuttaminen olisi raumalaisille miksikään eduksi ja onneksi. Kotirantojen puolustaminen oli tärkeä muistakin kuin tunnesyistä, oli niin kallis asia, että sen puolesta kannatti joukolla seista, voittaa tai kaatua.

Mutta nuori Henrik seisoi haahden kannella ja katseli palavin katsein Vantaan rantaan, josta haaksi vitkaan loittoni. Ja rantakoivujen ylitse alkoi joltakin Kellovuoren kenkämältä vilkkua valkoinen liina, joka riemuisasti sykähdytti sydäntä. Sydäntä sykähdytti ja värisytti, ja kohta kostutti silmät.

Isä näki sen ja katsoi kovin kummissaan poikaansa.

— Onko sieltä niin sääli lähteä, virkkoi hän melkein nuhdellen.

Nuori Henrik loi isäänsä hellän varovan, anovan katseen. Mutta isän se katse sai vain sitä kiinteämmin asiaa miettimään.

Hän piti tarkoin silmällä poikaansa. Ei se enää niin pelkkänä silmänä tuijottanut loittonevaan rantaan, mutta vilkaisi sinne vähänväliä salavihkaan. Ja sitten mietiskeli ja tuijotteli laivankanteen, aivan kuin näkisi siinä taivaan ihanuudet.

Isältä pääsi lopulta hymähdys.

— Oletko puhunut tytölle? kysyi hän.

Nuori Henrik loi häneen katseen, joka ilmaisi kaiken.

— Olisi noita tyttöjä lähempänäkin, tuumi isä siihen. Huitukoista vain on kala vasta se, joka kaukaa tuodaan! Eikä kunnon tyttö hevillä lähde kauas vierailun.

— Ei hänkään…

— Rukkasetko antoi? kysyi isä ihmeissään.

— Toivoi meidänkin muuttavan Vantaan suulle.

— Vai niin päin! virkkoi isä melkein vihaisesti. — Ja sinä kai lupasit mennä kotivävyksi korpeen?

Poika loi isäänsä pitkän katseen. Mutta se katse ei ollut ilmeeltään niin selvä ja varma, että olisi isää tyydyttänyt.

— Et kai sentään mitään luvannut?

— En, vastasi poika.

Enempää siitä ei puhuttu. Eivätkä isä ja poika puhuneet suurin muutakaan koko pitkällä kotimatkalla. —

Muutamia päiviä heidän saavuttuaan kotiin tapahtui Pakilassa juhlallinen tapaus. Martti pappi tuli kaikki lain muodot täyttäen sanomaan morsiamen isälle, että tahtoi viettää häät joulun jälkipyhinä. Lain mukaan oli se näet sanottava vähintään kuutta viikkoa ennen.

Samalla oli selvitettävä toinenkin kysymys. Martti pappi ei olisi mielellään mennyt nuorikkonsa kera asumaan kolkkoon luostariin, eivätkä seurakuntalaiset mielellään uutta pappilaa rakentaneet. Kuka tiesi, keiden pappi siinä tuli asumaan, ja kuka tiesi, jos he vielä saisivat pian rakentaa toisen pappilan johonkin muuanne.

Mutta Henrik vanhus otti sydämenasiakseen oman kodikkaan sopukan hankkimisen nuorelle parille. Ja hänen vaikutusvaltansa sai aikaan, että pappila päätettiin rakentaa ilman suurempia riitoja, vaikka kylänmiehet vähän nokkailivat, varsinkin takanapäin.

Pappilan rakentaminen vei koko talven, ja häät voitiin vasta helluntain pyhinä viettää. Häävieraita kävi kutsumassa kaksi miestä ja kaksi vaimoa, miehet kutsuivat miehiä, vaimot vaimoväkeä. Ja tarkoin oli valinta tehtävä, jos mieli kutsua häihin edes arvokkaimmat porvarit perheineen, sillä laki ei sallinut porvarishäihin kutsua kolmeakymmentä vierasta enempää. Häävaatteita laitettiin morsiamelle molemmat kaksi lain sallimaa vaatekertaa. Ruokaa sitä vastoin laitettiin ja olutta pantiin niin paljon, että se olisi riittänyt koko viikoksi, vaikka lakipappi olikin määrännyt, että tarkoin lakia noudattaen hänen häänsä saivat kestää ainoastaan kaksi päivää ja niissä saatiin syödä vain yksi ateria kumpanakin. Luonnollisesti Martti pappi noudatti säädöksiä, jotka koskivat porvarillisia häitä — sillä papin häistä ei vanhettunut laki puhunut mitään.

Vihkipapiksi noudettiin itse Mikael maisteri, joka vanhan Martti Skytten nimessä nykyään hoiti piispanvirkaa. Vihkimys tapahtui kirkossa. Sen jälkeen syötiin ensimäisen hääpäivän laillinen hääateria Pakilassa ja sen jälkeen iloiteltiin, kunnes morsiuspari yhdeksän aikaan illalla vietiin vuoteelle uuteen pappilaan, veisaten Agricolan virttä:

Tule, Luoja, Pyhä Henki, uskollisen valista, armelias ne rinnat täytä, jotkas olet luonunna!

Tähän asti oli kaikki käynyt tarkoin lain mukaan. Mutta seuraavana aamuna lakipappi nukkui niin pitkään, että jotkut koiranleuat ehtivät tehdä hänelle pahan tepposen. Vanhan tavan mukaan lähti kolmen aikaan liikkeelle joukkue, joka kävi herättämässä ihmiset jokaisessa talossa, mistä jokunenkaan oli ollut mukana eilisellä hääaterialla. Joukkueen edellä kulki makausrahojen kerääjä, hänen jälessään pelimanni ja kolmantena rummuttaja. Kokoojalla oli pitkä seiväs, jonka toisessa päässä oli lehmänkello, toisessa saapas, pelimannilla huilu ja rummuttajalla kattilarämä kaulassaan. Kun päästiin makaavan häävieraan luo, alkoi herätys. Kokooja soitti lehmänkelloaan, pelimanni puhalsi huiluaan ja rummuttaja rämisteli kattilaansa. Kun nukkuva oli herännyt, ojensi kokooja hänelle saappaan ja herätetty pani siihen rahat, jotka jo illalla oli varannut tyynynsä alle. Kaikki häävieraat siten herätettiin, ja rahoja karttui sievonen summa, sillä varakkaimmat porvarit pistivät saappaaseen kirkkaita riksejäkin. Mutta kun ne vietiin Martti papille, sai kokooja vain nuhteet. Ja Martti pappi luovutti rahat seurakunnan köyhille.

Häiden jälkeen alkoi nuori papinmuori hääriä uudessa pappilassa ja lakipappi papillisten tehtäviensä ohella suomenteli lakejaan. Ja onnellisia he olivat nuoressa rakkaudessaan.

Ja raumalaiset ahersivat arkiaskareissaan ja alkoivat luulla, ettei heitä enää tultaisi kotisijoiltaan ahdistelemaankaan. Pelko haihtui ja hälveni yhä tuntumattomammaksi heidän kesäisissä kiireissään.

Mutta juhannuksen aikoina saapui jälleen Henrik laamanni, tällä kertaa Matz vouti mukanaan. Kylänmiehet kutsuttiin raatihuoneelle, ja raatihuoneen rappusilta luki Henrik laamanni heille kuninkaan käskykirjeen.

Virallisen ankaralla äänellä hän sen luki ja ankarat olivat sanatkin.

Kuninkaan käskykirja kuului näin:

"Me Kustaa j.n.e. teemme tiettäväksi, että koska olemme kuulleet joukon alamaisiamme, jotka ovat asuneet Rauman ja Ulvilan kaupungeissa, olevan vastahakoisia muuttamaan Helsinkiin, vaikka olemme heitä sinne usein käskeneet, koko Suomenmaan ja heidän itsensä hyödyksi ja avuksi, olemme sentähden käskeneet luottamusmiestämme ja palvelijaamme Henrik Klaunpoikaa, Etelä-Suomen laamannia, vielä kerran kaikkia mainittujen kaupunkien asukkaita meidän puolestamme vakavasti käskemään ja kehoittamaan, että heidän on enempää vitkastelematta ja aikailematta muutettava Helsinkiin, ja jos ken näiden kaupunkien asujamista ei käskyämme noudata, on mainitun Henrik Klaunpojan häntä ankarasti rangaistava, niinkuin sitä, joka oikean esivaltansa käskyjä ja määräyksiä halveksii. Tahdomme myös täten käskeä voutejamme Suomessa, että heidän on mainittua Henrik Klaunpoikaa autettava rankaisemaan sitä niskoittelevaa joukkiota, joka ei käskymme mukaan itseään ojenna eikä tahdo lähteä ja muuttaa mainittuun Helsinkiin. Tätä itsekukin noudattakoon."

Käskykirjeen luettua seurasi äänettömyys, jonka aikana Henrik laamanni katseli vakavasti kokoontuneiden porvarien kasvoja. Sitten hän vielä muutamin sanoin teroitti, että tämä kuninkaan käsky oli nyt lopullinen ja ehdoton ja oli sitä kokonaisuudessaan viivyttelemättä noudatettava. Muuton valvonnan jätti hän vouti Matz van Klewenin huoleksi.

Matz vouti jätti raumalaisille pari päivää, joina he saivat miettiä, millä tavoin halusivat muuton järjestää.

Ja herrat poistuivat. Henrik laamanni purjehti Turkuun ja Matz vouti ajoi Köyliönsaarelle.

Sinä iltana oli vielä raumalaisilla tuima ja myrskyinen kokous. Muutamien puheessa oli sellainen sävy kuin karhun äänessä, kun nuoli on ammuttu sen sydämeen. Enimpäin huomio sentään kohdistui siihen, että täytyikö heidän muuttaa juuri nyt ja jättää vilja korjaamatta pelloilleen. Mutta kaikkien puheet kävivät siihen suuntaan, ettei vielä tälläkään käskyllä muuteta kävi miten tahansa. Lopuksi päätettiin, että Matz voudille hänen saavuttuaan esitettäisiin, että he ainakin saisivat ennen muuttoa korjata heinät niityiltään ja viljat pelloiltaan. Se tyydytti useimpain porvarien viimeisiä toiveita, mutta muutamat näkivät siinä raukkamaista alistumista vääryyteen ja väkivaltaan.

Kun Matz vouti kahden päivän kuluttua saapui, anoivat porvarit, että he saisivat viipyä siksi kunnes viljat olisivat korjatut. Ja kun Matz voudilla tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään ohjeita, ajoi hän pois.

Eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää pariin kuukauteen. Kuningas oli kai suostunut lykkäykseen.

Mutta syyskuussa alkoi sitten sataa käsky- ja uhkauskirjeitä toinen toisensa jälkeen. Henrik laamannia ei enää näkynyt, vaan kirjeet toi Matz vouti ja kävi vähänväliä tiedustelemassa, aikoivatko raumalaiset muuttaa.

Viimeinen kirje uhkasi raumalaisia hengen ja tavaran menetyksellä, jolleivät kuninkaan käskyä totelleet.

XI.

VANHAN KAUPUNGIN HÄVITYS.

Kauniina syyssunnuntaina olivat Pietari Kovapää ja Hilappa purjehdusretkellä. Sillä tämä syyssunnuntai oli aivan keväisen kaunis ja kultaisen kirkas, ja se oli tullut niin äkkiäkin eilisen myrskyn jälkeen, ettei se saattanut olla houkuttelematta yhteiselle retkelle heitä, joista oli tullut mitä parhaat toverukset. Niin hyvät, että heidät nähtiin yksissä aina, milloin Pietari ei ollut merillä ja he illoin ja sunnuntaisin olivat molemmat vapaat puuhistaan.

Enimmin heitä oli liittänyt yhteen heidän yhteinen lueskelunsa ja alituinen pikku sotansa. Pietarista, vaikkei ollut käynyt papinkoulua hetkeäkään, oli sukeutunut yhtä hyvä lukija kuin opettajastaan. Niin hyvä opettaja oli Hilappa ollut. Tai ainakin niin hyvä tiedonlähde. Sillä oikeastaan hän vain alinomaa kujeili Pietarin kanssa, mutta samalla alistui Pietarin tahtoon, niin että Pietari sai janoisessa hartaudessaan ammentaa häneltä kaiken, minkä hän itsekin oli kirjasta perillä. Mutta samalla oli Pietari omalla omituisella tavallaan kiintynyt tyttöön. Tämän kiusoittelevat kujeet kismittivät häntä usein aika tavalla, mutta sittenkään ei hän tuntenut voivansa ilman tätä tyttöä tulla hyvin toimeen, ja kujeet itse asiassa vain lietsoivat ja pitivät vireillä tätä hänen kiintymystään.

He laskettivat parastaikaa saarien salmitse kotia kohden. Siinä salmessa oli niin tyyni, että purjeet alkoivat hervottomina lepattaa ja pursi tuskin liikkui paikaltaan. Hilappa otti airon ja alkoi sillä meloskella. Mutta malttoikos hän soutaa siivolla! Vettä alkoi vain veistellä airolla, pirskoitella Pietarille vasten naamaa.

— Sinähän olet aivan kuin mustalainen! juonitteli Pietari.

— Tällainenko se sinun mustalaistyttösikin oli? kysäisi Hilappa ja katsoi niin ärsyttävästi sirottavilla silmillään.

— Olet pahempikin kuin mustalainen, muutti Pietari sen johdosta arvosteluaan.

— Enpäs ole vielä saattanut sinua rauta kaulaankaan! ilkkui Hilappa.

Se sai Pietarin vaikenemaan allapäin.

— Päästin sinut vain pois! jatkoi Hilappa.

Pietari katsoi surullisesti veteen.

Silloin Hilappa ei enää voinut jatkaa siihen nuottiin. Katsoi vain sirrottavilla silmillään ja alkoi hereästi nauraa.

Kuinka sinä olet tuhma! huusi hän nauraen. — Sanoisit, että sinä olet pelastanut minut paljon pahemmasta pintehestä!

— Mistä niin?

— Senpä lapinsuden käsistä!

— Muistatko vielä sen?

— Aina muistan!

Pietari loi tyttöön niin lämpimän ja sulan katseen. Ja Hilappakin oli oikein kiltti lopun matkaa.

Rantaan saapuessaan näkivät he Avainkimpun ja Tarvonsaaren välisestä salmensuusta lähestyvän isohkon aluksen. Se näyttiin jo huomatun kaupunkiinkin, koska rannalle kerääntyi yhä enemmän kylänväkeä sen saapumista odottelemaan. Näihin töllistelijöihin Pietari ja Hilappa liittyivät hekin.

Laiva lähestyi saarien tyvenessä hiljaa kuin rapu. Katselijat tunsivat sen pian kuninkaan laivaksi. Ja kohta alettiin eroittaa, että kannella oli miehiä monin kerroin enemmän kuin laivaväkeen tavallisesti kuului, ja miesten välistä kohosi korkeahko keihäsmetsä ylös ilmoihin. Yhä selvemmin eroitettiin miehet välkkyväkärkisine keihäineen ja ihmeteltiin millä retkillä he mahtoivat olla. Joku vanha porvari arveli, ettei heidän tulonsa varmaan tiennyt mitään hyvää, sillä viimeksi sellaisia oli nähty kaupungissa toistakymmentä vuotta sitten, kun harmaa veljet ajettiin pois luostarikodistaan. Silloin he olivat vartavasten saapuneet pyhän Henrikin juhlaan; nyt kai heitä oli eilinen myrsky viivyttänyt jossakin saaren mallossa, niin että he joutuivat vasta pyhäpäivänä.

Vihdoin he lähestyivät laituria, ja kylänväki eroitti jo laivankannella
Matz voudin, eroittipa Jussoilan Juntinkin peräsimessä.

Mutta laiva pysähtyi, ennenkun pääsi laituriin. Syksy oli ollut harvinaisen kuiva ja pitkä koillistuuli oli ajanut veden mihin lie ajanut Atlantin ulapoille. Eikä kuninkaan laiva soturilastineen päässyt matalaan satamaan.

Merkillistä kyllä, ei laivassa ollut ankkuria. Matz vouti käski Jussoilan Juntin hypätä purteen ja noutaa ankkurin jostakin raumalaisten haahdesta rannalta. Juntin soutaessa laituriin tähysteli hän jälkeen ja keksi laiturin kylessä purjepurren, jossa oli ankkuri. Se oli Jussoilan Juntin oma pursi, joka oli ollut Erik Tyrvällä vuokralla siitä pitäen, kun Jussoilan Juntti pääsi kuninkaan laivuriksi.

— Tuolla on ankkuri, ota se! huusi Matz vouti.

— Se on liian pieni kuninkaan laivaan. Tuolla Sonni-Toron haahdessa on suurempi.

Matz vouti olisi mielellään otattanut suuremman ankkurin, mutta herroja kohtaan ylen kiltin Sonni-Toron nimen kuultuaan lisäsi hän:

— Ei, ota vain, vaikka on pienikin. Se kyllä riittää, kun kerran ollaan kiinni pohjassa.

— Mutta vesi saattaa ykskaks nousta, jos tuuli kääntyy. Pieni ankkuri ei pidä silloin, menee helposti rikkikin!

— Tottele, jätkä, ja tee kuten käsken! huusi Matz vouti ankarasti.

Se pisti rajuveriseen Junttiin. Ja samassa tuli hän vilaisseeksi rannalle ja näki siellä tuijottelevan kylänväen. Hän oli jo edeltäpäin iloinnut siitä ihailusta, jota hänelle raumalaiselle kuninkaan laivurille täällä osoitettaisiin. Mutta nythän hänen arvonsa ja mahtavuutensa ei enää merkitsisi mitään, jos hänet kylänväen katsellessa niin nolattaisiin.

— Laivurina tiedän minä parhaiten, millainen ankkuri kelpaa! huusi hän.

Ja souti suoraa päätä Sonni-Toron haahdelle, heitti sieltä ankkurin purteen ja souti takaisin laivaan.

Matz vouti ei tietenkään voinut sellaista niskoittelua sietää. Sitä paitsi oli hänellä juuri tällä kertaa täysi syy näyttää raumalaisille heti saavuttuaan, miten kävi sille, joka ei häntä ehdottomasti totellut.

— Vangitkaa hänet! huusi hän keihäsmiehilleen.

Muutamat miehet kävivät käsiksi laivuriin. Juntti kyllä huitoi ja löi rajuin nyrkein, mutta minkäs hän voi sotamahdille. Hänen kätensä kytkettiin selän taa.

Keihässotureita alettiin soutaa maihin pienin pursikunnin. Matz vouti itse tuli ensi purren mukana ja tapasi rannalla pormestari Simo Sonkin. Sillä Sonkkila oli lähin kaupungin taloista, ja Simokin oli tullut tulijoita katsomaan.

— Toimita niin, että kylänväki heti kokoontuu raatihuoneelle! antoi
Matz vouti hänelle käskynsä.

— Raastuvan kokoukseenko? Pyhäpäivänä!

— Heti, kuulithan! Menkööt kaikki nämä töllistelijät sanaa levittämään.

— Olette kuulleet voudin käskyn, virkkoi Sonkki kääntyen väkijoukkoon.
— Voittehan mennä sanomaan.

Väkijoukko hajaantui pahoja aavistelevin mielin eri tahoille. Sotamiehet olivat kotvan kuluttua soudetut rannalle. Viimeisen purrentäyden mukana tuotiin myös Jussoilan Juntti. Matz vouti lähetti pari miestä viemään häntä raatihuoneen tyrmään ja jäi itse järjestämään joukkojaan.

Raatihuoneen edustalle oli jo kerääntynyt väkeä, kun Jussoilan Juntti tuotiin tyrmään, ja sen näkeminen herätti kaamean tuhontunnon jokaisen mielessä, Ja puolessa tunnissa, koska oli pyhäpäivä ja kaikki ihmiset kotosalla, oli siihen kerääntynyt koko kylänväki, naiset ja lapsetkin.

Useimmat kylänmiehistä olivat heinänsä ja viljansa korjattuaan salavihkaan järjestäneet muutkin asiansa niin, että olivat valmiit lähtemään, milloin vain uusi käsky annettiin. Mutta oli muutamia sellaisiakin, jotka eivät muuton varalta olleet panneet rikkaa ristiin. Näiden miesten sielu oli Henrik Pakila.

Siinä seistessään ja aavistaessaan, mitä tuleva oli, mietti hän vain yhtä asiaa. Mietti, miten jokaisen sanansa, jokaisen tekonsa, liikkeensä ja eleensäkin saisi arvokkaimmin kuvastamaan sitä lujaa oikeustajuntaa, jonka tunsi ehdottomasti vaativan, että hänen oli horjumatta seistävä paikoillaan. Heti saavuttuaan oli hän käynyt raatihuoneen vanhasta kaapista noutamassa tutun, kalliin paperin, ja hänellä oli se kädessään, kun hän seisoi odottaen ja miettien väkijoukon edustalla.

Seistessään tunsi hän jonkun tulevan viereensä ja hieman nyhjäävän kyynäspäätään, hiljaa, ikäänkuin vahingossa vain. Käännyttyään päin näki hän siinä poikansa, joka katsoi häneen niin huolestunein ja levottomin silmin.

— Tulevatkohan ne nyt vaatimaan, että meidän on muutettava? kysyi poika.

— Varmaankin, vastasi isä.

Nuori Henrik oli vaiti kotvan ja virkkoi sitten arastelevalla äänellä:

— Onko tuo se oikeuskirja?

Hän silmäili paperia, joka oli isän kädessä.

— On, vastasi isä vakavasti.

Sitten seurasi niin pitkä äänettömyys, että se, kun hän otti lukuun poikansa melkein värähtelevän äänensävyn, tuntui vanhasta isästä aivan ahdistavalta. Hän kääntyi jälleen poikaansa, ja tämä loi häneen rukoilevan katseen.

Isä katsoi kysyvästi, tutkivasti häneen.

— Emmekö voisi muuttaa, virkkoi poika kuiskaten, vilkaisi ensin suurin, avoimin silmin isään, mutta loi äkkiä katseensa maahan.

Henrik vanhuksen silmissä maailma tuokioksi pimeni. Hänkin! Ainoa poika, hänen elämänsä toivo ja lupaus!

Mutta vanhus ei ennättänyt edes oikein kiintyä siihen ajatukseen, saatikka sitten virkkaa mitään. Sillä samassa marssi rantakadulta torin päähän soturiparvi, pitkät, iltapäivän säteissä välkkyvät keihäät olallaan.

Matz vouti komensi keihässoturinsa riviin torin päähän, päin väkijoukkoa. Neljä miestä otti hän henkivartiokseen, kulki tieltä väistyvän väkijoukon läpi ja astui raatihuoneen portaille. Tuokion seisoi hän siinä äänetönnä ja silmäillen uhkaavasti väkijoukkoa, joka odotti kolkossa jännityksessä.

Vihdoin avasi hän suunsa ja huusi raudankovalla ja liiallisesta korostuksesta rämähtelevällä äänellä:

— Rauman porvarit ja kuninkaan alamaiset! On jo toista vuotta siitä, kun kuningas ensi kerran antoi teille käskyn, että teidän on muutettava uuteen Helsingin kaupunkiin. Kaikkien muiden kaupunkien asujamet, joille kuningas oli saman määräyksen antanut, ovat sinne jo muuttaneet. Teidän kanssanne on koetettu monin tavoin sovitellakin, teille on viime kuukausina ja viikkoina annettu ankaria ja ehdottomia käskyjä toinen toisensa jälkeen, mutta yhä te olette niskoitelleet ja pysyneet hievahtamatta paikoillanne. Nyt on teidän heti muutettava, ja jollette viipymättä käskyä noudata, tulen vetoamaan näihin — Hän kohotti kätensä viitatakseen sotuririviin.

— Me vetoamme oikeuteemme ja kuningassanaan! kuului Henrik vanhuksen tuskaisa huudahdus portaiden juuresta.

— Mitä!? Mitä hän sanoo? karjaisi Matz vouti. — Jos joku uskaltaa sanoa sanankaan vastaan, panen hänet tyrmään. Ja ken ei hyvällä lähde, hänet viedään kahleissa.

Vaivoin sai Henrik vanhus tyyntymään mielensä, jota pojan sanat olivat enimmän haavoittaneet. Runnellun surullinen ja synkkä leima kasvoillaan, mutta sittenkin ylevänä ja ryhdikkäänä astui hän portaita kohden. Ihmeissään ja kiukuissaan iski Matz vouti silmänsä häneen.

— Vetoamme, lausui hän, tähän kuninkaan itsensä antamaan oikeuskirjaan, jossa luvataan meitä suojella kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä.

Silmittömästi raivoissaan sieppasi Matz vouti paperin hänen kädestään, repäisi sen kahtia ja heitti kappaleet väkijoukkoon.

— Hän, katsokaa, hän on repinyt kuninkaan oikeuskirjan! parahti Henrik vanhus äänellä, joka oli kuin isketyn teuraan.

— Vangitkaa hänet! huusi Matz vouti sotureilleen.

Sotamiesten kanssa yhtaikaa lähestyivät vanhusta nuori Henrik ja Pietari Kovapää. He eivät ehtineet ajatella mitään, tunsivat vain, että rakastettu vanhus ja isä oli hädässä, ja aikoivat asettaa oman rintansa vanhuksen suojaksi.

Mutta ennenkun Henrik vanhukseen ehdittiin koskea, makasi hän liikkumatonna portaiden juuressa, kangistunut tuskan ja kauhun ilme vanhoilla, uurteisilla kasvoillaan.

Pietari Kovapään mieli kuohahti kuin myrskyn puuska. Hurjalla raivolla karjaisi hän:

— Rosvot, he ovat tappaneet pormestarin!

Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli hän portailla. Ja paljaalla nyrkillä, rajulla, raskaalla nyrkillä iski hän Matz voutia ohimoon, niin että tämä kaatui yhdellä iskulla portaille.

Sotamiehet olivat käyneet käsiksi maassa makaavaan Henrik vanhukseen, eivätkä heti tulleet panneeksi merkille mitä portailla tapahtui.

Mutta Hilappa riensi portaiden luo ripeästi kuin hirvenvarsa. Hän tarttui Pietarin hihaan, kiskaisi hänet alas portailta ja kuiskasi:

— Tule!

Ja ihme! Raivostunut Pietari, joka oli juuri silmittömästi rynnännyt sotaväen komentajaa vastaan, hän totteli nöyrästi kuin karitsa tyttöä, joka noudatti hetkellistä päähänpistoaan, sydämensä hätääntynyttä ääntä.

Väkijoukko väistyi heidän tieltään miltei nopeammin kuin äsken Matz voudin ja sotamiesten tieltä ja sulkeutui nopeasti heidän takanaan. Ja Hilappa veti Pietarin kapealle poikkikujalle, ja he kääntyivät ensi kulmassa Karinlahden rantaa kohden.

Purren luona, jolla he olivat äsken palanneet huvipurjehdukseltaan ja hälinässä jättäneet sen silleen, vasta siellä tuli Pietari kysyneeksi:

— Mihin?

— Merelle! Pakoon!

— Eihän sinun tarvitse…

— Enkö saa tulla kanssasi?

— Saat, vaikka maailman ääreen!

— Pian sitten! Ne ajavat jälestä, kun Matz vouti toipuu.

Mutta Pietari ehti miettiä päänsä ympäri.

— Tekisin väärin, sanoi hän, jos ottaisin sinut kotoasi mieron teille.

— Pian! Mieroon sieltä joutuvat muutkin.

— Voithan silloin mennä mukana Helsinkiin.

— Menkäämme sinne yhdessä edeltäpäin!

— Tosiaan!

Pietarista oli se ajatus kuin päivänsäde. Hänen ei tarvinnut erota Hilapasta eikä viedä häntä mieroonkaan. He astuvat siis molemmat purteen ja pursi työnnettiin laiturista liikkeelle. Koillistuuli oli jälleen hieman kovennut ja tarttui heti purjeihin.

Kauas eivät he vielä olleet ehtineet, kun rannalle saapui juoksujalkaa muutamia sotamiehiä ja huutaen vaativat heitä palaamaan. Mutta he loittonivat vain yhä vinhempaa vauhtia. Keihäsmiehillä ei ollut ampuma-aseita, eivätkä he ilman päällikkönsä määräystä uskaltaneet lähteä vesille takaa-ajoon, joka saattoi kestää kuinka kauan tahansa. He palasivat niine hyvineen turulle.

Matz vouti oli sillävälin toipunut. Ennenkun hän ehti pystyynkään, alkoi hän huutaa:

— Kapinaa! Sotamiehet, lyökää, pistäkää!

Mutta kun hän pääsi jaloilleen, näki hän vain äänettömän, levotonna ja synkkänä seisovan väkijoukon. Hän kysyi, miten lyöjän laita oli, ja sotamies kertoi, että häntä oli lähdetty takaa-ajamaan.

Portaiden edessä näki hän Henrik vanhuksen, jonka pään sotamiehet olivat nostaneet alimmalle portaalle.

— Onko hän kuollut? kysäisi Matz vouti sotamieheltä.

— Kuollut, vastasi hän.

Matz vouti oli vaiti kotvan. Lie muistanut, mitä Sukan Simo oli kannellut Henrik laamannille tästä miehestä, joka yleensäkin oli tunnettu Rauman porvarien etumaiseksi johtomieheksi. Lie ajatellut, että hänen kaaduttuaan kai vastarinta lannistuisi, ja piti sellaisissa olosuhteissa viisaimpana jonkun verran tasaisemman menettelyn. Hän näki illan hämärtyvän ympärillään, ja ottaen senkin huomioon lausui melkein isälliseen sävyyn:

— Olette tänään nähneet pari esimerkkiä siitä, ettei esivalta miekkaa hukkaan kanna, ja varmaankin sentähden alatte kaikki kiiremmiten laittautua matkalle. Mutta että selvästi käsittäisitte asemanne, tahdon lisätä, että matkalle on lähdettävä huomisaamuna, ja vielä kerran teroittaa, että ken ei silloin lähde muuten, hänet viedään kahleissa.

Niin päätti hän päivätyönsä. Komensi sitten sotamiehet yöksi laivaan. Itse meni Sonni-Toron kapakkaan. Ja Toro laittoi pöydän koreaksi ja aikoi sitten kylläistä miestä pyytää jättämään hänet paikoilleen. Sillä tarvitsihan vouti itsekin häntä liikkuessaan näillä main.

Simo Sonkki oli jäänyt torille ja pani pari miestä noutamaan paarit, joilla Henrik Pakilan ruumis vietiin kotiinsa. Sinne oli jo nuori Henrik rientänyt edeltäpäin viemään surunviestin äidilleen. Ja vanha äiti itki ja nyyhkytti, eikä tiennyt mihin ryhtyi. Ja nuori Henrik tuijotti melkein elottomin silmin eteensä eikä hänkään ryhtynyt mihinkään.

Toipui siitä sentään vanha äiti nyyhkytellen vaalimaan ja kattamaan rakasta miestään. Mutta nuori Henrik yhä tuijotteli eteensä, niin että olisi saattanut luulla hänen sielunsa pimenneen. Simo Sonkki näki sen ja pani miehet kirstua laittamaan, toiset yön pimeydessä hautaa kaivamaan.

Eikä koko kaupungissa ainoakaan sielu ajatellut sinä iltana paneutua levolle. Kukin riensi laittamaan kokoon niitä tavaroitaan, jotka suinkin saattoi ottaa mukaan, raahatakseen ne yön kuluessa haaksiin. Mutta monet niistä, joilla ei ollut juuri mitään otettavaa mukaan, menivät Sonni-Toron kapakkaan.

Illanhämyssä hiipi sinne pari vauraampaakin. Toisella oli kimppu hillerinnahkoja kädessään, toinen luikki jälestä tyhjiltään. Kapakkaa lähetessään pisti edellinen hillerinsä poveensa, ja he pistäytyivät tupaan aikoen mahdollisimman huomaamatta pujahtaa peräkamariin. Mutta kamarin ovella oli vahdissa pari sotamiestä, jotka Sonni-Toro oli heti juottanut melkoisen humalaan.

Siksi tolkussaan miehet sentään olivat, että osasivat pidättää hiipijät ja kysyä, mitä he asioivat. Päsä-Heikki sanoi, että he halusivat puhutella voutia.

Toinen sotamiehistä meni kysymään, ottaisiko vouti heidät vastaan.
Mutta sillaikaa alkoivat kapakassa ryypiskelevät huonemiehet pistellä
Päsä-Heikkiä ja Sukan Simoa:

— Kas, veljeksiä! Menettekö kumartamaan?

— Lahjomaan!

— Ja kerjäämään!

Päsä-Heikki oli arka mahdistaan. Hän suuttui ja tokaisi suupieliään vääntäen:

— Minä menen vain sanomaan, etten ikinä jätä taloani rottien ja renttujen haltuun!

Samassa aukeni ovi ja sotamies tuli kutsumaan kumartajia sisään.

Mutta oven avauksesta oli Matz vouti hänkin kuullut rehentelevät sanat. Hän tölmähti sentähden ovesta ulos ja törmäsi ovessa päistikkaa Päsä-Heikkiin.

— Kuka se oli? kivahti hän.

Kaikki istuivat vain jännityksellä odottaen mitä oli tuleva. Kukaan raumalainen, vaikka Päsä-Heikki olikin kaikkien epäsuosiossa, ei mennyt häntä ilmaisemaan.

Toinen sotamiehistä viittasi äänetönnä Heikkiin.

— Jaha! Vai sinä! huusi Matz vouti seivästäen tuiman katseensa tuttuun mieheen.

Mutta samalla leimahti hänen silmissään.

— Menkää! huusi hän sotamiehille. — Menkää heti ja pistäkää hänen talonsa tuleen.

Sotamiehet tottelivat. Päsä-Heikki ei hädissään oikein tiennyt mitä tehdä. Hänen oli säilytettävä arvonsa näiden köyhien rottien edessä, jotka luulivat hänen kumartelevan, ja todellinen kiukkukin kannusti häntä ryntäämään röyhkeän voudin korvuksiin. Mutta hänen taloaan oltiin sytyttämässä tuleen, ja se maksoi hänelle enimmän. Kaikki arvot ja tunteet saivat jäädä, talo ennen kaikkea! Sen puolesta maksoi tarttua rukousnauhaan.

— Kuulkaa, armollinen herra ja vouti! Minähän vain aioin…

— Tyrmään pääset! huusi Matz vouti mennessään takaisin perähuoneeseen ja vetäessään ovea kiinni.

Päsä-Heikin hätä tuli nyt kovin suureksi. Hän huusi surkealla äänellä läpi oven, ajattelematta lainkaan, että huone oli täynnä kuulijoita:

— Armollinen herra, kuulkaa! Kuulkaa, minähän olin vain tuomassa hillereitä! Oikeita hillereitä, Lapin parasta lajia! Kuulettekos, hillereitä!

Ovi pysyi kiinni. Hän törmäsi siihen käsiksi, mutta se ei auennut.
Nähtävästi oli Matz herra pannut sen sisäpuolelta säppiin.

Silloin Päsä-Heikki unhotti kaiken. Hän lankesi polvilleen, hän, josta akat melkein kauhulla kertoivat, ettei hänen ollut koskaan nähty polvistuvan pyhäin kuvien eteen, hän lankesi polvilleen oven eteen, joka eroitti hänet Matz voudista, ja huusi surkeasti:

— Voi, voi, armollinen herra! Saatte kaikki hillerit, saatte puolet puotini tavaroista ja koko talon, jollette vain polta sitä täysineen. Saatte… voi, se palaa, se palaa! Se palaa jo!

Torille antavasta ainoasta ikkunasta läikähteli tosiaankin tulen loimo sisälle. Kapakka tyhjentyi silloin ykskaks. Kaikki menivät ilotulitusta katsomaan. Ainoastaan Päsä-Heikki jäi rukoilemaan ja vaikeroimaan.

Menijäin töminän ja hälinän kuultuaan Matz vouti avasi oven ja tuli katsomaan. Hän näki Päsä-Heikin polvillaan edessään tyhjässä tuvassa.

Nyt ei ollut enää pelkoa, että lahjain otto yhdeltä saisi aikaan kurittomuutta tässä asiassa, jossa koko muun kaupungin täytyi totella.

— Missä ovat hillerisi? kysyi Matz vouti.

— Tässä, tässä, armollinen herra! Ja jos taloni pelastuu, saatte sen kokonaan ja puolet puotini sisällöstä! Armollinen herra…

Matz vouti heitti hillerit peräkamariin ja riensi torille. Alkoi heti huutaa, että oli soitettava hätäkelloa, ja riensi itse sammutustyötä johtamaan.

Mutta sotamiehet olivat tehneet tehtävänsä niin kunnollisesti, että talo oli ilmitulessa kauttaaltaan. Paikalle saapunut suuri miesjoukko, sotamiehet ja kylänmiehet, eivät voineet muuta kuin katsella.

Onneksi koillistuuli puhalsi torille päin, ja muutenkin talot olivat avarain pihojen toisistaan eroittamat, niin ettei naapuritaloilla ollut suurta vaaraa.

Mutta tuuli kantoi savun torin yli raatihuoneelle päin, niin että se oli kokonaan savupilvien peitossa. Ja savun keskeltä alkoi yhtäkkiä kuulua sellainen karjunta ja mylvintä kuin koko helvetin joukkio olisi päässyt valloilleen. "Sillä" — sanotaan tapahtuman johdosta pidetyssä tutkintopöytäkirjassa — "Matz v. Klewen oli pannut tyrmään Jussoilan Juntin, joka oli laivuri kuninkaan laivassa, sen tähden, ettei hän ottanut omaa pientä ankkuriaan kuninkaan suureen laivaan, vaan otti vaimo Dordeijn, Oleff Sonnin lesken ankkurin, jota Matz ei olisi sallinut lahjusten vuoksi, joita hän oli saanut samaiselta vaimo Dordeijlta. Mutta kun Jussoilan Juntte istui tyrmässä, niin Matz v. Klewen laittoi suuren tulen sen edustalle, poltattaen Hindrich Matinpojan, Päsämäen Heikin, talon, ja joi koko yön nuotion ääressä saksalaista olutta, jota noudettiin vaimo Dordeijlta. Ja sitä valittaa vaimo Kaarina, Jussoilan Juntin vaimo, että Matz v. Klewen tukehdutti hänen miehensä tyrmässä savuun."

Vähitellen hiljeni Jussoilan Juntin [Hänen poikiaan olivat tunnetut jesuiittaveljekset.] karjunta. Päsä-Heikin talo paloi täysineen, ja hänen hillerinsä menivät hukkaan. Mutta Sukan Simo hiipi nöyrästi Matz voudin luo, joka joi saksalaista olutta loimottelevan nuotion ääressä, ja lupasi aina uskollisesti palvella herra esivaltaa ja armollista voutia, jos saisi jäädä luhistuvaan hökkeliinsä Naulamäen rinteelle. Ja Matz vouti antoi raukan jäädä, samoinkuin Sonni-Toron ja Päsä-Heikinkin.

Aamulla kun tuskin päivä alkoi sarastaa, lähti Pakilasta surullinen saattue Kolminaisuuden kirkkotarhaa kohden. Edellä kulki Martti pappi lukkarin keralla. Sitten kantoivat kylän arvokkaimmat miehet Henrik vanhuksen maallisia jäännöksiä häthätää kyhätyssä kirstussa. Kirstun jälestä kulkivat Martta muori ja Marketta rouva itkien ja nuori Henrik tuijotellen kaameasti eteensä, samoin kuin oli koko yön tuijotellut. Heitä seurasi melkein koko kylänväki. Sillä kaikki tahtoivat olla saattamassa viimeiseen lepokammioonsa parasta ja uskollisinta raumalaista, joka kaikista mahtikäskyistä huolimatta oli sittenkin saanut viimeisen leposijansa kotinummen mullassa.

Kun hauta oli siunattu ja luotu umpeen, lohduttelivat naiset itkevää äitiä ja tytärtä, varsinkin äitiä, jonka toinen tytärkin oli yhtäkkiä kadonnut teille tietymättömille. Mutta miehet, he kerääntyivät aivan kuin vaistomaisesti nuoren Henrikin ympärille, joka kyynelettömin, kalpein kasvoin seisoi siinä kirkkotarhan nummella ja tuijotti umpeenluotuun hautaan.

— Nyt kai täytyy ruveta lähtemään, virkkoi Simo Sonkki melkein kuiskaten.

Nuori Henrik kohotti äkkiä katseensa maasta ja loi sen ensiksi kalpeaan päivänkoittoon taivaanrannalla. Vasta sitten kääntyi hän ympärillään seisoviin miehiin.

— On pantava haaksiin tavarat, mitkä suinkin voidaan ottaa mukaan, virkkoi hän soinnuttomalla äänellä.

— Muilla on jo kaikki valmiina paitsi teillä.

Nuori Henrik seisoi kotvan aivan liikahtamatta. Mutta vähitellen ilmestyi ihmeellinen, tunteeton teräksen sävy hänen kalpeille kasvoilleen. Yhtäkkiä aikoi hän lähteä.

— Nämä miehet, virkkoi Simo Sonkki, varmaankin tahtovat kaikki tulla avuksi, jos tarvitaan.

— Lähtekäämme, sanoi nuori Henrik lyhyesti ja alkoi astua edeltä.

Kuinka kaikki, niin äiti ja sisar kuin avuksi saapuneet miehetkin, ihmettelivät nuorta Henrik Pakilaa sinä aamuna! Hänen otsansa oli surunsynkkä ja kasvonsa kalmankalpeat, mutta niillä oli teräksen lujuus. Hän ei hätiköinyt vähintäkään, mutta sittenkin oli hän kaikkialla muutamin täsmällisin sanoin neuvomassa, mitkä tavarat oli otettava mukaan ja miten vietävä ne haahteen. Kalleimmat ja tarpeellisimmat esineet vietiin Pakilan omaan haahteen, joka oli virralla kotilaiturissa, muita Pakilan ja Sonkkilan yhteiseen alukseen mitä siihen mahtui.

Kaupungin karja tuotiin navetoistaan, kuten muulloinkin aamuisin laitumelle vietäessä. Se vain oli eroa, ettei sarvipäitä viety Karjankedolle, jossa paimen otti ne vastaan, vaan keskelle kaupungin kauppaturua. Ja tällä kertaa tuotiin siihen hevosetkin, ja paimeniksi valittiin kokonaista kymmenkunta taattua ja ymmärtäväistä miestä, joiden päälliköksi määrättiin vanha ja vakava kylänlapsi. Hevosten ja lehmienkin selkään sälytettiin haarapusseihin karjanruokaa evääksi, mutta kylänlapselle varattiin myös riittävästi rahaa, jolla matkan varrella saisi ostaa lisää rehua.

Saattueen oli määrä kuljettaa hevoset ja lehmät maitse ikivanhaa, jo kaukaisissa pakanuuden hämärissä raivattua tienpohjaa myöten, joka Salpausselän harjanteita myöten kulki Ulvilasta Harjavallan, Kokemäen alapään, Köyliön, Säkylän, Orihpään, Loimaan, Kosken ja Someron kautta Uudellemaalle. Sentähden, että se kauttaaltaan kulki korkeimpia harjanteita myöten, oli se saanut Orrentien nimen, vaikka sitä myös Huovintieksi nimettiin.

Oli siinä hirnuntaa ja ammuntaa, kun tämä suuremmoinen retkikunta lähti liikkeelle, aikoen lyhyin päivämatkoin vaeltaa uuteen kaupunkiin.

Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta oli saattueen lähettäminen luovutettu nuorelle Henrik Pakilalle. Hänen kanssaan kaikesta neuvoteltiin, häneltä kaikesta kysyttiin; niin olivat kylänmiehet tottuneet luomaan katseensa vanhaan Henrik Pakilaan ja niin yhteinen suru liitti heidät poikaan. Ja nuori Henrik tiedusti lyhimmiten vanhojen mieltä ja antoi sitten tyynet määräyksensä, aivan kuin se lankeaisi luonnostaan.

Karjasaattueen lähdettyä riensi hän haahdelle, jossa äiti häntä odotti muutamain kyläläisten kerällä, sellaisten, joilla ei ollut omia haaksia, vaan täytyi heidät sijoittaa toisten aluksiin. Kiireesti työnnettiin haaksi laiturista, mutta matka kävi hitaasti virtaa myöten miesvoimin. Nuori Henrik luuli, että hän vasta kaukana merellä tavoittaisi muun laivaston, joka jo aikoja oli ollut Karinlahden rannalla lähtövalmiina.

Ihmeekseen hän näki, että koko laivasto oli vielä höllin purjein paikoillaan, aivan kuin odotellen. Kaikki alukset, haahdet ja purret olivat täynnä synkkiä miehiä, nyyhkyttäviä naisia ja parkuvia lapsia. Ja lasten parkunaa ja miesten huutoja säesti koirien haukunta, lammasten ja vuohten määkinä ja sikojen röhkinä.

Mutta kaiken melun ja hälinän yli kuului Rauman entisen pormestarin
Simo Sonkin huuto:

— Pakilan laiva eturintaan! Isä on ohjannut kohtaloitamme täällä, poika ohjatkoon meidät uusille urille!

Pakilan laiva lähti etumaisena, ja sen salli itse Matz voutikin. Sillä ensiksikin oli hän yöllisen elämöimisensä jälkeen nukkunut niin pitkään, että kaikki haahdet olivat rannassa lähtövalmiina, ennenkun hän joutui jalkeille. Toisekseen olivat hänen sotamiehensä vasta lähtökiireessä löytäneet kuninkaan laivurin tyrmästä kuolleena. Ja taitavan laivurin puutteessa oli Matz voudin paras pysytellä jälkivietteessä.

Vitkaan, vitkaan lähti eriskummainen laivasto liikkeelle. Vitkaan loittoni se tutuilta, rakkailta, muistorikkailta rannoilta, miesten tuijottaessa synkkinä entisiä kotejaan, naisten itkiessä ja lasten parkuessa, koirien haukkuessa, lammasten ja vuohten määkiessä ja sikojen röhkiessä. Vitkaan, vitkaan vei kirjava laivasto väestöä kohden tuntemattomia kohtaloita.

Matka kesti toista viikkoa, pitkin outoja rantoja, syysmyrskyissä ja sateissa. Mutta vihdoin sivuutettiin vitkaan Santahamina, laskettiin ohi Vironniemen, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren Vantaanlahden selälle. Matkalaisten korviin alkoi kuulua Helsinginkosken kohina, ja kaikki katseet kääntyivät kohden outoa rantaa, johon heidän täytyi kotiutua.

Etumaisessa laivassa tähystellessään näki nuori Henrik Pakila, että rantalaiturille juoksi väkeä yhä kosommalta, niin että ranta pian oli mustanaan. Ja kohta alkoi hän eroittaa sieltä soitonsäveliä, jotka niin sulosointuisiksi sulautuneina liitelivät yli lahden. Yhä selvemmin, yhä suloisempana kuului soitto, ja kirkastuvin katsein kuuntelivat sitä pitkän matkan siirtolaiset. Ja porsaatkin alkoivat riemastuneina röhkiä, lampaat ja vuohet määkiä, koirat haukkua ja kissat naukua.

Tarkkaan tähysteli nuori Henrik Pakila väkijoukkoa rannalla. Jo eroitti Laurens porvarin laiturin, väkeä mustanaan. Jo eroitti laiturin äärimäisessä päässä Elinan, liehuva valkoliina kädessään, ja hänen takanaan tutun parin, Hilapan ja Pietari Kovapään.

Silloin vettyi nuoren Henrik Pakilan silmä. Nyt vasta suli kyyneliin suru siitä, että hän oli menettänyt rakkaan isän.