language: Finnish

HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA!

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1928.

POIS PORVOOSTA.

Olikin tullut asutuksi yhdessä kohti pitkään — kohta viisi vuotta ja alkoi jo tunnustaa siltä kuin olisin ollut siellä liikaa. Ilma tuntui ahdistavalta, ihmiset kiukkuisilta, pois piti päästä, mutta keinoja puuttui.

Kun sitten lauantai-iltana saunasta tultuani puhelin soi, ja tuttu ääni kaukaa kysyi: "Lähdetkö?" vastasin vitkastelematta myöntävästi. Hän kehoitti miettimään asiaa, mutta sanoin, että se on jo mietitty.

Eikä yleensäkään ole hyvä viivytellä matkallelähtöä. Koskaan ei voi tietää, minkälaisia esteitä seuraava päivä saattaa keksiä, taikka sitten tulee katumus, joka on niin monta lupaavalta näyttävää matkaa katkaissut jo ennen alkuaan.

Tätä peljäten minäkin heti seuraavana päivänä läksin poliisimestarin puheille hakemaan luottotietoja itsestäni, jotta voisin saada ulkomaanpassin.

Päivä oli kuitenkin sapatti, eikä poliisimestarin velvollisuus vaatinut häntä muuta kuin levolle, mutta kuultuaan asiani oli hän kipeästä jalastaan huolimatta heti valmis tulemaan virastoonsa, jossa kirjoitti minulle asianomaisen paperin ja toivotti hauskaa matkaa. Pyysi lopuksi muistamaan häntäkin matkan varrelta, ja olenkin hänelle silloin tällöin lähettänyt matkaani valaisevia kuvia, joten odotan hänen kohtapuoleen saapuvan jäljessäni.

Passinsaanti on nykyisin leikkiä siihen verrattuna, mitä se oli kymmenisen vuotta sitten. Silloinhan vaadittiin kaikenlaisia takauksia ja muun muassa siitä, että vasta määrättävät verot vielä ansaitsemattomista tuloista tulevat maksetuiksi. Nyt ei niitä enää vaadita, ei kysytä entisiäkään veronmaksuja, nyt toimii maaherran virasto ripeästi, ja kahdessa tunnissa saat sieltä passin kouraasi. Mutta olisikohan kohtuuton pyyntö, jos esittäisin, että johonkin kohti passissa oikein latinalaisilla kirjaimilla präntättäisiin oma nimi, isän nimi, ikä, sukupuoli, passinantopaikka ja -päivä. Sillä vaikka ne olisivat kuinka hyvällä kaunokirjoituksella ja vaikka kuinka monella eri kielellä kirjoitetut, niin ei tarvitse luullakaan, että passintarkastajat — Keski-Euroopan maita lukuunottamatta — viitsivät vaivautua ottamaan selvän niistä. Itse saa olla aina vieressä kymmeneen kertaan tavaamassa heille passin sisältöä; ja jospa ne hyväkkäät sitten uskoisivat, mitä niille puhuu, mutta kun väittävät vielä vastaan ja tahallaan vääristelevät nimiä ja asioita, joita eivät tunne. — Niinkuin sanottu, koskee tämä ehdotus ainoastaan Etelä-Euroopan sekä Aasian maihin annettavia passeja, — vaikka samanlaisiahan ne ovat nykyisin kaikki.

Passi siis oli, mutta viisumit piti vielä hankkia eri maihin. Minua neuvottiin antamaan passini matkatoimistolle, joka nopeasti toimittaa tällaisia asioita, ja niin teinkin, mutta tein sen myös viimeisen kerran.

Matkatoimiston pyynnöstä annoin heille luettelon, missä eri maissa aioin käydä, jotta niihin hankittaisiin viisumit, mutta kun päivää ennen matkallelähtöäni sain passini takaisin, havaitsin, ettei siinä ollut puoliakaan luettelemistani viseerauksista. Tämä aiheutti minulle melkoista harmia ja ajanhukkaa ynnä lisäkuluja matkani varrella, ja kuten sanottu, kierrän tästälähin kaukaa matkatoimistot.

Matkatoimiston syy ei ollut, etten saanut viisumia Chileen, en edes läpikulkua varten. Chilen Suomessa oleva konsuli näet vaati uutta todistusta poliisimestarilta, etten tekisi chileläisille mitään pahaa läpikulkiessani. Konsuli ei nähtävästi tiennyt, että jo passinsaantia varten vaaditaan poliisimestarin suositus, ja kun hän kerran oli suositellut minua kaikkiin maihin, niin ei siinä Chileäkään oltu unohdettu. — Jätin koko Chilen viisumin sikseen, sillä tiesin matkani varrella tapaavani toisiakin Chilen edustajia.

Piletti oli ostettu, lähtöhetki päätetty, ei siis muuta kuin heilauttaa hattua ja kiivetä laivankannelle.

PARIISI.

Jokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa luonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti arkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet kuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella tätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa sikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut muita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas ennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut arvopapereiden kursseihin.

Kolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut katsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä seurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto oli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja mustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi heti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi, jonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti, että ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty, varsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui todennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä Jackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien muuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen sormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille kaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista huutajista.

Tämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui asioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia ihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen virkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä hän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista yleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä sininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin, mutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin ranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla, eikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä muuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän kulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas täyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.

Minäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa ojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty, että vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa ottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti annettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella, sillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa ja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei yhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä meillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä saa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet vahinkoja, on edesvastuu ankara.

Pariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos kertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä autovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua tukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki ainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja kaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa vauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle miltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas muutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken nielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa valokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi sulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti ainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa kiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.

Huolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat autotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin verrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä muistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin matkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi Helsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni epämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi antaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen laiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa. Mutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit maksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa totutuista taksoista.

Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään. Sitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.

* * * * *

Meillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna erikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä — tai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys, sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet. Yksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään massaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka Pariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta teettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun, shaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä kademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on sitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten naisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa lukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat puettuina varsin kirjavasti.

Minä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen kravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä laivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini ja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin pariisilaisten makuun.

Hairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole vahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että Pariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa minkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka Suomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien jälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä muidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin, mutta se on heistä hauskaa.)

Tämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta, ja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on parranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole tullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, — mutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja jos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta, on se pikimiten järjestettävä.

Minä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta eräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään oikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta sanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni kertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana joutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä sormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: "oui." Karvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla kielellään. "Oui", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä käsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin istunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa kunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan rahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä, Pariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava, syötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä, sillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän ei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin aikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin itsekohtaisesti olla varovainen.

Arastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä katunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä uhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla kädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä pitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain korvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään, mutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa tuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani ja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi hirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin olen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran katsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on, ja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän saapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti, että kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään ollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla siksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan kannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy ajattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen parturiin, joka myös saattaa olla suljettu.

Vaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja tahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä aina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa puuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin on huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja muilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei satu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku huonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan, jos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta olla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten rappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle suotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan huulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei riitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja ja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin muistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä, — sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä varten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen homma — — —?

Kahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan vilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä hanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan harvinainen.

Kun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota jo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant "Djiguite", Boulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että kaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä ruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla kielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin skandinaavien suosioon.

Nähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle. Ravintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu, ja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan venäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin epäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella myös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti. Ylitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa, kysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni. Sitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta ei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä, salaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille tuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta kivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.

En tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi, koska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen Suomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen "ei nyt pidä ottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin." Panin lipun taskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.

Toinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä Dome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva ja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime vuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt se on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä käytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen keittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta ruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa ravintoloissa.

Vastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin tätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun muassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella varustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin suljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja kolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin sen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska emme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Mutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.

PARIISIN NÄHTÄVYYKSIÄ.

Jokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit ja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta ottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä tästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan taikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.

Tarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä, sillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin se oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme löytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka seitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin kaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta myös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että käsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat selkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota, sillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme asua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta Montparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli sekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin kolmekymmentä frangia.

Kun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui olemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet, sillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy hänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta, jonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi sananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään milloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia eleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa odottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua käsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.

Toinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet, näkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle jaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä yleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja samallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen, ettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan tietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta yleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.

Jokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti invaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa ränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko ja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä syvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu mahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa säilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta pakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli siellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse ottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki, mitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven sisällä.

Invaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa sotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä veteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin sotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä kerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa Berliinin katunurkkauksessa.

Kirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja sellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja selostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin, kun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta "tuntemattoman sotilaan hautaa" riemuportin alla la Place de l'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka henkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin alle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli nähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen omaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen voisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta peittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen tuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut kauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle muistouhrikseen.

Eiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa, ei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää kuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja romurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai varmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista tervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa muuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin satakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin matkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan punnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien painon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle huipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.

Mutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko teki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli vielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme. En luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen, riittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.

Olimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin ei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli ilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi enemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen auton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko Porvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten käytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla halvempaa kuin Porvoossa.

Monenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat varsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä ja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala katukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien ympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa. Onhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen istuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa muuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei sada koko päivää yhteen menoon.

Kahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä tuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan lattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat peilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä kuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta tupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.

Erikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja aina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella näytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla ikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin käytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että viisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin houkutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri siihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat joskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia jaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin esimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä, ei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että myyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei siellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella meilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän, kuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella Stockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät näytetavaroineen katukäytävälle.

Pariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki konttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki, joka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta näiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään kauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä ja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia, katetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa myöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku pöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.

Kun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa rakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden, tulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon? sillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset: "Panem et circenses." Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä muonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu käytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä autoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo, joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan eläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan. Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m., joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha- ja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän ruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja. Mutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja tuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta. Kaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei luulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.

Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa, se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan silloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman tunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa olevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin tyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme houkutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne söimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan pörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen pirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.

PARIISILAISET HUVITTELEVAT.

Eri ihmisillä on erilaiset elämän vaatimukset. Kaikki eivät tyydy samanlaisiin asuntoihin, samanlaiseen ruokaan taikka vaatetukseen. Se mikä yhdelle on täysin tyydyttävä, tuntuu toisesta puutteelliselta ja vajavaiselta. Niin on myös huvituksien laita, ja kenties juuri niissä eri ihmisten vaatimukset eroavatkin räikeimmin toisistaan.

Niinpä sellaisia huvituksia, joita meillä Suomessa tarjotaan yleisölle, ei pariisilainen hienostelija katso miksikään. Hänelle täytyy olla jotain kouraantuntuvampaa, raflaavampaa, sellaista, joka poikkeaa mahdollisimman paljon jokapäiväisestä elämästä. Ja Pariisissa osataan kyllä järjestää huvituksia vaativaisemmankin mieltä myöten.

On luonnollista, että utelias matkustajakin haluaa nähdä, miten pariisilaiset huvittelevat, mutta tällöin on paras saada joku paikkakuntalainen asiantuntija oppaakseen. Me kuljimme umpimähkään saamiemme osoitteiden mukaan, emmekä aina oikein onnistuneet käynneissämme.

Eräs petollinen ystävä Helsingissä oli suositellut minulle Ladies Club-nimistä paikkaa sanoen, että se on vallan siisti paikka, ja sinne voi mennä naistenkin kanssa. Pariisissa asuva tuttavani ei vielä tuntenut tätä paikkaa, ja niin päätimme eräänä iltana mennä sinne naistemme seurassa.

Sisäänkäynti oli kapeahko eikä tehnyt oikein avonaista vaikutusta, mutta sellaisiahan ne klubihuoneustojen käytävät tavallisesti ovat. Punertava himmeähkö valo ja pehmeät matot vielä täydensivät tunnelmaa. Pitkien portaitten yläpäässä tuli vastaamme madame, hienosti puettu, lihava rouva. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja ohjasi kirkkaasti valaistuun vähäläntään huoneeseen, kehoitti istumaan seinänvierille asetetuille pehmeille nojatuoleille ja poistui.

Istuimme ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi, kun jonkunlainen automaattinen orkesteri rämähti soimaan verhon takana. Se oli nähtävästi tarkoitettu tanssimusiikiksi, mutta kun en minäkään ole vielä perehtynyt viimeisimpiin tanssiuutuuksiin, jäimme vain kuuntelijoiksi. Samalla aukeni ovi, ja siitä työntyi huoneeseen naiskansaa vallan saunapukeissa alottaen kiivaan tanssin ja kovasti vilkutellen silmää meille. Pelkäsin, että joku tulisi pyytämään minuakin tanssimaan kanssaan, mutta onneksi he pyörivät vain keskenään parittain, ja ainakin viisi paria heitä oli, mikäli kerkisin laskea, sillä he täyttivät huoneen kokonaan. Se lihava rouva seisoi koko esityksen ajan ovella ja hymyili kuin täysikuu.

Tanssi taukosi ja rouva tuli luokseni kysyen, mitä aion tilata tytöille — tanssijoille näet. Sanoin, että juokoot minun puolestani vaikka olutta, mutta ma lähdemme nyt pois. Olimme nimittäin luulleet saavamme jonkunlaisia esityksiä lavalta tai muuten matkan päästä, mutta tämä olikin tarkoitettu perheen juhlaksi, johonka emme olleet valmistautuneet. Siksi emme jääneetkään odottamaan seuraavaa numeroa, vaan poistuimme, joskin äkillinen poistumisemme aiheutti jonkunlaista pettymystä esiintyjissä.

Kadulle tultuamme naisseuramme antoi meille: moitelauseita tämän edesottamisen johdosta, vaikka itse asiassa olimme vallan syyttömiä. Ja lopulta; hekin sentään sanoivat, että "olihan se hauska nähdä tuollainenkin paikka."

Luulen muuten, että näin keväällä ei Ladies Clubissa ollut paljonkaan kävijöitä, koskapa heillä oli "syöttejä ulkona". Seinen sillalla tuli eräänä iltapäivänä luokseni hyvin puettu herrasmies ja kysyi missä on Luxemburgin puisto. Sanoin sen olevan aivan lähellä ja käskin seurata mukanani, koska menisin siitä ohi. Hetken kuluttua kysyi hän, saisiko tarjota minulle lasin olutta. Saihan sitä tarjota, ja niin poikkesimme lähimpään ravintolaan. Esitettyään itsensä sweitsiläiseksi liikemieheksi alkoi hän udella minulta, tunsinko Pariisin huvittelupaikkoja. Selitin olevani vallan vasta-alkaja niiden tuntemisessa, ja silloin hän ehdotti, että menisimme erääseen hyvin hauskaan paikkaan, jonka hän tunsi. Arvasin heti, millä asioilla mies kulki — tunsi Pariisin huvittelupaikat mutta ei tiennyt, missä Luxemburgin puisto oli, jonne hänellä ei näyttänyt enää kiirettä olevankaan. Päätin kuitenkin seurata mukana nähdäkseni, minkälaisen paikan hän keksisi. En tarkastellut katuja enkä kulmia, joissa kiertelimme, kunnes havaitsin olevani Ladies Clubin eteisessä, ja lihava rouva tuli juuri vastaamme. Koska tunsin jo tämän paikan ja arvasin, ettei rouva katsonut minua suopein silmin viime käynnin johdosta, käännyin nopeasti portaita pitkin takaisin kadulle. Sweitsiläinen huusi jälkeeni ja emäntä huusi, mutta minä kiirehdin kulkuani, kunnes kadulla tunsin olevani turvassa. — Taisi jäädä sveitsiläiseltäkin tytöt tanssittamatta.

Mutta on Pariisilla tarjottavana sellaisiakin erikoisnumerolta, joita ei missään muualla näe, vaan joita kuka tahansa voi punastumatta katsella. Sellainen paikka on esimerkiksi Folies Bergère. Se on cabaretti ja se on varietee, kuinka sitä nyt kukin nimittää, mutta sellainenkin esitys kuin paraikaa ohjelmaan kuuluva perhostanssi, oli niin loisteliaan värikäs ja mikseipäs myös taiteellinen, että siitä olisivat lapset vallan haltioissaan. Voisihan joku kenties kuvia katsellessaan huomauttaa, että esiintyjät olivat liian kevyesti puettuja, mutta siihen seikkaan ei siellä kiinnitä kukaan huomiota, muussa esiintymisessä on niin paljon katseltavaa, — ja sitä paitsi siihen tottuu.

Luettelossamme oli sitten sen niminen paikka kuin Grand Guignol. Se on teatteri ja omistajaksi sekä ylläpitäjäksi mainitsi Pariisinopas jonkunlaisen sadistiseuran. Heillehän eivät tavalliset draamat riitä tunteiden kiihoittajiksi, vaan esityksissä täytyi olla jotakin eläimellistä ja raakaa — kuten elokuvayleisökin on jo alkanut vaatia.

Grand Guignolissa kulkee muuten esitys tavallisen teatterikappaleen puitteissa jatkuvasti kehittäen tunteiden ristiriitoja loppukohtausta varten, joka on sitten kaiken kruunu. Varsin suosituksi oli tullut hiljattain esitetty kappale, jonka loppukohtauksessa toinen päähenkilöistä kimmastui niin perinpohjin, että kaivoi vastapelaajaltaan silmän päästä. Katsomo oli ollut vallan hurmioissaan, ja monet tulivat useampaan kertaan vain viimeiseni näytöksen ajaksi saadakseen yhä uudelleen nähdä, sen silmänkaivamisen.

Ostimme siis liput Grand Guignoliin ja katselimme jännityksellä näytelmää. Kieltä taitamattomana en siitä käsittänyt kuin osan, toiset selittivät sen pääkohdissaan. Eikä sisältö kaikkein tärkein ollutkaan, vaan loppukohtaus.

Juoni oli muuten se, että nuori mies surmaa jonkun, muistaakseni morsiamensa, asia tulee ilmi, ja nuorukaista säästääkseen ottaa vanha isä syyn niskoilleen, ja hänet sitten kait hirtettiin. — Kaikki nämä tappoasiat tapahtuvat kulissien takana, eikä katsojaa vaivata ollenkaan tällaisilla tavallisilla filmivedoilla, vaan hän saa vuoropuheista ja miineistä selvän tapahtumista. Ja täytyy sanoa, että esittäjät veivät osansa kunnialla läpi, näytteleminen oli aivan ensiluokkaista. — Nyt tulee syylliselle nuorukaiselle katumus ja kovat tunnonvaivat, ja hän päättää lopettaa itsensä. (Siitä kehittyy nyt loppukohtaus.) Mutta kuinka hän tämän itsemurhan tekee? Ampuuko hän itsensä vai ottaako hän ehkä myrkkyä? Ei sinnepäinkään, sehän olisi liian jokapäiväistä ja inhimillistä. On keksittävä jotain repäisevämpää, julmempaa. Hän etsii sudenraudat, asettaa ne vireeseen näyttämön pitkälle pöydälle. Sitten käy hän pöydälle seljälleen, niin että pää tulee sudenrautojen kohdalle, ja takaraivollaan virityslevyä painaen laukaisee raudat, jotta kaula jää sankojen likistykseen. Juuri tällä momentilla esirippu laskee, sillä se on näytöksen huippukohta, jota kaikki ovat odottaneet. Yleisö on valloitettu, se taputtaa käsiään, huutaa ja jää odottamaan paikoilleen, kunnes sankari ilmestyy esiripun takaa ottamaan suosionosoitukset vastaan. — Äitelää, naurettavaa, sirkustemppuja, sairaan mielikuvituksen keksintöä.

NYKYAIKAISIA MUKAVUUKSIA.

Muistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan kautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle rakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan eikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos kerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon. Mutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta ja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja uloskäynti.

Tämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia paikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi erikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa toimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia jotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja joissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui maasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta saattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan mitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä katukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään mieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien rinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä senkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman komean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten päivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan tarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.

Saavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin yksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien ilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi ensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta kysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan jälkeen.

Ahaa, jopas läksi järki luistamaan! "Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin vain!" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken kuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole nenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin käytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa. Kun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin nyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon näet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista jalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua astumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka olet ja elät.

Turkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja turhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin taskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani tätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin korttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani toimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi virheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet kädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli pesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös lektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan käyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin "oikea" turkkilainen sen minulle vakuutti.

Hän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi, olenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat polviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme henkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät ne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen takalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon vetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä työaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi helposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset, mutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin tarpeellinen.

Kreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä paikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä toisten eurooppalaisten tapoja.

Yllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten kummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden kappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa rypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä paperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi ainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se rypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.

Koko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut turkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja kuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut. Ne ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman vedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto. Rautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen arabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun. Hätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti on jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen muhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun yksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän poistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan päin.

Ravintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä öljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle asemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta, ääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan rukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun matkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen oikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta varten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun edustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen viereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia turisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä kaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi meiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi viheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva muhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi mattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä huomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi kannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt järjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua pukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko ijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin lopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut toisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi naurussaan.

MARSEILLESSA.

Tavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään kaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet tehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin vanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä, että sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika hukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon katselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen, maan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään vasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia erikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä eikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän siellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman osan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun ensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin nummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä Etelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän jossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien rinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei ole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis kyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet ovat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana, vuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä isokasvuiset katajat.

Ennenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin joutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole läheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä miltei yhtä avomielisiä kuin minä.

Samassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa ja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva rakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan rouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että he olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan päättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki maailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli upseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja ulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain. Kysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä oli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet "pienelle" matkalle.

Marseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa tutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet ovat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät vain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta läksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin kaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta kun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.

Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni, se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.

Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin monta kertaa suurempi.

Pari katukuvaa:

Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut, ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten, oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän todennäköisempänä.

Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli, katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina tiesi saavansa tuoretta tavaraa.

Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön, vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.

MONTE CARLO.

Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko. Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä. Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja, jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan. Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää. He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja. Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä, jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy — nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen, että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita, harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat, siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään, mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa. Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa, mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa, tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi. Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa. Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle, joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan, ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan. Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan. Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja siellä on monta ottajaa.

TEEMME ALPPIMATKAN.

Hyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka sivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin sininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän laajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi mieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera on houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää aikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.

Niin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden alimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien, olisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme, että nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina. "Eipä ollenkaan", sanoivat he, "jos haluatte, pääsette sinne autolla (en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää päivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä."

Heti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla määrätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin, mutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä saa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä saa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja läksimme nousemaan.

Vaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä pienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten laitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja näköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa rinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.

Saavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun taipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta jaloittelemaan.

Siellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli saatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku muistoesineitä.

Virvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin maisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas nousemaan.

Olin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se kun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan jonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset syrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä varmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie kohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa näyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt, kuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla rupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen olevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin tämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon pintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan suomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä varten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti palasen syrjästään luovuttaa.

Mutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta, joka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä etelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on, koska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös antiikkista.

Saavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle ei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä päivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua lähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin kasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin, mutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi kaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen näytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon arvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.

Matkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle rakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton italialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten keräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli kerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää minua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia "alppiesineitten" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan "sattumalta erittäin halvalla" ja "ainutlaatuisina tilaisuuksina" j.n.e.

Kun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika lähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi Italian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin tervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut vielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan ihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.

Viimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja iltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin, kun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.

VENEZIA.

Matka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa tehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut. Penikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä hedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta silmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset viljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu niinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua hedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä vuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.

Ennen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen tasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia, mutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja aukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä vehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli istutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.

Matkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen pariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki kuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta ääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, — vaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän tullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa raolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja nosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan olleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi aselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa visusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen omaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja pörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota kaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja tytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja, sillä kummallakin oli heleä ääni.

Ensimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli ja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme tarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää varansa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa. Taksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin varomaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä tapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.

Istuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella suunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme 12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla, ja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet vieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken aikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea leveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille siten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella. Asia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja käskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta hän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: "Vihainen mies, vihainen mies."

Soutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas puheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin vieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan paikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei se kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja totta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme nostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen. Annoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.

Vielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista. Hänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri, hänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta vanha ja sen ajan asunut gondoolissa.

Saavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme neljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän kuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja vartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista vaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin pysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin tyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon pikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä. Pistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri seurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei kelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni jutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin, jolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut, ja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat gondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista vastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan, mutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni kiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin kaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti, jolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.

Hotelli, jossa asuimme, "Doge Venier", on muuten kiintoisa siitä, että se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita käytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka suuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta, menköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet ovat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat peräti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä asemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko palveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä taitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme siellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen, koskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen kyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut rauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä ominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe. Yhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.

Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi on erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki on siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit istuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.

Maalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset, että tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään. Sali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan ihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli naismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin taulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen taiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan, koska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.

Doge-palatsia katselisi koko päivän yhtämittaa, mutta sieltä käsketään välillä pois, että vahtimestarit pääsevät ruokailemaan. Ja onhan Veneziassai muutakin katseltavaa. Markustorin ympäristö on täynnään historiallisia rakennuksia ja näkemisen arvoisia. Maailmansodan aikana oli niitä uhannut tuho, kun itävaltalaiset kohdistivat tykkitulensa juuri kirkkoihin ja kuuluisiin rakennuksiin. Kaikki arvokkaimpien rakennusten ja kirkkojen katot peitettiin kuitenkin hiekkapussikerroksella, ja niin säilyivät ne kutakuinkin vahingoittumattomina.

Markustorin kyyhkysiä oli ensin syötettävä, ne kun olivat niin kesyjä, että tulivat olkapäälle ja käsivarsille pyytämään. Sitten poikkesimme Pyhän Markuksen katedraaliin, jonne kerkisimme juuri messun ajaksi. Sattuikin olemaan tavallista juhlallisempi tilaisuus, sillä mikäli toimituksesta käsitin, vihittiin siinä kolme noviisia papiksi. Kymmenkunnan loistavapukuista pappia otti osaa juhlamenoihin, joissa vuorolaulut näkymättömän kuoron kanssa sekä pyhän savun suitsutukset vaihtelivat. Seurakunta ei millään tavoin puuttunut toimituksen kulkuun, katseli vain hartaana niinkuin teatterikappaletta, jota se suuresti muistutti. Ainakin parin korkea-arvoisimman prelaatin esiintyminen oli perin itsetietoista, liikkeet huoliteltuja ja hiottuja ja katse ylvään kirkkoruhtinaan, joka tuntee valtansa kansan yli.

OIKEUTTA JAKAMASSA.

Vaikka ihminen luonnoltaan ei olekaan luotu oikeudenpalvojaksi eikä siihen erikoisemmin vihkiytynyt, sattuu kuitenkin elämässä tapauksia, jolloin pakostakin täytyy näyttää, kumpi on oikea ja kumpia vasen käsi.

Niin sattui minullekin Konstantinoopolissa. Olimme matkatoverini bulgaarialaisen kirurgiantohtorin ja hänen rouvansa kanssa käyneet pankissa nostamassa rouvalle kuuluvat tuhannen dollaria, jotka hän huolimattomasti työnsi pieneen käsilaukkuun päällystakkinsa vasemmanpuoliseen ulkotaskuun. Galatan rantakadulla kuhisi väkeä kuin markkinoilla ja sen läpi puhkoilimme kulkuamme uudelle sillalle päin asuntoamme kohti.

Pankin ulkopuolella oli kuitenkin tilaisuutta vaaninut pari henkilöä, jotka huomaamattamme läksivät seuraamaan meitä väentungoksessa. — Käytävä oli kapea, joten minä kävelin pari askelta tohtorin pariskunnan jälessä, ja silloin tulee toinen rosvoista roiskauttaen pitkän syljen tohtorinnan päällystakin oikealle puolelle tarkoituksella, että minä olisin sen huomannut. Katselin kuitenkin satamaan, olisiko joitain S.H. O.Y:n laivoja sattumalta siellä, enkä havainnut tapausta, ennenkuin mies itse nyhkäisi minua kylkeen ja osoitti, että katsos nyt mitä on tapahtunut. Minä alarmeerasin heti tohtorin herrasväen ja ryhdyin taskuliinallani kuivaamaan tohtorinnan takkia, johon tohtorikin otti osaa ja kaikki olimme kiinnostuneet tähän hommaan. Sillä aikaa toinen rosvo kuin ohimennen sieppaa tohtorinnan vasemmanpuoleisesta taskusta käsilaukun ja ne tuhannen dollaria pistäen omaan taskuunsa.

Mutta tohtori huomasi tapauksen, ja kun käännyin katsomaan, näin kuinka iso pajukori — rosvo oli puettu kantajaksi — lensi monta metriä kadulle ja sitten alkoi kilpajuoksu pitkin muurinviertä. Rosvolla oli kyllä verrattain suuri pakenemisenhalu, mutta tohtorilla oli pitemmät koivet, ja vajaan viidenkymmenen metrin päässä hän pääsi kintereille. Kirurgina tiesi hän tarkkaan, mihin paikkaan oli potkaistava, ja niinpä lensikin rosvo ainakin kolme metriä suudellen katukiviä. Nousi siitä kuitenkin, jonka jälkeen tohtori piteli häntä vähän kovakouraisesti. Minulla oli painava valokuvauskone kaulassani, enkä päässyt niin nopeasti paikalle, mutta sinne ehdittyäni vaati tiheäksi kerääntynyt väkijoukko että mies on päästettävä vapaaksi ja esiintyi varsin uhkaavasti tohtoria kohtaan. En minä heidän vaatimuksistaan mitään ymmärtänyt, mutta kun näin että rosvo oli juuri livahtamaisillaan karkuun väkijoukkoon, hyppäsin väliin ja löin häntä pari kertaa yhteenlikistetyllä kämmenelläni, jonka johdosta hän lopetti kaikki karkaamisyrityksensä ja asettui levolle.

Lieneekö päässäni ollut tropiikkikaski sekä fortissomossa lausutut suomenkieliset ennenoppima lauseparret vaikuttaneet sen, että yleisö jonkun verran hajaantui, sillä se ei enemmälti puuttunut asioiden menoon, varsinkin kun paikalle joutui eräs turkkilainen upseeri, joka oli kadulta kerännyt rosvon heittämät tavarat rahoineen ynnä tohtori hatun. Poliisia emme nähneet missään, ja minä nostin rosvon niskasta pystyyn ja aioin kantaa hän Bosporukseen. Vähitellen alkoi hän kuitenkin itsekseenkin kävellä — tosin minun taluttamanani, ja hoki: "no mister, no mister". Silloin otti upseeri ohjakset käsiinsä, ja silloin alkoi myös toinen leikki. Minä en tiedä, mitä he puhuivat, mutta kohta sateli rosvon korvallisille lattealla kämmenellä annettuja iskuja kuin raesade. Vasta seuraavana päivänä sen käsitin kuullessani sanomalehtiuutisen tapahtumasta. Rosvo on nimittäin kreikkalainen, ja ketäpäs ei turkkilainen löisi mieluummin kuin kreikkalaista.

Seuraavassa kadunkulmauksessa tapasimme poliisin, — jolloin upseeri hävisi — ja me asianosaiset marssimme poliisikamarille. Siellä tehtiin sitten selostus tapahtumasta ja kaikki kirjoitimme nimemme asiakirjan alle, jonka jälkeen juttu oli selvä.

Seuraavan päivän aamulehti kertoi sitten tapahtumasta: "Eilen iltapäivällä ryöväsi kreikkalainen suurvaras — — — madame — — —:lta käsilaukun ja 1000 dollaria. Madamen mies sekä eräs tuntematon henkilö ottivat varkaan kiinni ja mukiloivat hänet pahanpäiväiseksi, jonka jälkeen toivat poliisiasemalle. — Poliisi on jo pitemmän aikaa etsinyt sanottua kreikkalaista hänen tekemiensä varkauksien johdosta."

Olimme siis tehneet varsin ansiokkaan työn aivan kädenkäänteessä ja nautimme suurta kunnioitusta hotelliväen puolelta, jotka olivat kuulleet tapauksesta. Mutta kun sunnuntaiaamuna partani ajettuani ja muutenkin vähän siistittyäni itseäni olin lähdössä Ruotsin konsulaattiin visiitille, saapui hotelliimme naapuritalosta eli poliisikamarista virkapukuinen mies, joka vaati, että Captain Kolan olisi pikimmiten saavuttava oikeudenistuntoon Sofianmoskeijan vieressä. Kun hotellissa ei asunut ketään sen nimistä captainia, kysyin oikeudenpalvelijalta, että mahtaisikohan asia mahdollisesti koskea minua ja näytin hänelle passini, mutta hän vain puisteli päätään ja lähti tiehensä.

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin palasi ja ilmoitti, että minun läsnäoloani siellä juuri vaaditaankin. Arvasin kohta, että tämä kaikki johtuu siitä toissapäiväisestä asiasta, kun olin melko kovaäänisesti moittinut poliisilaitosta siitä, että en saanut Angoran viisumia ennen Salonikia ja mietinkin jo lähteä uimaan Bosporukseen, mutta kun bulgaarialainen tohtori rouvineen lupasi saattaa minua oikeuspaikalle saakka, en minäkään ilennyt jänistää.

Oikeuspalatsi sijaitsee täältä hotellista mennessä vasemmalla puolella siivotonta toria, ja se on suuri rakennus. Kauan harhailtuamme ja monilla kieli kyseltyämme pääsimme lopulta pitkän käytävän perin kulunutta lattiaa pitkin hampaattoman vahtimestarin puheille, joka esitti asiamme jonkunlaiseen kabinettiin. Kenties olisimme kauankin saaneet odotella sisäänpääsyä, mutta minä sanoin vahtimestarille, että en ole syönyt vielä mitään koko aamuna, ja ellei anneta audienssia, niin lähden tykkänään pois. Hän meni uudelleen kabinettiin, ja silloin kutsuttiin minut hetipaikalla sinne.

Huoneessa oli neljä herraa, joista äkkisilmäyksellä havaitsin kolme heikommanarvoisiksi ja yhden, — joka muuten oli perin ystävällinen katsannoltaan — päättelin pääpomoksi. Hän kysyi, olenko minä Captain Kola ja saatuaan nimeä täydentävän vastauksen hymyili kauniisti ja tarjosi tuolin istuakseni.

Senjälkeen istui hänkin pöydän toiselle puolen ja viittauksestaan toi eräs läsnäolevista kullallareunustetun vaipan hänen hartioilleen. Hän alkoi keskustelun, mutta kun en ymmärtänyt turkinkieltä kuin viittauksin, oli etsittävä tulkki. Hetken kuluttua saapuikin eräs englanninkielentaitoinen, ja niin alkoi kuulustelu.

Tuomari kysyi ensimmäiseksi:

"Tiedättekö kuka minä olen?"

— "Minun on mahdoton tuntea kaikkia ihmisiä, mutta ulkomuodostanne päättäen arvelen Teitä rauhantuomariksi", vastasin hänelle.

En tiedä, kuinka tulin tuon attribuutin lisänneeksi, mutta jostain Jack
Londonin romaanista kait muistui mieleeni "justice of peace".

Tulkki käänsi ja tuomari naurahti ja sanoi, että olkoon nyt niin, koska tänään on eurooppalaisten sunnuntai. Minä lisäsin, että on rukouspäivä, eikä ollenkaan otollinen virantoimitukselle, mutta hän ei sitä käsittänyt.

Sitten kysyi tuomari, olinko läsnä toissapäivänä, kun eräs varas otettiin kiinni Galatassa lähellä siltaa.

Minä sanoin taas, että ilman minua ei mitään kiinniottoa olisi kenties tapahtunutkaan ja kysyin puolestani, onko varkaalle tapahtunut joitain vaurioita. Kun enimmän osan puheistani sanelin suomenkielellä, jäi tämäkin kysymys huomioonottamatta.

Nyt kysyttiin kaikki nimeni, isävainaan nimi, vaimon nimi ynnä onko lapsia. Minulla onneksi oli vaimon ja lasten valokuvat taskussani ja näytin ne tuomarille, joka hirveästi ihastui heihin, ja niin kääntyi keskustelu Suomen oloihin. Tuomari oli varsinkin metsäasioista innostunut ja kerrottuani hänelle karhunkaatojuttuja, tuli hän aivan haltioihinsa. Lupasi tulla käymään Suomessa.

Palasimme asiaan. — Tuomari kysyi, tahdonko minä Allahin nimessä kertoa kaikki, mitä tiedän tästä ryöstöyrityksestä. Kun tulkki käänsi Allahin englanniksi "by God", keskeytti tuomari puheen ja tiedusteli, mikä se "God" on. Tulkki selitti, että jumalia on monenlaisia, ja tämä olisi nyt minulle sopiva. Minä kuitenkin — muistellen sitä lyömistäni — vannoin Allahin kautta, josta tuomari oli kovin tyytyväinen.

Kun asia oli perinpohjin pengottu ja kirjoitettu paperille, tuotiin rosvo huoneeseen, jossa hänelle selostettiin tapahtumien kulku, — jos nimittäin jotain olisi jäänyt häneltä unhoon. Hän esiintyi perin rauhallisena aina siihen saakka, jolloin kirjoitimme sekä tulkki että minä nimemme asiakirjan loppuun, mutta kun mieheltä otettiin peukalonkuvainen samaiseen paperiin, pääsi häneltä itku. Kaduin silloin katkerasti, etten ollut häntä suoraapäätä kantanut Bosporukseen ja antanut uida Skutarin puolelle, sillä tarkoitukseni ei ollut saattaa häntä pahalle mielelle, ja nyt oli myöhäistä vetää sanojaan takaisin. Kovasti ulisten hän sitten lähti huoneesta omaan kamariinsa.

Kaksi tuntia vierähti tässä virantoimituksessa, ja kun tulimme kadulle, huuteli pappi moskeijan tornista puolipäivämessua Mekkaan päin. Se oli merkki, että virastot suljetaan kahdeksi tunniksi ja nyt menee itsekukin syömään sekä pelaamaan noppaa katuvieruskahvilassa, — jota kutsumusta mekin noudatimme.

KONSTANTINOOPOLIA HARHAILEMASSA.

Vieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut yllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin kartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne. Mutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien — ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule, että kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan niitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää, ellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö haluamansa.

Tehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren liikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani, poikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa keskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa jonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista ei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä tienneet.

Kun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin sinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat tarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se oli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli Englannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte täytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin meikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.

Näytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi, että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta tukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein olleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään, vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.

Lopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua. — Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia ja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni osviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja mitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä, josta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja selvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät tienneet siitä mitään.

Voisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista kohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen hotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut, ja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät konstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan on ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava halu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata metriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin, kadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin, kunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä mainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo, jota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy varsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena. Keskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin kuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu, koska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat turkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan töykeitä.

Olen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita vuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee turkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.

Eipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin ihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää kuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti tutustumaan.

Niitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin mukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla liikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka kaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin, kun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin. Olihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai Lotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne siihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin neuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita naisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä lienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit sitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret ensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät suotuisammille maille.

Ja kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää viihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle pois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen tulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan kotimaahansa.

Olin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa on paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli Stambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan kuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää kohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa niitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja leikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.

Kysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin sikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia vastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä nimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.

Tohtori kertoi:

Kun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin pitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha, että kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat etupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin puhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla? Uskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne sitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin ei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden saarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari koiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria kuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.

Minulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani pashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei sallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja antamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä rautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä paikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on kuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään höyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä katselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.

ITALIALAISTEN VIERAANA.

Matkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa olisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin yhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen — päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne kaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä saatoin päästä Piraiokseen.

Matkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen laivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista itaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta, jonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen genovalaiseen laivaan.

Teutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi "Turkische Post'in" pääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti ostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä saisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin toisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina olen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja ostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin puheille saadakseni! varmuuden asiasta.

Esitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko tällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä pilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin ystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin huoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä Konstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan korkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.

Menin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin tänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista Kreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon, katseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että se on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen hän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan pääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle syntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja käski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin vapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa toimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi hän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun uudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50 piasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi tuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin, ennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä siellä liikoja enää viivytellytkään.

Matkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös samalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme hotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen tavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei siinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille, että itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen, että kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui likaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää kapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan, jolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen, mutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä ollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.

En käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa matkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä läpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi, vaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä) ynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.

Laivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille tuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt lastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet irroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita jälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin kuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa minkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa, kutsuttiin ruualle.

Minäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että kolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä muuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin ottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä, jotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta meninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä näyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä luokassa tarjoillaan à la carte.

Menin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta kello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa eikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia eväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani, kiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta silloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta tulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että hän on jo mennyt nukkumaan.

Sitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko jossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni ystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en häntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.

Näissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen hyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta. Hytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin jonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka kolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani poistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan oli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.

Useimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni pitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä pienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä ollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin jättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä muutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen huoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni uutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli luvannut minulle sellaisen toimittaa.

Laivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli arvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä punainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja purkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.

Kello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan salonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija ja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni kasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin kuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua, mutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani, ja tässä minun on hyvä olla.

Luettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan delfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui sinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan matkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin, mutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin luonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni on perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:

"Oui maccaroni."

Luulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi aluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa ääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:

"Posetivo."

Samalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti puhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle saakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani pyysin heti saada tavata kapteenia.

Aamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle. Sitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja huomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata kapteenia, mutta turhaan.

Istuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää ja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää. Sitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä, sillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja. Hän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja niin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan muonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa. Savustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon wermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia eikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori askaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa, pyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi puolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja ne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani katsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei siinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö mitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään itsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.

Sitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia. Kuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen, että heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on tarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme kuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut puhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan asukkaita.

Juomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä jäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme ankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua kutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä järjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua kannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.

Lukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän yksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa pyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai ettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan. Iltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata ensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin, että panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden kappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään valokuvattavan.

Seuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen, eikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä, että tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka Konstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri Piraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin hyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.

Mutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä
Amundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.

ELÄMYKSIÄ KREIKANMAALLA.

Valokuvauskoneesta on paljon hyötyä ja huvia matkalla, mutta saattaa siitä olla harmiakin. Balkanilaiset harrastavat hirveästi valokuvausta, mutta kun heillä ei ole itsellään koneita, pyytävät he matkailijan ikuistamaan heidät. Niin minutkin pysäytettiin kadulla monen monituista kertaa ja vaadittiin kuvanottoon. Ellei sitä tehnyt, sai jälkeensä pitkän jonon ainakin seuraavaan kadunnurkkaan saakka, kunnes jotenkuten pääsi livahtamaan pakoon.

Minä kuitenkin tavallisesti suostuin pyyntöön ja näpsyttelin koneellani — tosin ilman filmiä ja kasettia -, sillä jos kaikki "kuvat", mitä olen näpännyt matkallani, olisivat vaatineet filmin, ei matkakassastani olisi enää mitään jäljellä. Ihmisille oli pääasia vain, että "otti" heistä kuvan, sitten he taas lähtivät tyytyväisinä tiehensä. Ainoa otus, jonka tosiaan olisin halunnut ikuistaa, oli muuan ikivanha pappi Konstantinoopolissa, mutta hän ei siihen suostunut, peitti kasvonsa ja kiiruhti lähimmän porraskäytävän pimentoon. Mutta ravintoloissa, joissa söin, piti järjestään jokainen edeskäypä valokuvata ensin itsekukin yksinään ja sitten kaikki yhdessä. Suurta kameraani he yleensä luulivat elokuvakoneeksi, ja siitä luultavasti johtui tämä tavaton innostus.

Aina seuraavana päivänä kuvanoton jälkeen he jo tiukkasivat minulta kuvia, mutta minä sanoin ettei niitä voi valmistaa, ennenkuin koko rulla on veivattu, ja jälellä on vielä pari kilometriä rullaa.

Kun tuli mainituksi ravintolat, niin ruokakin johtui mieleen. Voita ei yleensä käytetä, mutta sitävastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä, ja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle. Aluksi saattoi mielihalullakin syödä öljyssä keitettyä lampaanpaistia, mutta ei se useammasti tunnu maittavan. Ainoat, joihin he eivät voi öljyään sotkea, ovat kanamunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla pysyttelinkin pääasiallisesti. Suolasilakkaa olisin mielelläni halunnut ja etsin niitä kaupoista, mutta silakat oli kuivattu vallan ryppyisiksi, ja sitten kauppias oli ripustanut ne raukat parittain nuoralle ovensa ulkopuolelle nippuihin, jossa ne surullisina heiluivat tuulessa kärpästen ahdistamina. Olihan siellä toki sentään nelikkosilakoitakin, joka kaupan ulkopuolella moniahkoja astioita, mutta niistä nousi kauhea löyhkä, ja kun tuuli päivän toisensa jälkeen ajoi tomua kadulta niihin, eivät nekään maittaneet.

Omituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin samoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka kadunnurkassa suuret vankkurilliset.

Näistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos. Ei siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja teurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan oven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi katuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin siinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.

Kreikkalainen ravintola on myös niin järjestetty, ettei siellä tarvitse kysellä, mitä ruokalajeja on tarjottavana. Hella ja keittovehkeet sijaitsevat aivan sisäänkäytävän vieressä, siinä keitetään ja paistetaan, ja jokainen vieras saa itse katsella patoihin sekä valita mieleisensä ruokalajin, joka sitten kannetaan pöytään. Paitsi ruokailuhuonetta on useissa ravintoloissa lisäksi korkeitten muurien tai rakennusten ympäröimä pieni pihatto pöytineen, ja siellä vihreän muratti- tai viiniköynnöksen peittämän seinän varjossa on viihtyisä aterioida. Pari kanarialintuhäkkiä kuuluu tietysti asiaan samoinkuin ainakin kaksi kissaa, kuten Konstantinoopolissakin.

Jotta kaikki olisi käytännöllistä, on pihan keskellä kaivo, josta tarvittava vesi otetaan. Likakaivoa ei tarvita, kun likavedet heitetään ovesta kadulle.

Pian kreikkalaisessa ravintolassa tuttavaksi tulee. Kun parikin kertaa käväiset samassa ravintolassa syömässä, niin heti sinut jo tunnetaan ja seuraavalla kerralla saapuessasi jokainen tarjoilija äänekkäästi tervehtii ja ohikulkiessaan aina sanoo; jonkun ystävällisen sanan, sillä kreikkalainen on luonteeltaan peräti ystävällinen. Mainitakseni esimerkin kerran, että kun passipoliisilta kysyin Suomen konsulaattia, jätti hän passipaikkansa ja läksi saattamaan moniaan kadunnurkan, kunnes tapasi toisen poliisin, joka vuorostaan otti minut huostaansa, kunnes pääsimme haluamaani paikkaan. Saattoipa hän vielä hissillä neljänteen kerrokseen, aina ovelle saakka, eikä ottanut vastaan tarjoamaani rahaa vaivoistaan.

Mutta toisaalta kreikkalainen on liikemies ja osaa kyllä keksiä keinoja, millä vierasta nykäiseisi. Hotellissa, jossa asuin, tuotiin lasku heti yhden yön nukuttuani ja maksoinkin sen, sillä arvelin tämän kuuluvan hotellin tapoihin. Seuraavana päivänä kysyi isäntä, kuinka kauan aion vielä viipyä. Vastasin viipyväni kenties kuutisen päivää, riippuen siitä, milloin laiva lähtee, ja silloin hän heti: kirjoitti kuuden päivän laskun vaatien maksua. Luonnollisesti en maksanut, vaan sanoin suorittavani laskun vasta lähtiessäni, johon hänen oli tyytyminen.

Kun sitten uudelleen sain laskun, oli siihen merkitty minulle käsittämätön menoerä, joka mielestäni oli suhteettoman suuri juomarahoiksi. Mainitsin siitä hänelle, mutta hän sanoi ylimääräisen erän olevan sähköstä, kun olen valvonut niin myöhään öisin ja kirjoittanut. Protesteerasin jyrkästi tällaista vaatimusta vastaan, mutta kun tosiasia oli, että luteitten pelotukseksi olin tavallisesti antanut valon palaa aamunkoittoon saakka, en ruvennut enemmälti riitelemään vaan maksoin, mutta lisäsin, että tässä tapauksessa hän saa itse huolehtia juomarahoista palveluskunnalle, sillä niitä en suorita kenellekään.

En oikein päässyt käsittämään, mitä sikäläiset oikein hommasivat yönaikaan, sillä kaiket yöt he kulkivat hotellin ovissa ja keskustelivat äänekkäästi käytävissä, ja vaikka aamuisin nousin tavallista varhaisemmin, oli alahallissa jo täysi liikenne. Sitävastoin söivät ja nukkuivat he päivällä kello kahdestatoista kuuteentoista, jona aikana kaikki kaupat eivät tosin olleet suljettuja, mutta kuitenkin näytti olevan rikos myydä silloin mitään. Kerrankin halusin tällaiseen aikaan ostaa joitain vaatekappaleita, mutta myyjä ei uskaltanut niitä antaa kaupassa, vaan kehoitti minua menemään kadulle, jonne hän toi paketin jäljessäni ja salavihkaa työnsi käteeni. Toisen kerran erehdyin taas kiellettyyn aikaan pyrkimään erääseen kauppaan lengollaan olevasta ovesta, mutta lähellä seissyt henkilö esti minut sanoen sen olevan suljettuna. Se aika on nimittäin ravintoloiden ja kahviloiden aika, ja silloin niissä on elämää. Varsin omituisilta näyttivät eräänlaiset pelihuoneet, verrattain suuret tupakansavun täyttämät kahvilat, joissa miltei järjestään joka pöydässä pelattiin joko korttia, noppaa tai eräänlaista sormibiljaardia, joka viimemainittu on meilläkin jo tullut muotiin. En niissä rahoja nähnyt suuremmin liikuteltavan, ja peli olikin nähtävästi vain ajanvietteeksi tarkoitettu, mutta aniharvaan pöytään tilattiin jotakin ja sadasta miehestä korkeintaan kymmenellä oli kahvikuppi edessään. En käsitä kuinka tällaiset pelikahvilat kannattavat.

Sensijaan kannattanevat eräät toisenlaiset huvittelupaikat paremminkin. Muistin lukeneeni muinaisista kreikkalaisista hetairoista ja halusin nähdä sellaisia, vieläkö olivat kuvauksiensa arvoisia. Sain erään piraioslaisen oppaakseni, ja niin ajoimme raitiovaunulla pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme valtavan rakennuksen eteen. Portista tulimme jonkinlaiselle atriumin tapaiselle moniosaiselle pihamaalle, jonka joka sivulta avoinna olevista ovista valo virtasi pihan sementille, ja kaikenlaatuisen musiikin hälinä tunkeutui korviimme. Astuimme eräästä ovesta sisään. Huone oli kuin meillä entiset anniskeluyhtiöitten olutkrouvit, pitkiä pöytiä seinänvierustoilla, keskiosassa senverran tyhjää tilaa, että joku halukas kykeni siinä tanssimaankin. Yhdelle seinälle oli rakennettu koroke, niinkuin saunanlavo, ja siinä istui vieri vieressä äärimmäisen keveästi puettuja tyttöjä — tai paremminkin sanoen naisia, sillä useat näyttivät jo eläneen parhaimman aikansa — kaikenvärisiä, odottamassa ottajaansa. Joku pari näkyi yrittelevän tanssia keskilattialla, mutta tuskinpa monikaan oli vielä saanut kultaistaan omaan kamariinsa, koska rivi näytti olevan varsin eheä. Ehtoo oli kuitenkin vasta alullaan, ja kaikesta päättäen liike menestyi hyvin, sillä miesväkeä istui pöydät täynnään juomassa viiniään ja äänekkäästi keskustellen.

Emme kauan istuneet, kun poistuimme ja menimme toiseen, vieressä olevaan "salonkiin" ja vielä kolmanteenkin. Kaikissa näytti olevan sama meno ja samanlainen "henkilökunta". Kolmannessa oli jo täysi markkinahumu vallalla, sellaisen rämämarkkinan, joka tuoksuu rihkamalle. Poissa oli siitä se elämänilo ja hekuma, joka vanhojen aikojen kuvauksista henkii lukijalle romantiikkaa. Mutta kenties eivät senkään ajan huvittelut olleet tämän kummempia. Ja toisaalta — onhan kertojalla aina oikeus muovailla henkilöitä ja oloja mielensä mukaan eli niinkuin hän niiden toivoisi olevan, ettei juttu näyttäisi ruokottomalta.

Läksimme ajamaan takaisin asuntooni ja raitiovaunussa istuessamme juttelin tästä piraioslaiselle tuttavalleni sanoen, että voisivat viedä nuo tytöt Akropoliin, jossa on muitakin raunioita, siellähän ne saisivat koko maailman ihastuksen osakseen, jos sanottaisiin niiden polveutuvan Kreikan suuruuden ajalta. Tuttava vähän suutahti ja sanoi, että kyllä täällä on parempiakin paikkoja, lähdetään sinne vain. Mutta minä olin sinä iltana nähnyt tarpeekseni enkä halunnut enemmälti tehdä tuttavuutta tällaisten laboratorioitten kanssa.

CYPROLAISIA TUTTAVUUKSIA.

Kun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta Angoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa ei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli Cyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu matkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.

Suomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin kreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani jälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten kuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti ostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät matkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.

Tiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni laivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni, minkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin kovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka lukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot olivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin, yhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä. Vielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa, ja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden mukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari naishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.

Mutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut. Heille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään lisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan pakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt lasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä laivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti paikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.

Ja arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä hymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten pöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen tulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta ostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta, tulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole uskomista.

Ensimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan päällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan musiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme musikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä, meri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu kurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten tunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja pauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.

Cyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on noussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin vielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin tällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa. Heidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten malleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee kreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.

Tänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron Kreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä Cyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka, enkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista sanoi, että "onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän kuin holhoojaansa." Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman osoituksen.

Päästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön laivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä laivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että kirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan päivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.

Asia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti meidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui toisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi ajan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa. Useampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta hinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän olutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32 drakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa maksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään, kehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin, jota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten pahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi väki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.

Menihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää hirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi taas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen kainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse katsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle, keskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen singahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena iltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon saakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi jo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut vettä.

Puoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla. Samalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme Limassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun musiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty monimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti parikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki "virallisia" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja jokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.

Ensimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin, toisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin yksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri tulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan vastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui siitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen "kapteeni" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon tavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.

Onnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja porhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme lastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen kommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville, mistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että se voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain ensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta, jotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.

Kysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia, ja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset etsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden vuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on säädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos pitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta joka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi, minulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.

Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja, joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista veneistä.

Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin 50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.

Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia. Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. — "Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."

Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee kaksi."

Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä. Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.

Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin, mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.

Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni jäivät sinne vielä minun jälkeeni.

Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen. Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan kulkuani.

HERRA MARKARIANIN AUTOLIIKENNE.

Heti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia kulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun ei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista tuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie Alepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen kuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt. He väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä aloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun saapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle tehty mitään.

Näin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä huomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan saakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla Aleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja siitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.

Pyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin taipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei täällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä kuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla pääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista päivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään toveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat, että tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja ruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi tietysti mahdottomasta maksusta.

Kuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja tarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin lähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä toiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla tolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen arvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti, että pääsisin matkan kymmenellä punnalla.

Tarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti, että viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän selitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta sovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin jätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan siitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä suoritetuksi.

Seuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa kanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla iltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme kertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit huoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse kaupungille.

Kello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna ja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti nimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin, mistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle paikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia. "Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella, kun se on hienompaa", lisäsi hän.

"Minä istun mieluummin takaistuimella", vastasin hänelle, "ja maksan vain viisi puntaa."

"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt sellaisten kanssa istu."

"Minkälaisia miehiä ne ovat."

"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim."

"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta
Beirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain."

Kun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani suostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen viidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen poliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.

Puoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi suostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten minun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei poliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla osoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on suljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.

Minua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi päivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne yli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto viereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.

Aamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja huoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua, että toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee poliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata yrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän väitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies mukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja he tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.

Hetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini asianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani muuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne alakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi olevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa nyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan Bagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli, että auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti houkutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi tulla viikon kuluttua.

Hän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö nyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin tarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani siihen, maksan punnan etukäteen.

Menimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se kulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen rupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi puntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa maksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä hänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan kuittia.

Konttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon holvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi minulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän poistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi, ojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin sanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän minullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat pöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat lähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.

Nyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta katseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound sterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian Puntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä hävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki oppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta, kunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.

Mutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään tavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka tapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin, kun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee hirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.

Olin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin konttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa. Ohjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii moitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan tavaroitaan kaupungilta.

Kello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi. Tiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon, sillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella. Katselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi työssään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi ja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo puoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi hehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita oli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä pantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta kuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun molempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua oloihin ja tyydyin kohtalooni.

BENZIINIKAMELILLA AAVIKOLLE.

Aleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata kannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti eteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat nähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa kuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.

Pääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli tullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi tullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella sidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin perinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei koskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli varsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi isosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin on lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi koko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään hokien: "Ollah, Allah, lalla", kaivoi sitten viittansa laskoksista sinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan käteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi torjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he lautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.

Hetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka tupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet minulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta rahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja ohjasimme edelleen.

Kysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä paljon kuin Katma.

Tienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme piti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja näkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen pensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle kentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton särkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka aiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville, kenenkä silmänlumeeksi.

Edessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä laskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti taivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi näkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla olimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine savimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian nekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat lammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa tällä äärettömällä hieta-aavikolla.

Sepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi hietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi, ja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan suunnan osoittajana.

Ohjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat hän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75 km:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen järjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä suunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä. Ajattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.

Kaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa joimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton jäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme omituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät, tosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi ikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta ne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä ollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa jälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki kapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja ottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta saavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen, siltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.

Päästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään laskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin vuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin kuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt olevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin vain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne viimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä, värisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja ne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa pyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja helteessä verrattomia.

Täällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt tullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen. Tiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he puhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta, joka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut sitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin luulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne yöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla vihainen.

Auringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme häämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla päättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota seuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat, vaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei ainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli kuitenkin melkoisen leveä.

Tübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa yksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle linnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten kaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa savitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo vanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän asettama tarkastaja.

Savitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi neljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä. Siinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien kymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa Fara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei täällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin tällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.

Poliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja kaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi pitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille pyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi mielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi sanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki asettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei kuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko ilmapiiri aivan punaisena.

Me kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä, ja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.

Määränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin yöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui kivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme sileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen. Tunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon lyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten ulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti lastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa poliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset tiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.

Lepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo sellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta itselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei muunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman muuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi europalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia, en ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone halvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.

ARABIALAISIA.

Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin virkaa ja alettiin:

"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.

"Pekkola."

"Pakkola?"

"Pekkola."

"Pakkola."

"PEkkola."

"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:

"Pakkola."

"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.

"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.

Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille, muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin haluaa.

Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:

"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"

"Mitä sinne on kirjoitettu?"

"Sulo — — Weikko — — Pekkola."

* * * * *

Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa, antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin, ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä kyllä visusti harkitaan.

Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos. Cook & Son Matkatoimiston konttori.

"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa tulla näyttämään.

"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.

"Ei, se on aivan lähellä?"

Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti tulemme sinne.

Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos. Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi löytänytkin siinä tapauksessa.

Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.

* * * * *

Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja järjestää asiat itselleen edullisesti.

Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani seuraavalla kerralla.

Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä. Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.

Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni. Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa arvelin saavani olla rauhassa.

Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella. Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.

Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen arabialaisena on helpompi saada huone.

Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin hän muljautti minuun kulmiensa alta.

Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle tippumaan allakulkijain niskaan.

Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli haltioissaan:

"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti. "Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa puolellatoista."

Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla, täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren, mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."

Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.

Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä ryhdyin töihin.

Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki, sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani. Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa, niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.

Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.

Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella rupiella.

AAVIKKOMATKAN HEKUMAA.

El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos, ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on sotilashenkilö.

Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.

"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"

"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."

Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.

"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen, silloin on virallinen passintarkastus."

Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta, kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän väitti, että niin on määrätty.

Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville, että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.

Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.

"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me olemme tullista selvät.

Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.

Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti olevan tekeillä.

Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.

Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä — katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky, hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.

Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä. Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät. Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja laineet sitä kiskoivat omille teilleen.

Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin nähneet.

Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä pilvinä ilmaan.

Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi. Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja tulliasemalle.

Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit, minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin kattilassa tupruttaen joka puolelta.

Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi. Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne. Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.

Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen, mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat pitkälle.

Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan: jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi, mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi, ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko korillinen.

Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti. Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman metrin.

Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni. Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.

Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.

Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. — Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin. Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta katonrajassa olevasta pienestä luukusta.

Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu, kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat. Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin linnoituksessa.

Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin tulliaseman muistojen joukkoon.

Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen, ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti vai himmeältä veripunaiselta pallolta.

Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään. Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle. Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa. Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle. Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan. Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.

On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle erottamattomaksi.

Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt näkyvistä.

Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle, hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata metriä pitkä.

Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin, mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä. Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä, koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi, että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi, että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli tyhjennettävä leileihin.

Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille, hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan kansalainen ja alamainen minä olen.

"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.

"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta nationality, kansalaisuus, mikä se on?"

Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea, ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"

"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella passilla, mutta nationality on saksalainen.

Seuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea esikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja kylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään autioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo toisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen tuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli haamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako kukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko hävisi taas kuin varjo portin pimentoon.

Kohta "sängyt" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta sentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen heinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut tyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin, sillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla varsin viileä.

Vesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon täyttämään ne.

"Ei ole vettä, vesi on loppunut", vastasi hän.

"Koko kylästäkö?"

"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne kukaan pimeässä lähde."

Se oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano, ja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään vähintäin litrallisen vettä joka yö.

Kävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren kauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon hyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.

Ukko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin saatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia huoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun oven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon, jonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros peitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju, pistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä jostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu avoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole sen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse siihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.

Poistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla, jonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.

Heittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien talilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen. Siinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden vakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä liikkui.

Yö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma mitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien älinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä, sillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se ollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa ulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin tottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.

Heräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon, ja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä lampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta vettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä mekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä nukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä, vain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä tarkastettu.

Puolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien muurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten poliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset englanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin lähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä silti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle aamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt, millä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana arvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu katsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta löytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä kertaa arvoitukseksi.

Siinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia passintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on erämaassakin vahtimista. —

Muuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle perin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten tuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin paikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet passintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.

Mosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa. Kasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia on laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin muuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa yksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin tämän erämaan kaupungit.

Mutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän saakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä Pariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8 kertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin Aleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.

Iltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen
ja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua.
Kuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan.
Siellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.

Komendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei hänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen vieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa keskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua poliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli Iracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän kuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä erosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia sanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista painettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.

Oli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen korvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo herätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli kaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin kiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin jo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli. Ohjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia myös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen tungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi vaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat kumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa nenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan he eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien päitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät ja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta tappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat, että ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti kiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.

Mosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa, ja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa englantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä — tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen hyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma tee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko päivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina tarkastusasemien väliselle taipaleelle.

Aavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti suuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi täydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan ojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että tapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain hirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni. Olimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me takanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta vasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun kohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta pahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai hiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu poikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli konkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme jääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava tarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni, joka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä ruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.

Pian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin savimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan, ja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen pääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei millään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän painellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan. Koetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin kaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja toisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin haavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella, jonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä, mutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä kurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi hän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme hänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin matkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon. Loppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti ensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen enää tavannut.

BAGDAD.

Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen. Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa kahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma gramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se hyvin kuuluu kadulle.

Kuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin aikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella sellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä enää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.

Hotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni. Heillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa kappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten saapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa, keskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla rauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä pakotti.

Ja jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni kantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä tiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä sekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä kappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen pitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.

Mutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan orkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia musikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja rumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin eri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin nopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin kuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo loppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja silmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä juovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he vuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin ne ulkoa.

Säästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa kaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia hintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä että kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja sain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin läheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin edellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä ateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde on huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden hengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa maksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta huone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.

Kun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä, olivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui puolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes myöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen aikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat pysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan. Kello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa enimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa asuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä oli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.

Katuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan pienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on liuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka irroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta. Siksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä siellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.

Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo, puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä siihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan myöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä, joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.

Bagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin siellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin jostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin labyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella kaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme metriä.

Basaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä aukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen hämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka sieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä, kuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta kenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä kauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.

Basaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne ovat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja holvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne millään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on rakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana ovat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka paikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä on löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.

Eivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan he tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin halusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta saapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme lähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä, mutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä Babylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön seuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.

Oli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään minua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella sisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi muulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka, joka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla sain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni alle, etteivät anturat maata laahanneet.

Ajoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi sillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja niin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin ja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä kolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea, kuten sen myös itsekin huomasimme.

Muuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei käytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun napautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella. Viides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen jäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman, suuremman kuin muuli itse.

Muuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin kerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni pitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta omenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä saanut siirretyksi paikaltaan.

Aurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista. Meillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit istuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten hyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen yhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa asiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät yhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin. Muulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.

Sivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli kahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle ja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan kun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen hiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme niidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa vielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta, joko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti taivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.

Askel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja, ja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella. Siitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan raunioitten keskellä.

Babylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä, sillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden välissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen täytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on tuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden tarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.

Viisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan valtakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat kykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen aavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan Suuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä erämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika, kiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei vihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä suihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki hehkuu kuumuutta.

Olimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme paikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä vielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan, kenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja hetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen seurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä kanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan ja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini amerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten ennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen kanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.

Eikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme ottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain siihen tapaan, että "ei pyyssä kahen jakoa".

Ei ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään, sillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen ihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja ettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat moskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne olivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja koristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.

Oli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten luona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko aamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia oli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien herrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa tekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen kahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin, niin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa. Sitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen jälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua se palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas sinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia kysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti. Nämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman herran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle ilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin koko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi tällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin mistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen lähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta annoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä huoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän asian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat siihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka jälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman herran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että maksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen puheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi keskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta kahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.

Kaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen korkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa, jotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa minä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi nimi ja viiden rupien leimamerkki.

Johduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa tämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia matkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden hallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä lähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta, sanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus eduskunnalle.

Olisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja siellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin vielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen kotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki on Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja oviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia, silkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa valmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja, ainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa saavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä. — Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita olisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat nämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn raaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle. Helteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka maksoi yhden markan.

KOLMANNESSA LUOKASSA.

"Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia", sanottiin Cookin matkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin. "Saammeko varata paikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?"

"Kolmannessa, olkaa hyvä."

"Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä matkustamasta siinä luokassa."

"Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun."

"Sieltä saa, mutta varoitamme vielä."

"Kiitos."

* * * * *

Junan lähtöaika oli 7,30 aamulla, mutta jo kello kuudelta kiipesin hotellini portaita alas saadakseni itselleni hyvän paikan vaunussa. Kuin tilauksesta tuli siihen ajuri, parivaljakko, kuten kaikilla tämän puolen ajureilla, ja sillä läksin kohauttamaan Tigrisvirran toiselle puolen.

Asemalla kysyin ajohintaa, ja kuski sanoi neljä rupieta, eli Suomen rahaksi muutettuna 60 markkaa.

Minä tarjosin yhden rupien, mutta kun se ei kelvannut, panin rahan taskuuni, otin tavarani ja menin asemahuoneeseen. Ajuri seurasi jäljessäni ja jutteli jotain maksusta, jolloin taas tarjosin sitä rahaa, mutta ei vieläkään kelvannut. Sitten haki hän avukseen jonkun englanninkielen taitoisen, ja yhdessä he nyt selittivät, että puolentoista rupieta kaupungista tänne, puolentoista täältä kaupunkiin ja puolen rupieta siltamaksua tullen mennen, siis yhteensä neljä rupieta. Minä puolestani selitin, että yksi rupie kaupungista tänne, siltamaksun maksoin jo sillalla, ja minun puolestani saa ajuri jäädä vaikka loppuiäkseen joen tälle puolen, siis yhteensä yksi rupie. Tarjosin taas hopealanttia, mutta ei vieläkään kelvannut.

Sitten haki hän avukseen asemasillalle saapuneen vormuniekan asemavirkailijan. Kysyin häneltä, mikä on ajurien taksa täällä, ja hän sanoi, ettei sellaista olekaan, jokainen maksaa, minkä katsoo kohtuulliseksi. Kysyi, olenko englantilainen, ja kun kieltäydyin kunniasta, sanoi hän englantilaisten maksavan melkein mitä ajurit vain pyytävät. Sitten hän selitti ajurille, etten minä ole englantilainen, enkä myös maksa muutakuin sen yhden rupien. Nyt oli kuski tyytyväinen ja otti rahan vastaan, neljänneksen annoin vielä siltarahaksi paluumatkalleen.

Kolmannenluokan vaunu oli vielä aivan tyhjä, kun valitsin itselleni paikan perältä, kauimpana ovista. Heti jäljessäni tuli sinne neljä sotilashenkilöä, asettuivat viereeni ja vastapäätä valloittaen neljä makuupaikkaa, — penkit kulkevat näissä vaunun pituussuuntaan. Ryhdyimme heti keskusteluun, mutta kesti kauan koetella, millä kielillä tulisimme toimeen, sillä he eivät puhuneet englantia. Lopuksi eräs kysyi, puhunko Moskovaa. "Da, da, kyllähän minä Moskovalla toimeen tulen", vastasin. Kysyjä kertoi olevansa Kasanista, lähteneensä bolseviikkeja pakoon ja nyt palveli Iracin armeijassa jonkinlaisena hevosvälskärinä kulkien garnisoonista toiseen mukanaan kaksi kengittäjää. Nyt oli matkalla Basraan.

Vaunu oli vähitellen täyttynyt ääriään myöten, mutta meidän sivustallemme ei tunkenut ketään, sillä sotilaat olivat tehneet tavaroistaan barrikaadin kummallekin puolellemme. Katselin tulijoita, ja se oli kirjavaa seuraa. Vaunuun mahtui 58 matkustajaa ja meitä barrikaadin takanaolijoita lukuunottamatta oli matkustajista vain kolme housupukuista, kaikki toiset olivat puettuina viittoihin. Naisia saapui myös moniaita ja ihme kyllä, useimmat heittivät huntunsa pois vaunussa. Vaikka tukalaa kait olisi ollut istua vuorokausi siinä kuumuudessa hunnutettuna.

Kaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet. Toisilla riippui se sieramien välisestä kannaksesta yli huulien, toisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet puristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.

Arabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa. Mutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet varpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa tekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan päätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.

Bagdadin-Basran rata lienee yksi maailman halvimmilla kustannuksilla rakennetuista radoista, sillä tasaisempaa maata kuin Eufrat- ja Tigrisvirran välinen aavikko ei ole olemassakaan. Ei siellä ole tarvinnut rakentaa korkeita penkereitä eikä puhkoa kumpuja leikkauksin, vaan radan pohja on ollut joka paikassa tekemättä valmis. Siltoja tosin on matkan varrella joitakuita korottamassa kustannuksia.

Junan kulku on täällä erinomaisen tasainen, sillä kun lämmön vaihtelut ovat perin vähäpätöiset, on kiskot voitu asettaa miltei kiinni toisiinsa. Niinpä ei vaunussa huomaa ollenkaan pyörän siirtymistä kiskolta toiselle, joka meikäläisissä junissa varsinkin pakkassäällä panee koko vaunun tärähtämään.

Päivän niittaan tuli kuumuus vaunussa miltei sietämättömäksi. Molemmat vaununsivut olivat kyllä pelkkää akkunaa, ja kaikki akkunat olivat auki, mutta kun ei käynyt tuulenhenkäystäkään, nousi lämpömäärä vallan kohtuuttomiin. Matkustajat kyllä keksivät keinon kuumuutta vastaan, he riisuivat itsensä paitasilleen, eikä siitä kukaan pahastunut.

Erinomaisena virkistyksenä olivat asemapaikat, joissa juna pysähteli, sillä joka asemalla sai ostaa kuumaa teetä, melooneja ja kurkkuja. Teetä, mustaa kuin tupakkavesi, tarjoiltiin vaunun akkunoista, ja se oli hyvänmakuista sekä helteessä virkistävää. Ei mennyt sitä asemaa, etten juonut ainakin yhtä lasillista, jotapaitsi matkatoverini sotilaat varasivat joka asemalta suuren kannullisen kuumaa vettä, josta laittoivat teetä, ja niin riitti meillä juotavaa taas seuraavalle asemalle.

Muuten olivat kanssamatkustajat minulle varsin ystävällisiä. Kuka tarjosi suuren kurkun, kuka palasen meloonia, kuka kourallisen taateleita, niin että viereeni penkille kerääntyi enemmän tavaraa kuin jaksoin syödä.

Oikeauskoinen arabialainen ei rukoile junassa, eikä siellä olisi mahtunutkaan, sillä tällainen seremonia ottaa verrattain suuren tilan. Mutta kun juna pysähtyi asemilla, silloin otti hän mattonsa, levitti sen sopivalle paikalle radan viereen ja käänsi kasvonsa Mekkaan päin. Kun sattui pitempi pysähdys, että hitaammatkin kerkisivät mukaan, saattoi näitä Allahin palvelijoita nähdä useita rivissä. Toisinaan kyllä junanlähtö keskeytti toimituksen salakavalasti, sillä Bagdadin radan junat lähtevät asemilta viheltämättä, vinkaisematta, ja silloin riipaistiin matto kainaloon ja kiiruhdettiin vaunuun akkunasta, jota kulkutietä kolmannen luokan matkustajat näyttävät suosivan enemmän kuin ovea.

Junista puhuen tuli mieleeni, kuinka erilainen on junan lähtö asemilta Syrian radoilla. Kun aikansa on siellä seisoskeltu, antaa veturinkuljettaja pitkän vihellyksen merkiksi, että nyt sitä oltaisiin niinkuin valmiita lähtemään. Tämän jälkeen junailija puhaltaa kaunisääniseen torveensa merkiksi, että täällä myös ovat asiat jo selvät, ja sitten veturi taas antaa pitkän vihellyksen, joka ilmoittaa, että nyt sitä lähdetään. Se on sellaista kohteliasta vuorokeskustelua junailijan ja veturinkuljettajan välillä, ettei lähtö tulisi hätiköimällä päätettyä.

Kun Kerbela on sivuutettu, noudattaa rata Basraan saakka Eufrat-virran juoksua niin läheltä, että joen rantapenkereet ovat miltei alituiseen näkyvissä. Joen varsilla on viime aikoina innostuttu palmunviljelykseen, sillä tämän tästä sivuuttaa juna muutaman hehtaarin laajuisia, 3-5 vuotisia palmumetsiköitä, jotka ovat varsin hauskan näköisiä ja tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen maisemaan. Vanhempiakin palmumetsiköitä näkee siellä täällä harvassa. Mutta kaikki nämä viljelykset ovat vain kuin pisara meressä aavikkoon verrattuna. Tuhansille samanlaisille viljelmille olisi vielä tilaa ja kymmenilletuhansille ihmisille siellä riittäisi tuottava työmaa, jos vain olisi halua.

Aurinko laski, pimeys peitti enemmät näköalat, ja vaunussa ruvettiin ajattelemaan nukkumista. En tiedä, olivatko matkatoimiston herrat koskaan nähneetkään kolmannen luokan vaunua, kun niin kauhistuneina siitä puhuivat. Minä ainakin sain tällä matkallani paremman makuupaikan kuin toisessa luokassa olisin saanut, sillä siellä oli tungos. Sotilaat järjestivät minulle pituiseni penkinpätkän, antoivat viltin alleni, ja kun kirjoituskoneen olin nostanut päänaluisekseni, ei parempaa vuodetta kaivannut. Arabialaiset, mikäli eivät mahtuneet penkeille, nukkuivat lattialla, penkkien alla ja hyllyillä, ja kaikilla oli hyvä olla.

Taikka olisi ollut hyvä olla, mutta juuri uneen päästyämme sivuutimme alavan suomaiseman, ja sieltä saimme kutsumattomia vieraita. Vaunun avonaisista akkunoista ryöpsähti sisään kuin raekuuro heinäsirkkoja, suuria, kolme tuumaa pitkiä votkaleita. Ne poukkoilivat seinästä toiseen, putoilivat alas, kiipeilivät pitkin ihmisten vaatteita, ja taas pörähtivät lentoon lamppua kohti. Eivät ne vaarallisia olleet, vaikkakin tosin iljettäviä, mutta niiden mukana seurasi ääretön lauma moskiittoja. Nämä olivat pieniä kuin mäkäräiset, mutta niitä tuli niin sakeasti, että kun piti kättään avonaisen vaununakkunan edessä, tuntui, kuin olisi kädenselälle satanut hiekkaa. Lamppujen ympärillä niitä kuhisi aivan puurona, ne tunkeutuivat korviin, silmiin ja paidan sisään ja purivat heti kuin keltiäiset. Jokainen kiersi päänsä ympärille vaatetta, mitä vain sai käsiinsä, ja minäkin sukeltauduin viltin alle, jossa kohta hikosin kuin saunassa.

Puolen tuntia kesti tätä piinaa, sitten tulimme taas kuivemmalle aavikolle, ja vieraat jättivät vaunun yhtä nopeasti kuin olivat sinne tulleetkin.

Mutta minä päättelin mielessäni ostaa ensimmäisestä mahdollisesta paikasta moskiittoverkon, sillä koko yön kihelmöi ruumiini, ja nyt tiesin minkälaatuisia kuumien maitten sääsket ovat.

Matkamiehen mieli on huikentelevainen ja herkkä. Vaikka vasiten on lähtenyt kiertämään maailmanrantaa ja päättänyt tykkänään eläytyä sen vaatimuksiin kaiken muun unhoittaen, niin pienikin viesti kotimaasta tuntuu suuriarvoiselta. Sivuutimme aamulla eräällä asemalla pitkän junan, jossa oli moniaita vaunullisia vankkatekoisia lankkuja. "Mistähän nuokin lankut lienevät?" arvelin itsekseni ja kurkottausin vaununakkunasta katsomaan. Lankkujen päässä luki punaisella präntättynä: HALLA. "No perhana, suomalaisia lankkujahan täällä on kiertämässä samaa erämaata kuin minäkin. Terve pojat, enpähän ole yksin enää." Ja niin hävisi orpoudentunne mielestäni, ja tilalle tuli sellainen päättävä rohkeus, jonka joukkoesiintyminen aina heikommassakin yksilössä herättää.

INTIAN SATAMIA.

Lähestyessään ensikerran intialaista satamakaupunkia, on mieli odotusta täynnä, sillä ei oikein tiedä, minkälaiseksi sen kuvittelisi. Onkohan siellä temppeleitä ja pyhäinjäännöksiä, ovatkohan rakennukset savesta vai bambusta, kävelevätkö tiikerit pitkin kujia, ja muita sellaisia ajatuksia pyörii mielessä, sillä kaikissa kirjoissa, joissa Intiasta kerrotaan, näkee vain kuvia temppeleistä, elefanteista ja fakiireista. Jokainen kertojahan haluaa tietysti esittää kaikkein luonteenomaisimman ja alkuperäisimmän, mitä kukin maa voi tarjota.

Suuri oli senvuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin raitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät — yhtä leveät kuin Pariisissa — rakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin kaupungeissa. Ellei katuyleisö — sekä ihmiset että eläimet — olisi niin peräti poikkeuksellista, luulisi liikkuvansa etelä-eurooppalaisessa kaupungissa.

Karachi on satamakaupunkina varsin tärkeä, sillä sinne kerääntyvät kaikki Kashmirin, Punjabin ja Rajputanan rautatiet. Senpätakia se onkin niin kosmopoliittisen näköinen, ja joka Intiaa tulee katsomaan, ei tästä saa harmainta aavistustakaan, mitä Intia on. Sen näin kyllä ensikerran, että kameliakin voi menestyksellä käyttää vetojuhtana, ja näin myös, että ylemmän luokan intialainen nainen on väriltään miltei yhtä valkoihoinen kuin eurooppalainen, ja että heistä ainakin joka toinen käyttää silmälaseja, mutta siihen melkein ne katuhuomioni supistuivatkin.

Pääasiana meille laivamatkustajille oli Karachin eläintieteellinen puutarha, joka kulkupuheitten mukaan oli näkemisen arvoinen. Eikä se mainettaan pettänytkään. Sinne oli kerätty — paitsi tietysti Intian — myös runsas valikoima Afrikan ja Tyynenmeren saarien eläinkunnan edustajia, jotapaitsi troopillisia puulajeja oli suunnaton määrä. Ikävä vain, että eläimet olivat niin tiheäpuolaisissa häkeissä, ettei niistä saanut valokuvaa, ja puitten nimiä taas ei eläintarhan opas tiennyt yhtään enempää kuin hindulaiset matkatoverinikaan, jotka olivat ikänsä eläneet Intiassa. Joka tapauksessa oli niitä hauska katsella, vaikkei lähempää tuttavuutta tullutkaan tehdyksi.

Oli minulla sentään Karachissa paljon hyötyä matkatovereistani, he kun tunsivat kaupungin, eikä tarvinnut kyselemällä etsiä paikkoja. Toinen oli juttu Bombayssa. Matkaseuramme hajosi heti laiturilla, ja niin jäin minä yksin kirkuvan kantajalauman keskelle. Monsuuni työnsi vettä taivaan täydeltä, vaikka siitä kyllä en ollut pahoillani, sillä viimeisen sateen olin saanut Nizzassa yli kaksi kuukautta sitten. Tiedustellessani eräältä ajurilta sopivaa kortteeripaikkaa huomasin, että tavarani, vähäläntä kapsäkki ja kirjoituskone eivät enää olleetkaan puun alla, jonne ne olin jättänyt. Eräs opas oli näet havainnut hänellekin avautuneen tilaisuuden ja määrännyt kantajat tuomaan tavarani ajuriin. Ja niinpä he nyt tulivat luokseni opas edellä ja neljä kantajaa jäljessä. Kysyin ankarasti, kuka on antanut heille luvan liikutella tavaroitani ja otin omaisuuteni pois. Opas koki selittää, että hän on valtuutettu toimimaan oppaana näyttäen jonkinlaista paperia. Kehoitin häntä opastamaan ne kantajat hyvin joutuun pois ympäriltäni, kun seisoivat siinä käsi ojolla odottamassa rahaa. En tiennyt, kuka heistä oli toiminut kantajana - minä kun tavallisesti kannoin ne yksin — enkä senvuoksi maksanut kenellekään mitään, sillä pelkäsin maksavani vallan viattomalle. Sitten nostin tavarani ajuriin, ja aloimme ajaa kaupunkiin. Opas juoksi vielä jälessäni ja pyysi päästä mukaan, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja helläsydämisenä sallin hänen istua kärryn pohjalaudalla.

Pääsimme siitä hotelliin, maksoin ajurin ja sain tavarani huoneeseen, kun opas hetken kuluttua tulee jäljestä ja vaatii minulta kaksi rupieta. Kysyin, mistä tämä vaatimus johtuisi, ja hän sanoi sen johtuvan siitä, että "hän oli hankkinut minulle tämän hotellin." Enempää ei hän kerinnyt sanomaan, kun ovi siirtyi meidän välillemme, jonka jälkeen lukitsin sen sisäpuolelta ja ryhdyin ajamaan partaani yksinäisyydessä.

Iltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi näin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat laskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen käytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu, mutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan mennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä toisia kulkureittejä.

Varis näyttää myös olevan pyhitetty eläin Bombayssa, sillä niitä oli siellä niinkuin kyyhkysiä Marcus-torilla Veneziassa. Edelläni kadulla kulki hindulaisvaimo kantaen kalakoria päänsä päällä. Puunoksalta pudottautui siihen varis, heitti yhden kalan kadulle, toisen otti nokkaansa ja lensi portin päälle sitä syömään. Hetken kuluttua tuli toinen varis, otti kalan ja lensi puunoksalle aterioimaan. Kolmas oli jo niin röyhkeä, että jäi korin laidalle syömään saalistaan. Vasta silloin akka huomasi kutsumattomat ruokavieraat, laski korinsa maahan ja hätisti variksen pois, ei ollenkaan vihaisena, vaan niinkuin meillä kanoja hätistetään.

Bombay on puistojen ja bulevardien kaupunki, ja puitten lajirikkaus on suuri. Se juuri tekeekin puistot niin viehättäviksi ja mielenkiintoisiksi, sillä silmä ei kerkiä väsymään yhden laadun katselemiseen. Kadut ovat leveät, katukäytävät samoin, eikä liikennettä haittaa ollenkaan, vaikka käytävän asfaltista kohoaa rivi puita, joiden rungon läpimitta on kaksi metriä. Niiden varjossa saattaa helteisimpänäkin keskipäivänä nauttia kävelystä.

Keskellä kaupunkia on valtava urheilukenttä. Siellä pelattiin paraikaa hockeytä ja crickettiä, ja kaikesta päättäen oli jonkinlainen kilpailu käynnissä, koska väkeä oli paljon kerääntynyt katsomaan, ja he istuivat hiljaa kuin kirkossa. Siinä lähelläni seisoi eräs erotuomari, joka ei peliin ottanut osaa muuta kuin huutamalla, ja häneltä halusin saada lähempiä tietoja ottelusta. Hän neuvoi minut aurinkoteltan alle paksuhuulisen palkintotuomarin luo, joka istui pöydän takana ja piti kirjaa. Menin sinne, esitin itseni kohteliaasti hiljaisella äänellä, etten häiritsisi pelin menoa ja pyysin taas tietoja ottelusta. Hän ei nähtävästi joutanut kuulemaan puhettani, koska kysyi uudelleen, kuka ja mistä minä olen. Selitin taas kaikki tarkkaan, mutta hän ei tiennyt, missä sellainen paikka kuin Suomi on. Ottelusta hän ei suostunut antamaan minkäänlaisia tietoja.

Syvästi pahastuneena läksin pois koko urheilukentältä, ja menin etsimään uusia tuttavuuksia. Pari tuntia käveltyäni satuin sanomalehden toimituksen edustalle, siinä luki "The Indian Daily Mail." Päätin poiketa toimitukseen tiedustelemaan viime aikojen tapahtumista, sillä sanomalehteä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Päätoimittaja ei ollut tavattavissa, mutta sitävastoin sain käsiini erään aputoimittajan, joka vähän vastahakoisesti rupesi juttusille. Pian hän kuitenkin muuttui perin puheliaaksi ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Kerroin hänelle myös kokemukseni urheilukentältä, mutta hän sanoi, ettei sitä kannattanut ollenkaan ihmetellä. Bombaylaiset olivat näet haastaneet "All Indian Olympic"-joukon kilpailuun ja ottaneet huimasti selkäänsä, 6-1. Palkintotuomari, jota olin puhutellut, oli bombaylainen, eikä luonnollisista syistä halunnut tunnustaa häviötä.

Ilta oli jo käsissä, ja lähtiessäni pyysin toimittajan neuvomaan minut johonkin sellaiseen paikkaan, joka olisi ja jossa näkisi jotain Bombaylle ja Intialle ominaista. Hetken mietittyään kehoitti toimittaja minua menemään elokuviin. Sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut tulla Bombayhin saakka elokuvia katselemaan ja pyysin esittämään muuta paikkaa, mutta ei hän keksinyt mitään paikkakunnalle ominaisempaa tilaisuutta.

Kun en elokuvissa yleensä käy kuin kerran pari vuodessa lasten kanssa, en viitsinyt sinne nytkään mennä, vaan kiipesin hotelliini, jossa valelin korvollisen kylmää vettä niskaani pesuhuoneessa. Sellainen laitos kuuluu nimittäin täällä jokaiseen hotellihuoneeseen halvemmissakin paikoissa, ylellisyys, jota pariin kuukauteen en ollut tavannut.

Muistan koulupoikana piplianhistoriaa lukiessani oudoksuneeni, että jalkojen pesulle pantiin niin suuri paino, että siitä oikein kirjoissa mainitaan. Vasta tällä matkallani huomasin sen olevan vielä tärkeämmän kuin hampaiden pesun. Intiassa toki sataa nykyisin joka päivä, joten kadut pysyvät kosteina, mutta Syriassa ja Mesopotamiassa kerää jo puolenkin tunnin kävely kenkään polttavan kerroksen hienoa pölyä ja ensimmäinen tehtävä kävelyltä tullessa on jalkojen pesu.

Tutustuin Bombayssa vielä toiseenkin sanomalehtimieheen. — Bombayn suurimman sanomalehden, "The Times of Indian"-toimituksessa oli myös kirjakauppa — tosin vain matkakirjallisuutta — ja siellä sain päätoimittajankin käsiini. Muitten juttujen ohella kysäsin häneltä, olisiko Olympialaisista kisoista tullut jo mitään tietoja, mutta hän ei sattunut tietämään, että sellaisia kisoja vietettiinkään missään. Selitin hänelle asian alusta saakka, ja hän lupasi ystävällisesti hankkia tietoja ensi tilassa.

Bombayn katuja mitellessäni tunsin sisimmässäni kuin olisi katuelämästä puuttunut jotakin, joka siihen kuului. Huutoa ja melua siellä kyllä oli, mutta sittenkään ei kaikki ollut täydellistä. Mietiskelin, missä vika olisi, ja lopulta sen keksin: gramofoonit. Olin niistä jo niin kiusaantunut, etten voinut ajatellakaan itämaista kaupunkia ilman gramofoonia, ja nyt niitä jo miltei kaipasin. Enkä muunkaanlaisia musiikki-instrumentteja tavannut koko Bombayssa, ei kaduilla eikä kahviloissa. Ajattelin jo, että Intian asukkaat eivät rakasta musiikkia ollenkaan, vaan viettävät aikaansa hiljaisessa mietiskelyssä.

Tämän ajatuksen kyllä calcuttalaiset heti ensimmäisenä iltana sinne saavuttuani tyystin karkoittivat, mutta se on juttu, jonka kerron toisella kertaa.

CALCUTTALAINEN TÄYSIHOITOLA.

Kyllä matkustavainen Intian kaupungeissa aina asunnon saapi ja hyvänkin, ei sellaista pitkään tarvitse etsiä, mutta saada hyvä ja huokea, se vaatii taitoa. Siinä ei hätäileminen auta, se vaan pilaa asian ja kohottaa hintoja.

Niin minäkin Calcuttaan tultuani seisoskelin asemasillalla vain muina miehinä, vaikka hotellien lähetit kovasti ahdistivat. Sitten vasta, kun niitä oli ympärilläni noin parikymmentä, aloin keskustella ja kysellä hintoja. He nähtävästi luulivat minua miljonääriksi, sillä ensimmäinen pamautti heti huoneen hinnaksi kymmenen rupeeta, jonka tarjouksen luonnollisesti hylkäsin. Toinen luuli keksineensä valtin, joka vetää ja alkoi kehua hotelliaan italialaiseksi, mutta siinä hän pahasti erehtyi, sillä ajoin hänet armotta pois ja sanoin, ettei minun tarvinnut tulla Euroopasta Calcuttaan saakka italialaisia tapoja hakemaan.

Ilmoitin sitten kaikille lähettiläille, etten maksa huoneesta kahta rupeeta enempää, jonka johdosta joukko suuresti harveni. Kaksi heistä kuitenkin pysyi itsepintaisesti luonani, aivan suuni edessä, ettei voinut sylkäistäkään, ja koetti tinkiä määräämääni hintaa edes neljään, mutta minä en suostunut kohottamaan, vaan sanoin löytäväni sellaisen ilman heitäkin ja käännyin mennäkseni. Siitä he hätääntyivät, ja nyt oli jo kummankin edustamassa hotellissa kahden rupeen huone. Sanoin, etten tarvitse kuin yhden, mutta he seurasivat kuitenkin molemmat mukana autoon, sillä saalis oli siltä päivältä ollut heikko, junassa ei tietääkseni saapunut kaupunkiin muita turisteja kuin minä.

Ajoimme pitkiä matkoja monisokkeloisia katuja, kunnes lopulta pysähdyimme murheellisennäköisen talon edustalle. Ei se minusta oikein hotellilta näyttänyt, mutta ajattelin, ettei saa ihmetellä mitään, sillä ulkomuoto voi pettää, ja seurasin saattajiani pimeitä kiertoportaita myöten kolmanteen kerrokseen. Siellä kysyin, kummanko hotelli tämä nyt oikein on, mutta kuulin, ettei tämä ole kummankaan, he ovat vain opastaneet minut sinne. Tämä on boarding-house, täysihoitola, jossa saa asunnon, ruuat ja juomat. Minä puolestani en halunnut ruokaa ollenkaan, ainoastaan asunnon, mutta siihen ei huoneen omistaja suostunut, sillä hän tahtoi välttämättä myös syöttää minua. Hän nähtävästi huomasi, että olin viimeaikoina tuntuvasti laihtunut.

Moitin ankarasti saattajiani, että olivat tuoneet minut tällaiseen paikkaan ja kehoitin heitä poistumaan, jonka he tekivätkin. Muistaakseni pyysivät he lähtiessään palkkaa opastuksestaan, mutta en minä heidän pyyntöään kuullut.

Isännän kanssa aloimme nyt uudelleen keskustella asuntoasiasta, ja hän esitti loppuvaatimuksenaan, että huoneen hinta on kaksi rupeeta, mutta hän ei vuokraa sitä ilman ylöspitoa. Muonan kanssa maksaa se kaksi ja puoli rupeeta kuuluen muonaan kaksi lämmintä ateriaa sekä kolmasti teetä päivässä. Aioin juuri kysyä, kuinka se kannattaa, sillä eihän muonan osalle tullut kuin vajaat kahdeksan Suomen markkaa, mutta maltoin mieleni ja suostuin hänen ehtoihinsa, vaikkakin mielessäni oli sekavia epäilyksiä ruokakomennon suhteen.

Minut johdettiin nyt huoneeseeni — tai paremminkin huoneustoon, sillä sellainen se tosiaan oli. Talonväen eteisestä johti kahdeksan jyrkkää porraspuuta makuuhuoneeseen, joka näinollen ei kuulunut mihinkään kerrokseen, vaan riippui toisen ja kolmannen kerroksen puolivälissä; yhdellä seinällään se oli kiinni muussa rakennuksessa. Makuuhuoneesta johti taas kahdeksan porraspuuta rakennuksesta ulkonevan toisen kerroksen tasaiselle katolle rakennettuun lautahökkeliin, jonka piti kuvailla pesuhuonetta. Sitä varten oli siellä poikkisahattu tynnyrinpuolisko täynnä vettä sekä erilaisia emaljiastioita. Muu osa tätä toisen kerroksen kattoa — jota ympäröi korttelin korkuinen sivusuojus - oli kait tarkoitettu oleskelu- ja kävelykanneksi. Siis kolme eri osastoa oli käytettävissäni.

Tarkastelin makuuhuonettani: 2½ X 3 metriä, siis kokoa tarpeeksi, kaksi akkunaa, joissa yhteensä yksi eheä ruutu. Toinen akkuna oli peitetty säkkikankaalla, toisessa paistoivat kirkkaat reiät. Ruutuja kyllä ei tarvittu ollenkaan, sillä akkunat oli aina pidettävä kuitenkin auki, joten repäisin sen säkkikankaankin pois. Lattia oli murtunutta massaa, josta palasia erkani joka askeleella, ja kävellessä narskui hiekka jalkojen alla kuin kivilouhoksessa. Hutelo pöytäkin oli huoneessa ja pianotuoli, ja siinä ne huonekalut sitten olivat.

Niin, tietysti sänky myös. Se oli leveä ja sitä peitti matrassi — aikoinaan punajuovainen, nyt sen väri oli epäselvä. Kysyin, missä lakana ja tyyny ovat, mutta isäntä sanoi, ettei sellaisia koskaan täysihoitoloissa anneta. Minä sanoin, että kyllä joskus sentään annetaan, ja eritoten nyt pitäisi saada, muuten en maksakaan kahta ja puolta rupeeta. Pitkän sananvaihdon jälkeen pyytämäni esineet sitten tuotiin, mutta ne olivat sen näköisiä, että säilyttelin niitä vain pesuhuoneessa. Sanomalehdistä tein sitten lakanan, vaatteistani päänaluisen ja olin tyytyväinen. Peitettä ei sikäläisessä ilmastossa käytetä eikä tarvita.

Sitten seurasi päiväjärjestyksessä isännän suhteen tärkein kysymys. Hän tuli huoneeseeni ja vaati etukäteen kahden viikon maksua. Sanoin hänelle, etten koskaan ole aikonutkaan asua täällä kahta viikkoa enkä ylimalkaan maksa mitään etukäteen. Neljä päivää viivyn nyt aluksi, siksi kunnes saan Euroopan postin ja siitä ajasta maksan kyllä päivittäin. Isäntä sanoi kuitenkin, että ainakin yhdestä viikosta täytyy maksaa etukäteen, sillä tapa on täällä sellainen; hän kyllä suorittaisi sitten takaisin, jos en asuisikaan koko viikkoa. Tiesin kyllä, minkälaiseksi se takaisinmaksu muodostuisi ja kehokin muuttamaan tapoja, mutta kun hän valitti, ettei täysihoidosta tule mitään, kun hänellä ei ole rahaa ruuan ostoon, heltyi mieleni ja maksoin neljän päivän osuuden etukäteen.

Tämän johdosta tulimme ikäänkuin tuttavammiksi, ja koko perhekunta kävi sitten minua tervehtimässä. Siihen kuului kaikkiaan yksitoista henkeä ja kaksi pientä koiraa. Varsinaisena omistajana esiintyi nuorehko mies, nimeltä Njell, syntyisin Lontoosta, aikaisemmin ollut merimiehenä, jonka hänen tatuoidut käsivartensakin todistivat. Hänen ympärilleen liittyivät sitten muut perheenjäsenet erilaisilla sukulaisuussiteillä. Siellä oli hänen vaimonsa ja äitinsä, isäpuolensa ja lankonsa, siskonsa sekä sisarpuolensa ynnä neljä lasta, joiden omistusoikeudesta en päässyt selville. Koko tämä liuta hoiteli yhteisesti täysihoitolaa, johon kuului neljä vuokrattavaa huonetta. Naisväki piti huolen ruuanlaitosta, molemmat miehet nostivat rahat ja lapset häiritsivät mahdollisuutensa mukaan asukkaita. Kuli kantoi vedet ja lakaisi lattiat, silloin kun käski lakaisemaan, muuten ei. Itse he asuivat kahdessa huoneessa, joista rikkinäisen purjekankaan avulla oli tehty neljä. He elivät alituisessa rahapulassa ja söivät — ei enää kädestä suuhun, vaan viikon etukäteen.

Kysyin miehiltä, mitä he oikein tekevät, ja vastaus oli: "he pitävät täysihoitolaa." Sanoin heille, että pysyyhän se pitelemättäkin, kun eivät siinä kuitenkaan mitään toimita, tekisivät jotain muuta työtä sen ohessa. Mutta he arvelivat, ettei sitä englantilainen sentään tuollaisiin tavallisiin töihin ryhdy.

Kului puolisen tuntia vuokranmaksustani, kun se vanhempi isäntä toi aterian huoneeseeni. Siinä hän sitten noin kuin ohimennen pyytää, että lainaisin hänelle neljä rupeeta, kun hänelle on postissa tullut lunastettava lähetys eikä tänään saa enää pankista rahaa; huomenna hän maksaisi takaisin. En luvannut lainata. Hän alensi pyyntönsä kolmeen, kahteen ja lopulta yhteen, mutta sanoin, että on vallan turha pyytääkään. Vasta sitten hän poistui. Kymmenen minuutin kuluttua saapui vanharouva sanoen että hän välttämättä tarvitsisi kaksi rupeeta, enkö minä voisi lainata. Kiellostani huolimatta pyysi hän noin kaksikymmentä kertaa, kunnes panin hatun päähäni ja läksin ulos. Eteisessä tuli Njellin sisarpuoli vastaani, ja hän pyysi, että lainaisin hänelle yhden rupeen. Kun kieltäysin, suuttui hän ja sanoi, että hän tahtoo, mutta minä livahdin kadulle ja jätin hänet tahtomaan.

Mitä teki Njell, kun sai vuokramaksun kouraansa? Juu, hän lähti rouvineen huvimatkalle merenrantaan kolmeksi päiväksi tuttavia tapaamaan. Senverran jätti rahaa kotiin, ettei pysähdystä tullut täysihoidossa. Sillävälin kotiväki koetti tehdä rahaa muulla tavoin. Toisena päivänä koettivat he lainausmenetelmää, mutta kun se ei onnistunut, — minä kehoitin näet menemään pankista nostamaan, sillä ne olivat auki nyt — täytyi keksiä muita keinoja. Minähän olin matkustaja, ja tarvitsin luonnollisesti karttaa matkoillani. He toivat nähtäväkseni suuren, pölyisen karttaopuksen, jonka nimi oli "Maailmansodan atlas" ja tarjosivat sitä ostettavakseni. Siinä oli loistavin värein merkitty, kuinka Saksa oli saarrettuna, eri rintamat ja Englannin vallan suuruus, ja opetusvälineenä — jota tarkoitusta varten se alkulauseen mukaan oli aiottukin — se täytti erinomaisesti tehtävänsä Intiassa, mutta minä sanoin, ettei se soveltunut minun matkasuunnitelmiini, eikä kauppaa syntynyt.

Mutta minulla oli kirjoituskone ja tarvitsin luonnollisesti paperia. Nyt tuotiin nähtäväkseni ruskeakantinen kirja, johon ei ollut vielä kirjoitettu mitään. Ruskeahkot siinä oli lehdetkin, mutta päätin tehdä laupeudentyön ja ostin kirjan maksaen siitä olosuhteisiin katsoen ruhtinaallisesti, muistaakseni kahdeksan markkaa. Mutta se oli tyhmä teko, sillä sen jälkeen en saanut enää rauhaa ollenkaan. Tarjolle tuotiin mitä moninaisimpia esineitä: kirjoitusneuvoja, vanhoja kapsäkkejä, keittiötarpeita, hattuja, tyhjiä hajuvesipulloja, ruokaporttöörejä, sanakirjoja, Intian lakikirja, lasinen kissankuva y.m. y.m., joita kaikkia on mahdoton enää muistaakaan. En päässyt heistä muuten eroon kuin salavihkaa tyhjentämällä rahakukkaroni sisällön housuntaskuuni ja näyttämällä sitten tyhjää kukkaroa. Kaksi ja puoli annaa oli jäänyt rahakukkaron nurkkaan, ja kun vanharouva näki ne, sanoi hän: "Antakaa edes nuo." — Hän sai ne, ja sitten he veivät tavaransa pois.

Njell saapui huvimatkaltaan ja oli rahattomana. Tuli pyytämään minulta savukkeita, mutta minulla ei ollut kuin piipputupakkaa ja sikaareja, jotka olivat hänelle liian väkeviä. Hän pyysi nyt lainaksi 195 yhden rupeen tupakanostoa varten, mutta minä en antanut, käskin polttaa sätkää. Sitten hän keksi, että lapset ovat ilman, maitoa, ja siihen pitäisi saada yksi rupee. En antanut. Hän alkoi nyt systemaattisen kerjäämisen ja haki äitinsä vielä avukseen. Olen kyllä nähnyt kaikenlaisia kerjäläisiä, mutta tällätavoin en ole vielä koskaan kuullut tai nähnyt kerjättävän enää luullut, että ihminen luonnoltaan saattaisikaan. Olin kirjoittavinani kaiken aikaa, ja joka kerta kun jompikumpi pyysi, vedin viivan paperille Kun he lopulta poistuivat, oli paperilla 46 viivaa, mutta ennenkuin aloitin viivojen vedon, olivat he jo pyytäneet ainakin 10 minuuttia. Eivätkä he luullakseni olisi vieläkään lopettaneet, elleivät lapset tulleet ovelle kirkumaan ja pudottaneet portailta huoneeseen tiiliskiveä, jota lukon puutteessa käytin ovensalpana.

Silloin ajoin heidät kaikki ulos ja seuraavana päivänä jätin koko
Njeliin täysihoitolan.

MOHURRUM.

Olin junavaunussa tutkinut sanomalehtiä ja nähnyt suuria ilmoituksia, joissa sanottiin, että Mohurrumille matkustajille myönnetään niin ja niin paljon alennusta rautatielipun hinnasta, ja lippu kestää viisi päivää. Rautatieyhtiöt ne näin koettivat houkutella ihmisiä matkustamaan kaupunkipaikkoihin ja lyödä mynttejä kokoon. Jotain suurempia juhlallisuuksia oli siis tulossa, mutta Mohurrum-sanasta en saanut tolkkua, ja kun istuin yksinäni vaunussa, en voinut sitä keltään kysyäkään. Näin unohtui koko juttu mielestäni, sillä oli niin paljon muuta katseltavaa.

Olin kutsuttu viettämään iltaani erään vuosikymmeniä Calcutassa oleskelleen ruotsalaisen liikemiehen luona. Hän oli jo täysin aklimatisoitunut paikallisiin oloihin, vuokrannut huvilakaupungista itselleen ihanan puutarhan ympäröimän rakennuksen, jonka suojat ja äänettömät, valkopukuiset hindupalvelijat toivat mieleen ennen luetut kuvaukset Intiasta.

Päivä oli ollut polttavan kuuma ja tyven ilta oli nyt helteinen. Istuimme etuaulan pehmeillä, mataloilla nojatuoleilla nauttien hyvästä sikaarista, jonka tuoksu sekoittui omituiseksi mirhamiksi pöydän alla palavan moskiittosavun kanssa. Leveät ovet puutarhaan olivat avoinna samoinkuin akkunat; tungettelijoita ei tarvinnut peljätä, sillä katuporttia vartioi kaksi hindupalvelijaa, ja jalkojemme juuressa lojui neljä valtaista susikoiraa, joista jokainen yksinään olisi pitänyt puolisen tusinaa rosvoa loitolla. Viereisessä huoneessa odotti näkymättömissä mustapartainen, juhlallisen näköinen hindu, joka isännän kutsusta "boy" saapui äänettömin askelin, täytti lasimme ja poistui taas arvokkaasti odottamaan uutta kutsua.

Katselimme vilkkaita, kameleontin näköisiä pikkuelukoita, jotka kiertelivät pitkin liukkaita seiniä ruokailuhommissa. Ne toimittivat täällä kärpäspaperin virkaa ja senvuoksi niitä suositaan eikä vähimmän juuri makuusuojissa, sillä onneton on se kärpänen, joka tällaisen elukan näköpiiriin joutuu, niin salaman nopeat ovat sen liikkeet.

Silloin alkoi kaupungiltapäin kuulua omituista huminaa, jonka hetken kuluttua saattoi havaita ihmiskurkuista lähteneeksi. Siihen sekoittui kohta rumpujen pärinää, ja se kasvoi ja hiljeni vuoron perään. Kysyin talon isännältä, mitä se merkitsi ja hän vastasi: "Mohurrum." No nythän sain tähänkin asiaan selvityksen: Mohurrum on muhamettilaisten suuri uskonnollinen juhla, jota vietetään neljänä yönä kesäkuun 28 ja heinäkuun 1 päivän välillä soihtukulkuein, soitoin, tanssein ja banaalisin menoin. Intiassa on nimittäin varsin huomattava määrä muhamettilaisia, ja he pitävät tiukasti kiinni uskonnostaan.

Sanoin mielelläni meneväni katsomaan tällaista juhlaa, mutta siitä isäntäni minua vakavasti varoitti, sillä harvoin nämä juhlat päättyvät rettelöittä. Kehoitti hankkimaan katselupaikan jossakin yläkerroksessa juhlakulkueen käyttämien katujen varsilla ja sieltä seuraamaan menoja. Niin päätinkin tehdä, ja nyt kuuntelimme vain etäältä kolme metriä korkean puutarhamuurin suojassa tätä shakaalien ulvontaa muistuttavaa äänten kohinaa.

Puoliyön korvissa läksin astelemaan asuntoani kohti kaupunkiin, jonne tuli matkaa puolen neljättä kilometriä autioita, suurien lehtipuiden varjostamia katuja. Tulin siitä eräälle kauppakadulle, useita kilometrejä pitkälle, jonka varrella miltei joka toinen kauppa on muhamettilaisen käsissä, ja siinä näin omituisen näyn: Koko katu niin pitkälle kuin silmä kantoi oli kuin tulimerenä, kaameanpunaisessa loimottavassa valossa nousivat sankat savupilvet taivaalle, ja ilman täytti sanoin kuvaamaton meteli.

Kulkue lähestyi sitä katunurkkaa, jossa seisoin, ja pian olin väkijoukon keskellä, josta ei enää ollut yrittämistä pois, vaan sai seurata mukana, minne se vei. Itse "ohjelma" tapahtui keskikadulla. Ensin kulki muutamia pareja kantaen kukin pari aina kahden seipään väliin pingoitettua suurta vaatetta, johon oli maalattu mitä hirveimmän näköisiä ihmisten ja eläinten kuvia. Heidän jäljessään seurasi musiikki: vanhoja miehiä ja nuoria poikasia soittaen säkkipilliä, flageolettia, n.s. euphoniumia ja jonkunlaista bassoviulun tapaista. Ääni näissä instrumenteissa oli räikeän kirkuva, nuotti niinkuin meikäläisen paimenpojan pajupillirallatuksissa ja kaikkea tätä säesti kymmenkunnan eri suurta ja eri äänistä rumpua, jotka eivät koettaneetkaan pysyä minkäänlaisessa tahdissa.

Mutta pääosaa kulkueessa näyttelivät musiikin jälessä seuraavat miltei alastomat tanssijat ja soihdunkantajat. Soihtuina oli pitkien tankojen kärkiin kiinnitetyt petroolissa kastetut vaaterisat, joiden liekki nousi monien metrien korkeuteen. Näitä he heiluttelivat suuressa kaaressa nostaen ja laskien niin että loimotus vyöryi kuin aallokko eteenpäin. Soihdunkantajien välissä riehuivat tanssijat. Hurjasti kirkuen ja ruumistaan väännellen pyörittelivät he "lathejaan", kahden metrin pituisia seipäitä, joiden toiseen päähän oli kiinnitettynä suuren nyrkin kokoinen puupallo. Näillä latheillaan tekivät he taitavia liikkeitä, joiden piti kuvata lathin käyttöä taisteluaseena ja innoissaan tulivat niin lähelle katukäytäviäkin, että katselijoilla oli täysi työ varoessaan päätään puunuijalta. Kerran sain minäkin olkapäähäni kolauksen sellaisesta, mutta se oli nähtävästi vahingossa annettu, ja lyöjä hävisi heti toisten joukkoon.

Tällaisessa kulkueessa saattoi olla ehkä 50 soihtua ja tanssijaa, sitten seurasi taas musiikki ja erilaiset maalaukset sekä kadun täyttävä väkijoukko, joka kirkui kurkun täydeltä niin ettei lähimmän naapurinsa kovempiäänistäkään puhetta olisi saattanut kuulla.

Muutamia kymmeniä metrejä ensimmäisen kulkueen jäljessä seurasi toinen, kokoonpanoltaan samanlainen, sitten kolmas ja niin edespäin aivan loputtomiin. Onnistuin pysähtymään erääseen katunurkkaukseen, ettei väkijoukko saanut minua mukaansa, ja kaksi tuntia marssi siitä ohitseni kulkueita yhtenäisenä virtana. Toiset näyttivät olevan vallan kuin raivoissaan enkä luule, että ihmissyöjäneekerien juhlatanssit ovat irvistyksiin, huutoon ja ruumiinliikkeihin nähden yhtään kummempia kuin nämä Calcutan kaduilla esitetyt.

Vahvat poliisivartiot seurasivat joka kulkuetta, eikä suurempia häiriöitä näyttänyt syntyvänkään, kuten kuluneina vuosina kerrotaan tapahtuneen. Katseltuani kyllikseni, läksin etsimään asuntoani täysihoitolaa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Olin vasta toista päivää Calcutassa, huolimattomuudessani en ollut ottanut selville asuntoni nimeä enkä katunumeroa, sillä luotin paikallisvaistooni, ja nyt olin kulkeutunut sellaisille kaduille, joita en vielä tähän asti ollut nähnyt enkä tiennyt edes ilmansuuntaa, mihin päin asuntoni antaisi. Vaikka koetin terästää muistiani, en saanut yhdenkään tutun nimeä kielelleni, jotta olisin voinut kysellä. Ainoa merkittävämpi paikka, josta löytäisin suunnan, oli esplanaadilla korkea muistomerkki, joka ulottui kaikkien rakennusten yläpuolelle. Pimeässä se ei kuitenkaan näkynyt pitkälle, ja vasta kello neljän aikaan aamulla sen keksin, sivuutettuani sitä ennen vielä pari mohurrumkulkuetta.

Perin väsyneenä kolusin asuntoni pimeitä portaita kolmanteen kerrokseen ja vielä tuokion katselin ruuduttomasta akkunastani veripunaisia välähdyksiä tasakattoisten rakennusten yläpuolella ja kuuntelin tämän pariinsataantuhanteen nousevan muhamettilaislauman jumalanpalvelusta, jota ensinäkemältä luulisi mielipuolten melskeeksi.

Etteivät juhlamenot f kaikkialla sujuneet yhtä rauhallisesti, sain lukea pari päivää myöhemmin sanomalehdistä. Hindut ovat näet uskonnossaan yhtä fanaattisia kuin muhamettilaiset, ja he tahtovat pitää temppelinsä puhtaina tällaiselta riettaudelta. Niinpä he Khargpurin kaupungissa, noin 90 mailia Calcutasta, pyysivät poliisipäälliköltä, ettei hän sallisi muhamettilaisten kulkea sikhien eli hindujen temppelin ohi tällaisin menoin, koska se loukkasi sikhien uskontoa. Poliisipäällikkö salli muhamettilaisten kulkea, mutta kielsi musiikin.

Siitä huolimatta soittivat muhamettilaiset sikhien temppelin kohdalla ja antaakseen muka enemmän pontta toiminnalleen, kantoivat kuolleen lapsen ruumista kulkueen etunenässä. Tuli tappelu, jossa poliisipäällikköä heitettiin tiilikivellä, niin että sonni nyrjähti, mutta sotaväen avulla räyhääjät saatiin telkien taakse. Tästä kimpaantuneina muhamettilaiset myöhemmin yöllä nuijivat latheillaan kuoliaaksi erään yksikseen joutuneen hindun, ja nyt ei muuta tarvittu. Hindut myös kokoontuivat, syntyi täysi sota ja aamulla kerättiin kaduilta 10 kuollutta, ja parikymmentä vaivaista vietiin sairaalaan.

Poliisi- ja sotilasvartioista huolimatta jatkui tappelua seuraavanakin yönä ja taas korjattiin 6 kuollutta. Vasta kun kaupunki oli julistettu sotatilaan eikä viittä ihmistä enempää sallittu kerääntyä yhteen kaduilla, ja kun Calcutan hindu- ja muhamettilaisjohtomiehet olivat matkustaneet paikalle, asettuivat mielet.

Khargpur lieneekin tänä vuonna ainoa paikka, jossa välit kiristyivät näin tiukalle, vaikka muuallakin on kahnauksia sattunut. Caicutassa olivat poliisit visusti varuillaan, sillä tuoreessa muistissa on vielä kaksi vuotta sitten siellä sattunut yhteenotto, jossa kuolleitten luku nousi pariinsataan.

Niin fanaattisia ihmiset tosiaan ovat ja niin saastaisina pitävät eri uskontojen tunnustajat toisiaan, etteivät he sovi samalle vesipaikalle. Niinpä kaupungeissa on tarkkaan rajoitettu, missä kahviloissa ja ruokapaikoissa muhamettilaiset saavat käydä, ja mitkä ovat yksinomaan hinduille. Delhissä, jossa muhamettilaisia on runsaasti, on rautatieasemalla niinikään ja mahdollisimman kaukana toisistaan: "Virvokkeita hinduille", ja "virvokkeita muhamettilaisille". Sen vielä käsittää meikäläinenkin, mutta kun näkee tämän lisäksi "pesuvettä hinduille" ja "pesuvettä muhamettilaisille", tulee mieleen tarina sudesta ja lampaasta, jotka joivat samasta purosta.