The Project Gutenberg eBook of Hänen viimeinen tervehdyksensä, by Arthur Conan Doyle

Herra Sherlock Holmesin ystävät ihastunevat kuullessaan hänen vielä olevan elossa ja hyvissä voimissa, vaikka tilapäiset leinikohtaukset ovatkin hieman kangistuttaneen häntä. Hän on asunut useita vuosia merenrannikolla viiden kilometrin päässä Eastbourne'sta, missä hän on viettänyt aikaansa filosofisissa mietiskelyissä ja maata viljellen. Tänä lepokautena hän on vastannut kieltävästi mitä ruhtinaallisimpiin tarjouksiin ryhtyä erilaisia rikosasioita tutkimaan, koska oli päättänyt kokonaan siirtyä yksityiselämään. Saksan sodan lähestyminen sai kuitenkin hänet asettamaan huomattavan älyllisen ja käytännöllisen kykynsä hallituksen käytettäväksi. Tästä johtuneet historialliset seuraukset ovat kerrottuina »Hänen viimeisessä tervehdyksessään». Olen lisännyt siihen useita entisiä tapahtumia, jotka ovat kauan olleet salkussani, tehdäkseni teoksesta täydellisen.

SEIKKAILU WISTERIA LODGE’SSA.

I. HERRA JOHN SCOTT ECCLES’IN MERKILLINEN KOKEMUS.

Muistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja tuulisena päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli saanut sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen vastauksen. Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen ajatuksiaan, sillä hän seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen näköisinä, poltellen piippuaan ja vilkaisten tuon tuostakin sähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni silmissään vallaton ilme.

»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä», hän sanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»

»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin salainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin niistä kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet huomaava, kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi. Ajattelepa tuota pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa kylläkin eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen rosvousyritykseen. Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä appelsiinin siemenestä, joka johti murhaajani rikosliittoon. Se sana saa minut varovaiseksi.»

»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus.
Saanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing
Cross.»

»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon vastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»

»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä asti kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni on kuin kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi, koska sitä ei käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin. Elämä on arkipäiväistä, sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka näyttävät iäksi kadonneen rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta, olenko valmis ryhtymään uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se osoittautuisi miten mitättömäksi tahansa! Mutta tässähän onkin asiakkaamme, ellen erehdy.»

Portaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta herättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen ankaroissa piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään aina kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen, valtiokirkon kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen ja sovinnainen äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli hämmentänyt hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä hänen pörröiseen tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja hätääntyneeseen, kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.

»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra Holmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy vaatia jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.

»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä äänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»

»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi tarvittu poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat, myönnettävä, että en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset salapoliisit muodostavat ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta kuultuani teidän nimenne —»

»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne lähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee pukuanne, näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne hetkestä asti.»

»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani. Olin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä juoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin luoksenne. Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat, että herra Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli järjestyksessä Wisteria Lodge'ssa.»

»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori Watson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen väärästä päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa minulle oikeassa järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat saivat teidät lähtemään ulos harjaamattomana ja kampaamattomana, kiiltonahkakengissä ja liivit väärin napitettuina etsimään neuvoa ja apua.»

»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle tietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta minä kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut, olette varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»

Mutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului melua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi rotevaa, virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme tarkastaja Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas ja omalla, alallaan pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja esitti toverinsa tarkastaja Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.

»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme jäljet johtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme puoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»

»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi
Holmes.

»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in postitoimistossa ja riensimme tänne.»

»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat viime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa, lähellä Esher'iä.»

Vieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin hivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.

»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän tarkoittane, että minua epäillään?»

»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän aikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»

»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä toivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»

»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä voidaan käyttää häntä vastaan.»

»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne huoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle vahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi siitä, että kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte edelleen aivan niinkuin ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»

Vieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen kasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän ryhtyi heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.

»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava mies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen oluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n kartanossa Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten tapasin nuoren Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni espanjalaista syntyperää ja jollakin tavoin yhteydessä lähetystön kanssa. Hän puhui oivallisesti englanninkieltä, oli käytökseltään miellyttävä, ja kaunein mies, jonka elämässäni olen nähnyt.

»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja minä. Hän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän kuluttua kohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen seikka johti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia päiviä talossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen illalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.

»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän asui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen kaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen talouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi, sekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi laittaa oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen taloutensa oli sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja että minä tulen olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut koko joukon omituisemmaksi kuin mitä luulin.

»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden penikulman päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja rakennettu hieman syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva ajotie, jota reunustivat korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha, kaatumaisillaan ja rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit seisahtuivat ruohottuneelle ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven eteen, aloin epäillä, oliko viisasta mennä vieraisille miehen luo, jota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse oven ja tervehti minua sangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan, surumielisen, tummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä makuuhuoneeseeni, matkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki masentavan vaikutuksen. Söimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni pani parastaan ollakseen huvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan muualla koko ajan, ja hän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä tuskin saatoin ymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää sormillaan, pureskeli kynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen kärsimättömyyden merkkejä. Itse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä hyvin keitetty, eikä vaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä elvyttämään. Voin vakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani keksiä jonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.

»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan, jota te molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään. Päivällisen loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun. Huomasin isäntäni sen luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja kummallisemmalta. Hän luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui poltellen lukemattomia savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta ei maininnut mitään kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla minä ilokseni pääsin nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti sisään ovesta — huone oli jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko soittanut. Sanoin, etten ollut. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt minua niin myöhään, sanoen kellon olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen jälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.

»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni oli jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin nimenomaan pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin sangen ihmeissäni tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin palvelijaa. Ei mitään vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen samalla tuloksella. Silloin tein sen johtopäätöksen, että soittokello oli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet ylleni ja riensin alakertaan erittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan kuumaa vettä. Voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä ollut ketään. Minä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin huoneesta huoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle, mikä oli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään vastausta. Minä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä vuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras isäntä, vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön aikana! Niin päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»

Sherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän omituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.

»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi.
»Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»

»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin joutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin tavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen kiinni ja läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin Allan-veljesten luo, jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä, ja sain kuulla, että huvila oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni juolahti, että koko tuo tapaus tuskin saattoi olla tarkoitettu minun pilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni katoamiseen oli varmaan halu päästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, joten neljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä otaksuma ei pitänyt paikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle varoituksestani, mutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten minä suuntasin kulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä. Miestä ei siellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa ensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan tiennyt niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani teidän vastauksenne sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska te ymmärtääkseni olette henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa asioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja, kuulen siitä, mitä sanoitte astuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa kertomusta ja että joku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille joka sanani olevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen kohtalosta kuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia kaikella mahdollisella tavalla.»

»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi tarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen velvollinen sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen tarkoin yhtä tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet tietoomme. Esimerkiksi tuo kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana. Satuitteko huomaamaan, miten sen kävi?»

Maalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot olisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin loistavia silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski- ja kulmakarvojen poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti kokoonkäärityn, värittömän paperipalasen taskustaan.

»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli.
Minä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»

»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne löytää yksinäisen paperipallon.»

»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille ilman vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia lyhytteräisillä saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja sinetöity punaisella lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen ja johon on sitten painettu leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä esineellä. Se on osoitettu herra Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä sanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä ja valkoinen. Vihreä avoin, valkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealla, vihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’ Käsiala on naisen, kirjoitettu teräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on kirjoitettu joko toisella kynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on paksumpaa ja rohkeampaa käsialaa, kuten näette.»

»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun täytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi, jolla olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä muutamia vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä sileä hihan-nappi — mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät kynsisakset. Niin lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte selvästi nähdä saman pienen kaaren kummassakin.»

»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä olleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa kirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten tavallista, nainen oli kaiken takana.»

Herra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän keskustelun kestäessä.

»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa kertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä ole kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen talonväkensä on käynyt.»

»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata. Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin penikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä hiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka on enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä neljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on ilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa hyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on kuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä eikä mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»

»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi herra Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat tosiaankin tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään tekemistä isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa. Millä tavoin minä tulen sekaantumaan juttuun?»

»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa asiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa ilmoitettiin teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli. Tämän kirjeen kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen. Kello yhdeksän jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä tavanneet teitä emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra Gregson'ille, että hän etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin kuin minä tutkin Wisteria Lodgea. Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin herra Gregsoniin ja tässä nyt olemme.»

»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa tälle asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme poliisiasemalle, herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen selityksen?»

»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes. Toivon, että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne totuuden perille.»

»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen teidän kanssanne, herra Baynes?»

»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne. Saanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä mies oli kuollut?»

»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja hänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»

»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme. »Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan aikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»

»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee joitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus on tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa mielipidettä. Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään huomattavaa paitsi tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»

»Oli olemassa yksi tai kaksi sangen huomattavaa seikkaa», hän sanoi. »Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni poliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»

»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa nämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää poika viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin vastaus.»

Me istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti kiivaasti kulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää eteenpäin ojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.

»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet asiasta?»

»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä juttua.»

»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan jollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»

»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin myöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa olisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa juuri sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän vallassaan viikon kaikkina muina öinä.»

»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen painava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen kokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä selitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se selitys olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen kirje sangen omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä väliaikaisena olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat tietoomme, kaikki soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme vähitellen tulla ratkaisu.»

»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton.
Kuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott
Eccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä
niiden kanssa.»

»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott Eccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta. Ensinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa jälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan siihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies todistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka ei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä todenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»

»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»

»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin rikospaikalla.»

»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi tapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä kelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle aikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa, että Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei todellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»

»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten katoamisesta?»

»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan olemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.

»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan kuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi merkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä boijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen aviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän ei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin. 'D'. — Sen piti olla oppaana.»

»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa
Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»

»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus. Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä. Tämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän tulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen tarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista kohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi toimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»

Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna sen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.

Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The
Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P.,
Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra
Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»

»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes. »Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen suunnitelman.»

»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta. No, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on kirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän nousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis on talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla, kauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti, ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»

Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään
Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.

Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta, tuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva kehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja murheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.

II. SAN PEDRON TIIKERI.

Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti meidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään. Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo, joka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta, joka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.

»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun. Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän seisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon. Hetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven kynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.

Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen huokauksen.

»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä luule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»

»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan ruumiissanne.»

»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin sen taas tulleen.»

»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä istuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös, mutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani, herra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»

»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta puhetta.»

»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi sitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä minkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin savi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi kertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät ja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra, etten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat häipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos siellä ei ollut ketään.»

»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät tästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei vahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä, ettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu ole näky eikä hermokohtaus.»

»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa, »kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa kuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»

»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut, niin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme lähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille talon.»

Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään huolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat tuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa oli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja, joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.

»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä kiinnittämään huomionne keittiöön.»

Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli pinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen illan päivällisen jätteitä.

Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut, että oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin että se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti kääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.

»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään muuta?»

Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka oli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli heitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.

»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on tosiaan sangen merkillinen juttu.»

Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi. Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä hiiltyneiden luiden palasia.

»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole ihmisluita.»

»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on käsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän kykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat kuin tilaisuudet osoittaa niitä.»

»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla. Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»

»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä, joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut. Seurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he olisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä joka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»

»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»

»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne, jos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen nähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan hyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»

Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet kaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä jäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen kirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä huolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä. Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä. Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.

Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain sattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta tätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein yksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli tehnyt tuttavuutta.

»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa. Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon kasvikokoelman.

Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta, mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:

    »Oxshottin salaperäinen juttu
            selviämässä.
    Oletettu murhamies pidätetty.»

Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä kuullessaan minun lukevan otsakkeen.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on saanut hänet kiinni?»

»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä, kun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut vangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava, että herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott Common’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että hänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka näytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta sitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa ja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes, joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät viimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten todistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa, oli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri ja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä mies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi hänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea, että tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli sellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen, tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen kiinniottamisestaan.»

»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.» Me riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin, tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.

»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä meitä kohti.

»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos ystävällisesti varoitan teitä.»

»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän menevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»

»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä vilkutuksen häivettä.

»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin, herra Holmes. Minä teen niin.»

»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on kullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja minulla on kenties omani.»

»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»

»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi herravainajansa?»

»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani. Se on sopimus.»

Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin, asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»

»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen, koska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän jutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin yksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt hämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä aukkoja täytettävänä.

»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja tämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi Garcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja luultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema kohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä rikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis luultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla pohjalla.

»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se olisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset epäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti tosiasiat, eikö niin?»

Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin, kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.

»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista, jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se selittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»

»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se ilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen jo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta talosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset päivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten tutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden asujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani. Se on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High Gable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin puolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat proosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä kaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli yleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä seikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen talonväkeensä.

»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla, mutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä silmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän on viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt kauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta kuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa, herra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä ja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson, olemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria Lodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.

»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on vielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla on kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen ikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen, sillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina liikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en oltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas, ja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti ne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja naispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista, liian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.

»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein itse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet, palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs. Minä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen olisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla oma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John Warner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen isäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan. Hänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka, samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla avain perheen salaisuuksiin.

»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien välillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan välityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle ovelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät tuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan, ei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen varjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.' Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.

»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon valossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta ja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli jo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku talossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett, kotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan. Joka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.

»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan Garcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin täytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa mukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja koettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt tulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole nähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa. Onko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin ystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se kohta meidän on vielä ratkaistava.

»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään, mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen ei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen jäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä hetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida taloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi sallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on meidän otettava itse vastuu päällemme.»

»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»

Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen kummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä ja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään asemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin jääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta väistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että siten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä hänen kättään, ja arpa oli heitetty.

Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.

»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla.
Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»

»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson, aukot täyttyvät nopeasti.»

Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta. Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken eletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti rinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät silmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet leveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.

»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa ulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi kävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli tajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä taaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»

Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle nopeasti.

»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä olin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»

»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.

»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi, että häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi minnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin väärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä silmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille tilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»

»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja sisäistä näkemystä», hän sanoi.

»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon. Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi mitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»

»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson on?»

»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran kutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»

San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun oli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan masentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli kauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti häntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan ensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti kuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan, hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta, ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan sanomalehdistössä.

»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos otatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen, samat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään Hendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta ja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He ovat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta nyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»

»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli noussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on häntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä. Nyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä vahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin toinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin se, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä intohimosta.

»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?» kysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen murhajuttuun?»

»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa, jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä verivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä laivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne ovat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä. Mutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa ja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon kaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen uhrinsa yhä huutavat kostoa.»

»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta millä tavalla teihin on koskenut?»

»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla hänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni on Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei maan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla ja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin valtiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.

»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt, joiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman hänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät yhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun osalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin tuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä ja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä hankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla, oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta se epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka hän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.

»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen hänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika San Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin kera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi tehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu, lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä vastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi siirtää murhayritys tuonnemmaksi.

»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat minut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin ollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet veitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa seurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että oli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan, ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan, Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa, jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon ja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten, että jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti julkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille. Garcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen kuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.

»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he olivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan varassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä hirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta mieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut oli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi kuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut kuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua minä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin ulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi auttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella iäksi.»

Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes katkaisi äänettömyyden.

»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään.
»Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».

»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»

»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan olisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki julistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi käräjissä Guildford’issa.»

Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika, ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita kun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä poikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon Square'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa. Noin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli, hänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa Madridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista. Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.

»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan. Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi, jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla oli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se on huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä tiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme pysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin mutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole sinulle aivan selvä?»

»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä. Mies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä, ja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut johonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä oli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin huomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes, joka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman arvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja jättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»

»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan keittiön salaisuudet?»

»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in Voodoismi ja neekeriuskonnot:

»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen ilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen saastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat ihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat valkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi, jonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»

»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes lisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut tilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta hirveään.»

JUTTU PAHVILAATIKOSTA.

Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen yrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui suotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan erottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen pulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat oleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma kysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman eikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan muistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.

Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni, ja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen tiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä samoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista. Uutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla kiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut aamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut kestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut minulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen. Parlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa. Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen heidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä rikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien lahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen maalaisveljensä.

Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui toverini ääni ajatuksiini.

»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa päättää väittely.»

»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka hän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani ja tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.

»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken käsityskykyni.»

»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä kohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa toverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään juttua pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että minulla alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»

»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi. Kun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan ajatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa niitä ja lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä kanssasi.»

Mutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka luit minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen teoista, josta hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli kiviin, katseli tähtiä ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa tuolissani, ja mitä osviittoja olen minä voinut antaa sinulle?»

»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet keinoiksi, millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi ovat uskollisia palvelijoita.»

»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka haaveesi alkoivat?»

»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan sanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit puoli minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin keskeytettyyn kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi muutoksesta, että ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät kulkeneet kauas. Silmäsi vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in kehyksettömän kuvan, joka seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit ylös seinään, ja tietysti oli tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit, että jos kuva pantaisiin kehyksiin, peittäisi se juuri tuon tyhjän paikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä olevan Gordon’in kuvan kanssa.

»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka tuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin Beecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut tutkia hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat silmäsi rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi olivat miettiväiset. Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita. Huomasin hyvästi, että et voinut tätä tehdä ajattelematta tehtävää, joka hänellä oli kansalaissodassa pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä muistan sinun ilmaisseen intohimoista suuttumusta sen tavan vuoksi, millä kansamme hurjimmat ottivat hänet vastaan. Sinä tunsit niin voimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin ajattelevan sitäkin ajatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä myöhemmin siirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen kansalaissotaan, ja huomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi säkenöivän ja kätesi puristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit todella sitä urhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa epätoivoisessa taistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi; pudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa ja kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan vanhaan haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle, että ajatuksiisi oli tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten ratkaisutavan naurettava puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä mieltä, että se oli nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko johtoni oikeaksi!»

»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen, tunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»

»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en olisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa tässä hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi, joka voi osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea ajatuksia.

Oletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin merkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti Cushing'ille, Cross Street’illä, Croydon'issa?»

»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta. Heitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä tahdot olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»

Minä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja luin osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».

»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa, on joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin mitoittavana ja loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän vieläkin synkempää merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi postinkantaja hänelle pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan paperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka oli täytetty karkealla suolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing kauhukseen kaksi ihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin leikatut irti. Laatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä aamuna. Lähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi, kun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen syrjässä, ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen kirjoittajia, että on harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa. Joku vuosi sitten hän kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut huoneita talostaan kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli pakko sanoa irti heidän meluavien ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi. Poliisit arvelevat näiden nuorukaisten valmistaneen neiti Cushing'ille tämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa häntä vastaan, ja he toivoivat voivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle nämä muistomerkit leikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se tosiseikka, että eräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja neiti Cushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti herra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen huolekseen.»

»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani lukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä kirjeen tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu sangen suuresti teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää asia, mutta meidän on hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me olemme tietysti sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä päivänä otettiin siellä vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei ollut mitään keinoa saada selvä tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää. Laatikko on puolen naulan suuruinen mesikaste-tupakka-laatikko eikä auta meitä millään tavoin. Otaksuma lääketieteen ylioppilaista näyttää minusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta jos teillä olisi pari tuntia ylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen saadessani tavata teidät täällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko päivän.' Mitä sanot, Watson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä Croydon'iin kanssani mahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa muistiinpanoihisi?»

»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä tulen heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt sikaarilaatikkoni.»

Sadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli Croydon’issa paljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli sähköttänyt edeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin portimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden minuutin kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti Cushing asui.

Se oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja keikailevia tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien edessä seisoi pieniä ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa. Puolivälissä katua Lestrade koputti eräälle ovelle, jonka avasi pieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui etuhuoneessa, johon meidät johdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen, jolla oli suuret, vienot silmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin ohimolla kihartuivat. Koruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja korillinen värillisiä silkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.

»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n astuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»

»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes ystäväni Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»

»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä mitään, en yhtään mitään asiasta.»

»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en epäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»

»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni maailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja nähdä poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle, herra Lestrade. Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä ulkorakennukseen.»

Se oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade meni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli pala paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme kaikki sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka Lestrade oli ojentanut hänelle.

»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa vasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»

»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä myös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten näkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on tärkeätä.»

»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että tämä solmu on erikoinen laatuaan.»

»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut siitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.

»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon käärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin tuoksu. Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla epäilystäkään. Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti S. Cushing. Cross Street, Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu leveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-kynällä, ja sangen ala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin kirjoitettu i:llä, joka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi mies — käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää kasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä! Laatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole mitään erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa. Se on täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään säilytettäessä vuotia ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja siihen upotettuina ovat nämä sangen merkilliset kapineet.»

Hän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen hän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina eteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä hirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita kasvoja. Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui hetkisen syvissä mietteissä.

»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat ole samaa paria.»

»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien leikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila, olisi heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»

»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa ruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään merkkiä siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä vehkeellä, joka tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt sen. Edelleen olisivat karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot, jotka johtuisivat lääketieteen ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan karkea suola. Minä toistan, ettei tässä ole kyseessä loukkaava pila, vaan että me olemme saamassa selville vakavanlaatuisen rikoksen.»

Epämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja nähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä petomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän kauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain puoliksi vakuutettu ihminen.

»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän sanoi; »mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä. Tiedämme tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta elämää Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän on tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa siis joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin kun hän, ellei ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta kuin mekään?»

»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja minä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on oikea ja että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista on naisen, pieni, siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten. Toinen on miehen, auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty korvarengasta varten. Nämä kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet, muuten olisimme kuulleet heidän historiansa ennen. Tänään on perjantai. Paketti pantiin postiin torstai-aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui keskiviikkona tai tiistaina tai aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä olisivat murhatut, kuka muu kuin heidän murhaajansa olisi lähettänyt nämä tekonsa todistukset neiti Cushing’ille? Voimme otaksua, että paketin lähettäjä on kaipaamamme mies. Mutta hänellä lienee painavat syyt lähettää neiti Cushing’ille tämä paketti. Mikä syy siis? Sen on täytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle, että työ on tehty, tai kiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän tietää, kenestä on kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi, miksi hän silloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin ei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos hän olisi halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi suojella häntä, niin hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen sekasotku, joka täytyy selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla äänellä tuijottaen tyhjään puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän hypähti eloisasti seisoalleen ja käveli taloa kohti.

»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä minulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää mitään kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»

»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä myöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen nainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme sisään ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.

»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys eikä pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän useita kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän yksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista maailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle tuollaiset kepposet?»

»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi Holmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän kuin luultavaa…» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani ympärilleni nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista sivultapäin. Hämmästys ja tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan luettavissa hänen innostuneilla kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in kääntyessä ympäri keksiäkseen syytä hänen vaitioloonsa hän oli tullut yhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin kovin tarkkaan hänen sileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä päähinettään, hänen pieniä kullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia kasvonpiirteitään; mutta minä en voinut nähdä mitään, mikä olisi aiheuttanut toverini ilmeisen kiihtymyksen.

»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing kärsimättömänä.

»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että teillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista yksi olette epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän näköisenne, että ei voi olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»

»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu Liverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka virkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli naimaton siihen aikaan.»

»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen jälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan linjalla silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani, ettei voinut kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen Liverpoolin ja Lontoon laivoihin.»

»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua katsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta sittemmin hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja kun hän joi hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi. Oi, se oli paha päivä, jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi hän hylkäsi minut, sitten hän joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt, koska Mary on lakannut kirjoittamasta minulle, emme tiedä, miten heidän asiansa lienevät.»

Oli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti häntä sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät yksinäistä elämää, hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin puheliaaksi. Hän kertoi meille useita pikkupiirteitä langostaan, konstaapelista, ja sitten siirtyen entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen ylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän pahoista töistään sekä heidän nimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, silloin tällöin tehden kysymyksen.

»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä, että te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»

»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä koettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa siksi kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä en halua sanoa sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina juonikas, ja oli vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»

»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti sinne ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi Jim Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän ei puhunut muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut hänet kiinni juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle mieltään, ja siitä se alkoi.»

»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen.
»Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä
Wallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty
asialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»

»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä ollut pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun sähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»

Holmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi taaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja auringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen talon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen odottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava nuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi ovelle portaille.

»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä aikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen lääkärinään en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään tavata häntä. Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän kuluttua». Hän veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin katua alas.

»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle paljonkaan.»

»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella häntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät johonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja senjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»

Me söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes puhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän oli ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan guinean arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham Court Road'illa viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti hänet Paganiniin, ja me istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen kertoessaan minulle jutun toisensa perästä tuosta erinomaisesta miehestä. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja kuuma hohde oli pehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin olimme poliisiasemalla. Lestrade odotti meitä ovella.

»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja rypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.

»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»

»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on tehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»

Holmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen
Lestrade'lle.

»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä ennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi ensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla yhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on jonkinlaista vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä asemalle jättäen Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia, jonka Holmes oli heittänyt hänelle.

»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen sikaaria polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa, kuten niissä, mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen tutkielma» ja »Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme vaikutuksista syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä hankkimaan meille yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka hän saa tietoonsa vasta sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen. Varmasti voimme luottaa hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu kokonaan ajatuksen lahja, on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran on ymmärtänyt, mitä hänen on tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin vienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle asteelle.»

»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon inhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä salassa. Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»

»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan konstaapelia?»

»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä viittauksia.»

»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa, kun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten muistanet, täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet tehneet mitään päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita ja vetämässä johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme? Sangen lempeän ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin viaton kaikkiin salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle hänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni, että laatikko olisi voinut olla tarkoitettu jommallekummalle heistä. Siirsin sen ajatuksen syrjään sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa voisimme todistaa joko oikeaksi tai vääräksi. Sitten menimme puutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon pienen keltaisen laatikon sangen merkillisen sisällön.

»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät, ja heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme. Huomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti käyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja että miehen korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on niin paljon yleisempi merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin aivan varma siitä, että kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat löydettävissä merta kulkevien luokkien keskuudesta.

»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S. Cushing'ille. Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka hänen alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin jommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa tiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon aikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti Cushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku erehdys, kun, kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että minä olin juuri nähnyt jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja samalla rajoitti tiedustelumme alaa äärettömästi.

»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa vaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti aivan erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological Journalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa siitä aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia korvia asiantuntijan silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille niiden anatomiset ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun katsellessani neiti Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan täydellisesti sitä naisen korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei voinut olla sattuma. Sama korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan kaarto, sama sisäruston kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.

»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli ilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä aloin puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla antaneen meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.

»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä aivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys oli tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä konstaapelista, joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja kuulimme hänen olleen niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että tämä tosiaan oli muuttanut Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia mutta jälestäpäin oli eräs riita-asia erottanut heidät. Tämän riidan vuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi keskeytyneet kaikki tiedonannot, joten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa joku paketti neiti Sarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa osoitetta.

»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla tuon konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen mies, jolla oli voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen sangen korkeasta arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja joka tilapäisesti joutui kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli syytä luulla, että hänen vaimonsa oli murhattu ja että eräs mies, — luultavasti merimies — oli murhattu yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin tulee heti paikalla mieleen syynä rikokseen. Ja miksi piti nämä todisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah Cushing'ille? Luultavasti siitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli jollakin tavoin aiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään. Huomaat. että tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja Waterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut heti laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän voisi panna postiin tämän hirveän paketin.

»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja vaikka se minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä selvän, ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut surmata herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua aviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli helposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni Algar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen ottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä lähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti Sarah’a.

»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli kehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille sangen tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen. Hänen oli täytynyt kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko Croydon puhui siitä, ja hän yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti oli tarkoitettu. Jos häntä olisi haluttanut auttaa oikeutta, olisi hän luultavasti jo antanut tietoja poliisille. Kuitenkin oli meidän velvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen luokseen. Saimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen pahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus häneen, että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että hän käsitti paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että meidän tuli odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.

»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan. Vastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut Algar'ia ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva Browner'in talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja naapurit olivat sitä mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan tapaamaan. Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että Browner oli matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti olevan Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa tyhmänpuoleisen, mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän saavan kaikki yksityiskohtamme täydennetyiksi.»

Sherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin hän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja kirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.

»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen minuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»

»Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme laatineet todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta, Watson, eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja Lontoon höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä oli konstaapeli nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt matkalla niin kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko vapauttaa hänet hänen tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa tapasin hänet istumassa arkulla keinutellen itseään edestakaisin. Hän on suuri, voimakas mies, sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen — kuten Aldrige, joka auttoi meitä väärässä pesulaitosjutussa. Hän hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja minä nostin vihellyspillini huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka olivat nurkan takana, mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään rohkeutta, ja hän ojensi kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet pois vankilaan ja samoin hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä löytyvän jotakin todisteita rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta terävää veistä, jommoinen useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet mitään vaivoistamme huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse enempiä todistuksia, sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla, pyysi hän lupaa saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin aivan sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme. Me hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin, äärettömän yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne tutkimuksissani. Lämpimin terveisin Teille uskollinen

»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes, »mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän ensi kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa on sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin se annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja sillä on se etu, että se on sananmukainen.»

»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista. Minun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut rauhaan. En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille, etten ole sulkenut silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä usko milloinkaan enää voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä. Joskus ne ovat miehen kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En milloinkaan ole näkemättä jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena ja mustana, mutta vaimoni kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä. Niin, niin, tuo valkea karitsa, hän saattoi hyvinkin olla hämmästynyt lukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta, jotka harvoin olivat katsoneet muulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.

»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous polttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En silti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan, kun olin sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi; hän olisi tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo nainen milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah Cushing rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui myrkylliseksi vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin enemmän vaimoni jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja sielustaan.

»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen oli paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme ja Mary kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me olimme onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko Liverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me pyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja toinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.

»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa säästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka olisi uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?

»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja joskus kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla olla lomaa koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon kälyäni Sarah'a. Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen, joka kantoi päätään pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin kipinä piikivestä. Mutta kun pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes ajatellut häntä, sen vannon, niin totta kuin toivon Jumalan armoa.

»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden kanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä ollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun silmäni avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa, mutta Sarah’n kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt maksamaan joitakin laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin edestakaisin huoneessa. 'Se ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet voi tyytyä minun seuraani niin lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni', sanoin minä ojentaen käteni häntä kohden ystävällisesti, mutta hän tarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja ne polttivat kuin kuumeessa. Minä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä kaikki. Hänen ei tarvinnut puhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin kulmiani ja vedin käteni pois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja kohotti sitten kätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi ja naurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.

»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja sielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun sallin hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä en milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan häntä. Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä minusta Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli aina ollut niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi ja epäluuloiseksi tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt ja keneltä minulle tuli kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia samanlaisia hullutuksia. Päivä päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja ärtyisemmäksi ja meillä oli aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin todella hämmästynyt siitä kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän ja Mary olivat aivan erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli ja suunnitteli ja myrkytti vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä olin niin sokea hölmö, etten osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä rikoin raittiuslupaukseni ja aloin juoda taas, mutta luulen, etten olisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama kuin ennen. Hänellä oli nyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu välillämme alkoi avartua yhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn tunkeutui meille ja asiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.

»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli meitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti ystäviä kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva mies, sukkela ja kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja osasi jutella siitä, mitä oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä en tahdo sitä kieltää, ja hänellä oli ihmeellisen kohteliaat tavat ollakseen merimies, joten uskonkin hänen kerran tienneen enemmän laivan peräpuolesta kuin keulakannesta. Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan talossani, enkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, että hänen pehmeä, sukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa ikävyyksiä. Ja sitten viimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani oli siitä päivästä lähtien iäksi mennyttä.

»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta vierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan välähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se ilme häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä oli minulle kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn, jonka askeleiksi hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin voinut nähdä hänet silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä olen aina ollut kuin hullu, kun luontoni on päässyt valloilleen. Mary näki silmissäni paholaisen välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin laskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim, älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah on?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah', sanoin minä, 'tämä mies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.' 'Miksi ei?' sanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän, 'elleivät minun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään ole siihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta jos Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän minä sinulle toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi luultavasti kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana iltana hän lähti talostani.

»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen puolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan kiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän vuokrasi talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi asuntoja merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä, ja Maryllä oli tapana mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen kanssaan. Kuinka usein hän kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä seurasta häntä, ja kun minä syöksyin sisään ovesta, meni Fairbairn ulos takapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri skunkki eläin, jommoinen hän olikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani hänet, jos vielä tapaisin hänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni muassani nyyhkyttävänä ja vapisevana ja valkoisena kuin paperi. Välillämme ei enää ollut jälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen vihaavan ja pelkäävän minua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin hän halveksi minua kaiken lisäksi.

»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa, joten hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa Croydon’issa ja elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen kotona. Ja sitten tuli tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.

»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä seitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja irroitti erään poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin satamaan kahdeksitoista tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin ajatellen, kuinka vaimoni hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan saadessaan nähdä minut niin pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle kadulleni, ja sillä hetkellä kulki ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui hän Fairbairn’in rinnalla, molemmat jutellen ja nauraen, ensinkään ajattelematta minua, joka seisoin heitä vahtimassa jalkakäytävältä.

»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien en ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen taaksepäin sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi asiaa yhdessä aivan myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa päässäni kuin laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui olevan koko Niagaran sihinä ja suhina korvissani.

»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin jälessä. Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille nähneeni silmissäni punaista alusta asti; mutta juostessani tulin myös viekkaaksi ja jättäydyin jälkeen voidakseni katsella heitä tulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät pian rautatieasemalla. Siellä oli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä pääsin aivan lähelle heitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä tein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän vaununsa takana. Saavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä olin aina noin sadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän vuokraavan veneen ja lähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä, ja he arvelivat epäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.

»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua, eikä voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä vuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin nähdä heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti kuin minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta, ennenkuin saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen keskellä olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän kasvojaan, kun he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä? Vaimoni kiljaisi. Mies kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä hänen täytyi nähdä kuolemaa silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin häntä kepilläni, joka musersi hänen päänsä kuin munan. Minä olisin ehkä säästänyt vaimoani, kaikesta hulluudestani huolimatta, mutta hän kiersi käsivartensa miehen ympärille huutaen hänelle ja kutsuen häntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin makasi pitkällään miehen vieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on maistanut verta. Jos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut liittyä heihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut kylliksi.

»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan tällaiset todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut. Sitten sidoin ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin vieressä siksi kunnes he olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että omistaja arvelisi heidän kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen selälle. Minä puhdistin itseni, menin takaisin maihin ja astuin laivaani, ilman että ainoakaan sielu epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä yönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja seuraavana päivänä lähetin sen Belfastista.

»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä tahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen rangaistu. En voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja tuijottamassa minua — tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun veneeni sukeltaessa esiin sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti, mutta he surmaavat minut hitaasti; ja jos minun on vietettävä toinen sellainen yö, niin olen joko hullu tai kuollut ennen aamua. Ettehän pane minua yksin koppiin, herra. Säälikää minua älkääkä panko, ja kohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt kohtelette minua.»

»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan paperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja väkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään tai muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa. Mutta mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi, jonka ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»

JUTTU PUNAISESTA YMPYRÄSTÄ.

ENSIMMÄINEN OSA.

»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista syytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on jonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin tekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren kokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.

Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti kannallaan.

»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»

»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne, herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän voivan, jos vain tahtoisitte.»

Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta, taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään syrjään tuolinsa.

»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne. Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut! Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika, rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua viikkokausiin.»

»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»

Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä, oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle tuolille.

»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat», sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»

»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»

»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne omilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot', sanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»

»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»

»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»

»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita keskiyön jälkeen.»

»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta. Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää sen tarjottimelle.»

»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen, jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU. Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»

»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se viittaa, Watson?»

»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä, miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»

»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S' SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö niin?»

»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki,
jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva
Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan.
Minkä ikäinen hän voisi olla?»

»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»

»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei mitään silmiinpistävää.»

»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen tavaroistaan?»

»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko, ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»

Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta tulitikkua ja savukkeen pätkän.

»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»

»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta ja viikset, sanotte?»

»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi, Watson, olisivat kärventyneet.»

»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»

»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»

»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»

»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia, Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»

»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama, joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta. Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut vuokralaisten vaihto.»

»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina — huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon Daily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin luistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo murtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen, joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni. 'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille. Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten seuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää — G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan, Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»

Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen — G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä uutisia tuotte meille tänä aamuna?»

Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.

»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että lyödään minun vanhaa miestäni —.»

»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa. Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead Heath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan teille, mitä oli tapahtunut.»

»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»

»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla. Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»

»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani, ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»

»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla, että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti. On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää, että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä, erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa. Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»

»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen vienyt tarjottimen.»

»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja nähdä hänen tekevän sen.»

»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»

»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva
Warren, hyvästi.»

Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto, johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»

»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»

Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen, laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista, säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme hiljaa alas portaita.

»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle. »Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin kotonamme.»

»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista naista, Watson.»

Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»

»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme. Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja kuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen merkillistä ja sekavaa, Watson.»

»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun, suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia ajattelematta ensinkään palkkiota?»

»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»

Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.

»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan, minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme verrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'. AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla kaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi, jos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.' ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän kertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»

Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on italiankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»

»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa? Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»

Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.

»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?
Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!
'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»

Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen, jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen kyyristyneestä asennosta akkunan luota.

»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»

»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse voimme tehdä.»

TOINEN OSA.

Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta, josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään, ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista. Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon langetessa kasvoillemme.

»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä teidät tuo tänne?»

»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»

»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut vastaan merkit.»

»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne, en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»

»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi ovi, joten hän on varmassa tallessa.»

»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä, jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in amerikkalaisesta toimistosta.»

»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua ilahduttaa tavata teitä.»

Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat. »Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin saada kiinni Gorgianon —»

»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut yksikään niistä.»

»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen, kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»

Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.

»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia. Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte, herra Holmes?»

»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»

Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman etuoikeus.

Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan. Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen olkapäänsä ylitse.

Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies, sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen, kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.

»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»

»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta mitä te teette?»

Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.

»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko heitä läheltä?»

»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma, keskikokoinen?»

»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä pitäisi olla teille kylliksi.»

»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän naisen avuksenne.»

Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella, seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen. Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna lattialla makaavaan tummaan olentoon.

»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta, taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä, ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.

»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet
Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»

»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro
Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista.
Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja
minä juoksin minkä ennätin.»

»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa 'Vieni' ja te tulisitte varmasti.»

»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän. »Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»

»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne, että tarvitsemme teitä Yard’issa.»

»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan. Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte, sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»

»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva. »Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria, joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin, menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»

Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen epätavallisella englanninkielellä.

»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme. Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.

»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan, ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka sittemmin pimensi taivaamme.

»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa, hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuollut!

»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään, mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten, vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa — syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin suuresti.

»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään, jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen, seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia, mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen, joka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen olemaan läsnä siinä.

»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat, villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.

»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa. Oli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme, oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta. Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet miltei hulluksi pelosta.

»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme. Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi. Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.

»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan. Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka. Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran, katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme. Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»

»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen, »en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»

»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»

»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»

Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja. Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää. Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.

Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella» mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin. Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen levähtämättä kiertämään.

»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon. »Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»

»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti halveksivasti.

»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole rikoksentekijä.»

»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä, kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä, ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä — kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»

Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja purskahti nauruun.

»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan pitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»

»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»

Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan, kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.

»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen hallituksen palveluksessa.»

»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on brittiläinen hallitus.»

»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»

»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä. Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen, on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike, rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen, kulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»

»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistai-aamuna.»

»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni. Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä. Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»

»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua merkilliseksi.»

»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson, antakaamme kuulua tosiasiat.»

»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»

»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in juttuun!»

»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa. Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»

»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies. Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»

»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on minulle selvillä. Jatka.»

»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada selville.»

»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään. Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»

»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi. Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»

»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich — asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen erehdy.»

Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä hallitsevan hengen.

Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista — laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta. Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.

»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta. En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko lukeneet jutun?»

»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen. Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in vedenalaisen suunnitelmat.»

Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.

»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen siitä.»

»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois, että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se yksinkertasesti kamalaa.»

»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole. Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut. Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän palveluksen koko maallesi.»

»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen kuin minäkin.»

»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran kunnianosoitusluettelossa —»

»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»

»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille, samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä. Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni, suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies, jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina, ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla koko illan tämän tapauksen sattuessa.»

»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä kysymyksessä.»

»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson. Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»

»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä. Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen, henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu käsitellyt niitä.»

»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»

»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä.
Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»

»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita
Lontooseen kuin myydä ne?»

»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»

»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet kohtasi kuolema.»

»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»

»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä Woolwich'iin.»

»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven. Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»

»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä; ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen sinne ja katosi sitten äkkiä.»

»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman kärsimättömänä keskustelua.

»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2: Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen. Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on palkkio hänen petoksestaan?»

»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»

»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa.
Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»

»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa. Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on siinä tehtävä?»

»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi? Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft. Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»

Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan Aldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti rautatieyhtiötä.

»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä, sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»

»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade. »Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta. No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»

Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen, tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»

»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa olisikin vain niin.»

»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»

»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»

»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja vaunut jaeltu uudelleen.»

»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»

Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien henkilöiden kanssa.

»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua, etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson, me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme täytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»

Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:

»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»

»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme
Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli
Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka
lupaa tulla todella merkitseväksi.»

Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan. Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten — sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.

»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»

»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen, joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen ruumiinsa oli vaunun katolla.»

»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka, jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»

»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»

»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»

»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna viimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti Mycroft'in paperin taskustaan.

»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän.
»Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»

Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse. Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.

»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James kuoli tänä aamuna.»

»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä, eversti Valentinen?»

Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro, vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.

»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James, oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»

»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»

»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»

»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut. Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»

»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko tuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi oikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden synnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»

Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen meille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea nainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan kihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana yönä.

»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole voinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain ajatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi olla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin mies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt valtiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on luonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi hänet.»

»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas. Hän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin uuden vuoden aikaan.»

»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa, neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»

Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.

»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään painoi jokin seikka.»

»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen ja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että oli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian vakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän. Minä en voinut saada tietää mitään muuta.»

»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin, jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»

»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti näytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin. Hän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan muistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat maksaisivat paljon saadakseen sen.»

»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»

»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei ollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä. Äkkiä hän syöksyi pois sumuun.»

»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli avattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän uutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa! Se oli hänelle niin suuriarvoinen!»

»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»

»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen. Hän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän puhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle suunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»

»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»

»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on hirveä juttu itse.»

Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen, silmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet vapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän oli ollut.

»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut päällikön kuolemasta?»

»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West, josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt sellaisen rikoksen!»

»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin olisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»

»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana. Mutta olihan sumu sangen sankka.»

»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi päästä papereihin käsiksi.»

»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»

»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista. Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse kuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»

»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»

»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä ollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»

»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun, herra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»

»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi vaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut ottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»

»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät paperit.

»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in vedenalaisen?»

»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin saaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit itsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet sen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen vaikeuden.»

»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri.
En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»

Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen oksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti linssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä merkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan rautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä, mitä huoneessa tapahtui.

»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in voivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»

Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme Woolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa meille varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi ulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut junalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen kiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt, että hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti, että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli mahdollista lähteä jätettyään naisen noin 7,30.

»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin suuresti.

»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti olleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan luona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme, esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies. Se on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät häntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan siihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat. Hyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren naisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen kulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään. Kaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi akkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten voitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos hän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa alkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»

»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden vallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen ottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten? Olisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi West’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja West lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä omaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto oli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä seisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä kadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien ja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin junan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»

Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli tuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.

»On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions, Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington. Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä tarvitsisit. —

»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt auki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan. »Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat kääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson, luulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti minua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain ottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa, että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me pelastimme valtion.»

Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko pitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan jälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:

»Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»

Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan. Siellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean italialaisen ravintolan oven lähellä.

»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a. Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi odottaa. Onko sinulla vehkeet?»

»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää olla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle. Se kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän oli pudonnut katolta eikä vaunusta.»

»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta. Senvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli asetettu katolle.»

»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista vapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että olin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni päällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko mitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»

»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se sitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki muut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan eräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin niin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»

»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja salli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield Garden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän tosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään maanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»

»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä on kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin katsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli kuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät huoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein asui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti liittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän on pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle käyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen mieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»

»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin. Ajattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä henkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»

»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin hänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään ilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.

»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä. Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin käänne.»

Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja pylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin silmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon Westend'issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut, sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä. Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa. Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.

»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on oivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että liian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi, Watson, ja minä teen samoin sinulle.»

Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta ylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman oven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita, matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti matalaan akkunaan.

»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi sen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.

»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti epäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on myöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä siksi kunnes joku juna pysähtyy.»

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja sitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei ollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.

»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,
Watson?»

»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä lähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei tosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä. Ellei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä asteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties me voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»

Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä oleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi järjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja papereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut pitemmällä kuin alkaessaan.

»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole jättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen kirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen mahdollisuutemme.»

Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi sen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka oli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan viittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat »vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti vedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään. Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.

»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten ilmoitusten palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:

'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'

»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. — Pierrot.'

»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella. — Pierrot.'

»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta. Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat on luovutettu. — Pierrot.'

»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.

»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»

Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun tunnustimme tehneemme murtovarkauden.

»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä te tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne pulassa.»

»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»

»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. — Pierrot.'»

»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme saaneet hänet kiinni!»

»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello kahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä hiukan lähemmäksi ratkaisua.»

Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei voinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko tuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista moteteista.

Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui senvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys, korkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota olimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta tuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen, lähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen mukaan Gloucester Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä ovi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft Holmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen ylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme kaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.

Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua. Lestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti minuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet puoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään äkkinäisellä nykäyksellä.

Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää naputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään istumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi ulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja lukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä myöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan hänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten. Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä näkyivät eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät, hienot kasvonpiirteet.

»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson», sanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»

»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies.
Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa.
Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»

Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia aistejaan.

»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra
Oberstein'iä.»

»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa ja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren Cadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus ja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»

Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi vaiti.

»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte kirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät ja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo entuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei voinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte ottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset hommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi teitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte juuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»

»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten tehnyt!» huudahti kurja vankimme.

»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin te asetitte hänet junan vaunun katolle.»

»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun. Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi — velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»

»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten kuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli sakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut kolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin ja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä oli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West väkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän. Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi pitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne', sanoi hän, 'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä ajassa ottaa jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy vaeltaa takaisin tänä yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän huudahti keksineensä keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset pistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko juttu luultavasti hänen laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta keinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti. Me odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea sumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata vierittää West'in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli minä tiedän.»

»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan pitänyt päätään pystyssä!»

»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti myös rangaistustanne.»

»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet mahdollisesti saapuisivat hänelle.»

»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi
Sherlock Holmes.

»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja rappeutumiseeni.»

»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja kirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla osoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee kauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille, mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi odotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa kello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai englantilaisia seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää suuresti, ellei se tuo miestämme.»

Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi kuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään elämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi virumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät korvaamattomat Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut tarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.

Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat olevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin kuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä hän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun kysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä armolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä Bruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.

JUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.

Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja usein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä, jonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen uskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin epätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa ampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile, ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen kanssaan.

Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös, sillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia kohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän luottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen, kuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin minä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni toisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni oli vaipunut.

»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän on yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse. Hän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni luiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden silmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne tai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä hetkellä», sanoin. 'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en kuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai muutoin ette näe häntä elossa.»

Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan. Minun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani ottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.

»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on työskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella olevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän paneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen liikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä juomaa.»

»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja tässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»

Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään. Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet liikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja katkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään, mutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.

»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä, mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.

»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi kuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos lähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»

Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.

Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet sellaisessa tilassa edessäni?

»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»

Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja heilutellen viittaillessaan minua menemään.

»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta.
Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»

»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi vieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä velvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»

Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.

»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä ulos.»

Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin kun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin hänen sairashuoneessaan.

»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain lapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin minä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»

»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö, anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.

»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson, ja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen rajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa sinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»

»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää minulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään minuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani. Salli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu Lontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä piste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan auttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet erehtynyt.»

»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta? Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»

»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien! tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima. Niiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»

»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree, kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa. Kaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan häntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.

Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä hirveästä voimainponnistuksesta.

»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon toisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän sanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä ajattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin. Saat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia. Ei vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»

»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi.
Tyydytkö odottamaan?»

»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden järjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä tahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei siltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä valitsen.»

»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne, Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut; ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa sähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»

Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon kuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin ajan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat miltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta istuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien rikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi, tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä, revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni tarkastelukseni sitä lähempää, kun —

Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat pystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin vilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä seisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.

»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon minä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään helpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä vihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä hyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»

Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin suuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle, kuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin on ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena, kunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa kuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla kuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.

»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä rahaa?»

»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin tasapainossa.»

Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja nyyhkytyksen välisen äänen.

»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse vetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia kirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia noista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko niiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä noutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut, sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut vastahakoinen kieltäytyessään.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri, vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia. Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän aina hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista, kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta. Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä, joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen, ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut puettu virkapukuun.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting Hill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä, herra, minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean, hillittömän, terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua. Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen, ohitseen ja olin huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento, olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock
Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot, minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä. »Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla vahingontekijöillä nyt — — —»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa häntä hänen vaivassaan?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»

»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»

»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite. Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin kuluttua.»

Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä, mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.

»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»

»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»

»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana on tarpeeksi tilaa, Watson.»

»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti, mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa — mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.

Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten, hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein omituinen vaitiolo katkaistiin.

»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa, aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.

»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin toivoa teidän tulevan.»

»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»

»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa teidän erikoistietojanne.»

»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää.
Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»

»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on. Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies. Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta otaksua, että se oli syy ja seuraus.»

»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»

Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle vettä!» huohotti hän.

»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko ymmärtää, mitä sanon?»

»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä», hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon, että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava sen.»

»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»

»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa, rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä, tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan teistä.»

»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä — sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»

»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»

»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään, missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän tietävän sen, ennenkuin kuolette.»

»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella.
Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»

»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon. Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet alkoivat?»

»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni. »Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa — norsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen — muistatteko?»

»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä vieteri. Joku pila —»

»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut sen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»

»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko tämä tässä pöydällä.»

»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta nyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä, että minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n kohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette sangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän kuolemistanne.»

»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»

Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith seisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä äänellä.

»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle tuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah, täällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se on paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»

»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän lopetti.

»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan», huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan vaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi sovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin oikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa pois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»

Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja käsirautojen sulkeminen.

»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät, Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän voi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin teidänkin.»

»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi. Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua herra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet toisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla? Minä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties olla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»

»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät, ja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille. Oli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun vuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet, että monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että jos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään voinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta välttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien hänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän tulisi katselemaan kättensä töitä.»

»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta, Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa. Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja vahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus. Sairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa kirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai jostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän hourailun vaikutelman.»

»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»

»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta, että kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt tavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän päässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi Smith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon. Sinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla, hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos, Watson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet tehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia jotakin ravitsevaa Simpson’illa.»

»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin nojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin ojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.

»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne
Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»

»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis turkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»

»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»

»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile, että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin itsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»

»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen kanssa ajelit tänä aamuna.»

»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä hiukan tylysti.

»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi — ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä on muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla luultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne sopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi on yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»

»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla. Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla, jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa jaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole todennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei uudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin? Mutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä suhteessa.»

»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua.
Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas
Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti
maksettuina?»

»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän on eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu, häntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on tapahtunut jotakin pahaa.»

Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.

»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat, miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti muutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja hienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt — liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»

»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja neljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka toinen viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on kauan elänyt erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney juuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on kulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta Lausanne'sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään osoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»

»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin kanssa kirjevaihdossa?»

»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa ovat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia. Minä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain yksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja luultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»

»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki oli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit Lyonnais'ssa Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»

»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva Frances Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän shekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei sinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»

»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten minä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams on sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on ylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee jäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä kiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos minun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta hinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää mannermaan sähkölennättimen päässä.»

Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet, pitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä sievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen nainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista, mutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa olevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie Devine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli nykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen osoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero 11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.

Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle. Ja kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää ennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain Jules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja. Hän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen vierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa. »Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui jossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä. Siitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin tietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä itseltään.

Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan Lausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä, mikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää jonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan avoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen vesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi tietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin lähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.

Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli asunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä ollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin, eteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten useimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua uskonnosta. Tohtori Schlessinger'in huomattava persoonallisuus, hänen harras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä toipuvan pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta, silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän kirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut paljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva Frances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri kolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä mitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä lähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä ilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta ainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen lähtöään.

»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on vain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»

»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni tapaisesti.

»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas, ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies, luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».

Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi paikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä, sillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut takaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän jo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö hänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen väkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä aikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka minun oli ratkaistava.

Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti minä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman, jossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta. Holmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan loukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla tekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen ajaessani takaa kamarineitsyttä, Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa saapui.

Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla kaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka oli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan hyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki eron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän tunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä kohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle kysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli tehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli antanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten minäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen emäntänsä Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan rouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven rannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in häntä peläten lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei milloinkaan ollut puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit olivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä eli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli päässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»

Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän, kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.

Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on rouva Frances Carfax?» kysyin minä.

»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä vaadin vastausta!» sanoin.

Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen ote ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin miltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin, sinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs kädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti tämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten epätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten vihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin juuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi vieressäni ajotiellä.

»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani takaisin Lontooseen yöjunalla.»

Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä, huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää ennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin. Työmiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun ilmestymistäni.

»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi koko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole saanut ilmi mitään.»

»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä katkerasti.

»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan menestyksellisemmälle tutkimukselle.»

Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama partaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti nähdessään minut.

»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»

»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä tässä asiassa.»

Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman sanan puolustuksekseen.

»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka olin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan voi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta tämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea tietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun olemassaolostani.»

»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren kanssa.»

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei tarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei tässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut jotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä olin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni huonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin hänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni, mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen jälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen kamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin tullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän puhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan nimessä, mihin lady Frances on joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa siinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia toiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan tehdä lady Frances'in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä hetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin että te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat pakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson'ille, että hän panisi parastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka saapuvat huomenna kello 7,30.»

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka oli Baden.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa. Sinä et vastannut siihen.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään erittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri Schlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu kuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta on milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos muutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa on houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa, eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa Adelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka on mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään, Watson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän epäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti Dobney'lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei milloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi, mutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo petkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja viimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät eivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa pitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle hänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin, syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland Yard'iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon monien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia koetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa Schlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä tovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste, vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster Road'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät. Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger'iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen palvelustaan.

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin pahaa?»

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin on selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse perikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen. Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään, joten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in luo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän odottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta ei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä vaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli, sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia. Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana, vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea nainen, jolla on portimon silmät.»

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»

Toverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka puhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.

»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös sisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja. Nainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän. »Siihen meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.» He vaikenivat molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun kysymyksen ja läksin myymälästä.»

»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään. Hänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli ympärilleen. Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain onneksi toisen ja seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney Square'llä numero 36:n kohdalla, Brixton'issa. Minä ajoin ohitse, astuin pois kärryistä torin kulmassa ja pidin silmällä taloa.»

»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa. Uudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä miettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä vaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat sen portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli ruumisarkku.»

»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu, jotta miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli avannut sen. Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut vilahdukselta ja luulen hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän ja sulkevan kiireesti oven. Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä olen.»

»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia sanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista ilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän kirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin määrin vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan kylliksi. Lestrade pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»

»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku tarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»

»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään menetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi asiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille. Me olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa suuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta, että mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa viivytellä, vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»

»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme nopeasti parlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä roistot ovat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen vieroitettuaan hänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on kirjoittanut joitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla ovat he vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he vanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa, joita he alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä niitä, mikä toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska heillä ei ole mitään syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen kohtalosta. Kun hän pääsee vapaaksi, tulee hän luonnollisesti syyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei häntä saa vapauttaa. Mutta he eivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana. Niin ollen on murhaaminen heidän ainoa ratkaisunsa.»

»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta eri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi lähetä totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta, ja teemme päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen, aivan epäilemättä, että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin hautajaisiin asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine vahvistuksilleen. Jos lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he haudanneet hänet johonkin kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki avointa ja säännönmukaista. Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he ovat surmanneet hänet jollakin tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin ja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta — myrkyttämällä kenties. Ja kuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat voineet päästää jonkun lääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut liitossa, mikä on tuskin luultavaa.»

»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin luulen heidän menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on nähtävästi hautajaistoimisto, sillä me olemme juuri sivuuttaneet vakuuslainatoimiston. Haluaisitko mennä sisään, Watson? Sinun ulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy, mihin aikaan Poultney Square’n hautajaiset tapahtuvat huomenna.»

Liikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla kello kahdeksan aamulla.

»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki avonaista! Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja he luulevat itsellään olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko asestettu?»

»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. 'Kolminkertaisin asein on hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.' Me emme voi suostua odottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt, Watson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme joskus ennenkin tehneet.»

Hän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa Bultney Sqnare'n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen haahmo kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.

»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea, mutta Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.

»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään millä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.

Nainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!» sanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.» Hän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle eteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva silmänräpäyksessä luonanne.»

Hänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin aikaa katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa, jossa olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies astui keveästi huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa oli riippuvat posket ja yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja niitä rumensi julma, irstas suu.

»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella äänellä, joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän saaneen vääriä ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas katua.»

»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini lujasti. »Te olette Henry Peters Adelaide'sta, entinen kunnianarvoisa tri Schlessinger Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä varma kuin siitä, että minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»

Peters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti kiinteästi hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne säikähdytä minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen omatunto on niin puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä teillä on tekemistä minun talossani?»

»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax'ille, jonka veitte mitassanne Baden’ista.»

»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle, missä tuo nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle lasku lähes sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta kuin pari roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi. Hän liittyi rouva Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että käytin toista nimeä siihen aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni, siksi kunnes tulimme Lontooseen. Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun kerran olimme onnellisesti Lontoossa, hävisi hän jäljettömiin ja jätti, kuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet velkojensa vastineeksi. Jos löydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti kiitollinen.»

»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea tämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»

Holmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen saakka, kunnes parempi tulee.»

»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun toverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi talonne.»

»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa käytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.

»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää meitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä on se ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»

»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi miehen syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli aivan edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä, puoliksi sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes sytytti kaasun ja kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi laiha olento. Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja ja kuihtuneita kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä nääntymisen tai taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances'ista voinut tulla tällainen kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja myöskin, että hänen tuli helpompi olla.

»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes», sanoi Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.

»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha hoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in työlaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori Horsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan muistiin hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa, kuten kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli — todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain lääkärin mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me annoimme hänen hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi, Kennington Road'ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello kahdeksan. Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette tehnyt typerän erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä antaisin jotakin teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne valokuvasta, vetäessänne syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne lady Frances Carfax'in, kun sen sijaan näittekin vain erään vanhan yhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»

Holmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa pilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta suuttumusta.

»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa
portaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät.
Nämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon.
Auttakaa minua ajamaan heidät ulos.»

Eräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti käyntikorttinsa rasiastaan.

»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi, »mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»

»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin tarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä, herra Holmes.»

Hetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin aina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä. Poliisi oli seurannut meitä.

»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin tehdä jotakin —»

»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen olevan tuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»

»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos jotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»

Kello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me ajoimme Brixton'in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi sen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä sitten ja että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista haltuunsa sanoen häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat hankkineet luvan viedä hänet pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan ei herättänyt mitään hämmästystä.»

Lääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut vaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen kuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä vakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa ollut voinut tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään talossa ollut herättänyt hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että heidän säätyisilleen ihmisille oli merkillistä se, ettei heillä ollut palvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen pitemmälle.

Lopuksi jouduimme Scotland Yard'iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan saantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten allekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes tahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden kera mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi päivä, jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa sanomaan nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon akkunoissa, mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut sisään. Me emme voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa huomiseen.

Sherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton nukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat, tummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet sormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään lävitse salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön kuluessa kuulin hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli kutsuttu aamulla, hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta hänen kalpeat kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle unettomasta yöstä.

»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi hän innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän. Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka Jumala on antanut minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä tai kuolema, — sata kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin elämään. Minä en milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme liian myöhään, en milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia, ennenkuin me kiisimme ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta sittenkin oli kello kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan sivuuttaessamme Big Ben'in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton Road’ia alas. Mutta toiset myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia yli ajan seisoivat ruumisvaunut yhä talon ovella, ja juuri kun meidän vaahtoava hevosemme pysähtyi, ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen kantamana. Holmes hyökkäsi eteenpäin ja sulki heidän tiensä.

»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se takaisin paikalla!»

»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä valtakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot hehkuvina ruumisarkun toisessa päässä.

Käskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä kadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti, Watson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli uudelleen asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte kultarahan, jos kansi tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään — toimikaa vain! Hyvä on! Se avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»

Yhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä tehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas kloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu kokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes repäisi kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen naisen kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut käsivartensa olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.

»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä? Emmehän toki ole myöhästyneet?»

Puolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet. Osaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn vaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää henkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien tieteen keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien räpytys, hiukan sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä. Paikalle oli ajanut ajuri, ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos. »Siinä on Lestrade valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä lintunsa lentäneen ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten rientäessä käytävää pitkin, »on joku, jolla on suurempi oikeus hoidella tätä naista kuin meillä. Hyvää huomenta, herra Green; luulen, että lady Frances on siirrettävä muuanne mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin jatkettakoon hautajaisia ja menköön vanha naisparka, joka vielä makaa tuossa arkussa, yksin viimeiseen lepopaikkaansa.»

»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas Watson», sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä siitä, millaiselle hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty mieli voi olla alttiina. Sellaiset erehdykset ovat yhteisiä kaikille kuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa tuntea ja korjata ne. Minä voin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta. Yöllä minua ahdisti ajatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus, omituinen havainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten äkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat hautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green'in kertomina. Hän oli sanonut: 'Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi aika, kun se ei ollut tavallista mallia.' Hän puhui ruumisarkusta. Se oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä, että se oli tehty jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi? Silloin muistinkin sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen olennon pohjalla. Miksi niin suuri arkku niin pienelle ruumiille? Jotta eräälle toiselle ruumiille jäisi tilaa. Molemmat haudattaisiin saman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki ollut niin selvää, ellei oma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello kahdeksalta piti lady Frances haudattaman. Meidän ainoa mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon edustalla.

»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä, mutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä ihmiset eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa. He mahdollisesti lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He saattoivat haudata hänet ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti päivänsä, ja vaikka hänet olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku mahdollisuus. Minä toivoin sellaisten mietelmien liikkuvan heidän mielessään. Sinä voit loihtia esiin näytelmän varsin hyvin. Sinä näit tuon hirveän luolan yläkerrassa, missä naisparkaa oli pidetty niin kauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet kloroformillaan, kantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän ruumisarkkuun hänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen kiinni. Ovela suunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa. Jos meidän entiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade'n kynsistä, odotan saavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista heidän elämässään.»

JUTTU PAHOLAISEN JALASTA.

Kirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä kokemuksia ja mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään ja läheiseen ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua aina kohdannut hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia. Hänen synkälle ja kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina kauhistuttava, eikä mikään huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen jutun lopussa kuin jättää lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen oikeudenpalvelijan tehtäväksi ja kuunnella pilkallisesti hymyillen yleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka osuivat väärään paikkaan. Tämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen asiaan, eikä suinkaan mikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut syynä siihen, että olen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen. Minun osani hänen muutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka sääsi minun pitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.

Vastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta viime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista, milloin vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat: »Miksi ei kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu, jota minä olen käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä jälkisilmäys hänen muistissaan oli johdattanut asian uudelleen hänen mieleensä tai mikä oikku oli saanut hänet toivomaan, että minä kertoisin sen; mutta minä riennän, ennenkuin toinen peruuttava sähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot, jotka antavat minulle jutun yksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen lukijaini eteen.

Keväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin heikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn ja kenties myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia. Maaliskuussa samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka näytelmällisen esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi suoranaisia määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava syrjään kaikki juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän halusi välttää terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan hän ei itse vähääkään välittänyt, sillä hän oli henkisesti täydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin, kun uhattiin, että hän tulisi ainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin hänet suostumaan ilman alanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme aikaisin keväällä sinä vuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu Bay'tä, Cornin niemimaan uloimmassa kärjessä.

Se oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon mielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella niemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts Bay'n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa roiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet päivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen myrskyn heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.

Sitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta, ankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu kuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta pahasta paikasta.

Maalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli epätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä kirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka suunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon joka oli hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan kertoivat ihmeelliset kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset, jotka sisälsivät kuolleiden tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat, jotka viittasivat historiantakaisiin taisteluihin. Paikan lumous ja salaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista johtuva synkkä ilmapiiri kiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti suuren osan aikaansa pitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä nummella. Entinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa puoleensa, ja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua kaldean kielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset tinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista ja oli juuri asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä minun surukseni ja hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme juuri tuossa unelmien maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme joutuneemme ratkaisemaan sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi, viehättävämpi ja äärettömän paljon salaperäisempi kuin mikään niistä, jotka olivat ajaneet meidät Lontoosta. Meidän yksinkertainen elämämme ja rauhalliset, terveelliset tottumuksemme keskeytettiin väkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle tapahtumain sarjaa, joka aiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan Cornwallissa vaan koko länsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat jotakin siitä, mitä kutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon sanomalehtiin mitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden kuluttua annan yksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä jutusta yleisölle.

Olen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät kyliä, joita oli hajallaan Cornwall'in tässä osassa. Lähin näistä oli pieni Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan asukkaan hökkelit olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen kirkon ympärillä. Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen muinaistieteilijä, ja sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän oli keski-ikäinen mies, ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli melko suuri paikallistuntemus. Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä pappilassa ja olimme myös tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin, erääseen varakkaaseen herraan, joka lisäsi papin niukkoja varoja asumalla vuokralla tämän suuressa yksinäisessä talossa. Pastori, joka oli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta, vaikka hänellä oli sangen vähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha, tumma, silmälaseja käyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä kuin hänellä olisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme aikana pastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli omituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen mies, joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen mielessään omia asioitaan.

Nämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme tiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen meidän poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen retkeilyymme nummelle.

»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja surullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta. Meidän täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte olemaan täällä tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko Englannissa, jota tarvitsemme.»

Minä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin; mutta Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha koira, joka kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään sohvaan päin ja meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt seuralaisensa istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis oli hillitymmän näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä värinästä ja hänen kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan yhtä liikutettuja.

»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin, olisi teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.

Minä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui huolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka Holmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.

»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja sitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia herra Tregennis'iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän ihmeellisen tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis selittää, että tämä ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä, Owen- ja George-nimisten, ja sisarensa Brendan seurassa heidän talossaan Tredannick Wartha'ssa, joka on lähellä vanhaa kiviröykkiötä nummella. Hän jätti heidät heti kello kymmenen jälkeen pelaamaan korttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen oivallisessa terveydentilassa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä aamuna hän, ollen aamuvirkku, käveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin hänet saavuttivat tri Richardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri lähetetty noutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha'an. Herra Mortimer Tregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan Tredannick Wartha'an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi veljeään ja hänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän oli jättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun palaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena tuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin puolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme, kuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän kouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään muuta kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti, että oli nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan yöllä. Ei mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään tavalla voitu selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen kuoliaaksi ja kaksi voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli tilanne, herra Holmes, lyhyesti kuvattuna, ja jos te voitte auttaa meitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren työn.»

Minä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini takaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta yksi silmäys hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin kulmakarvoihinsa kertoi minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän istui jonkun aikaa hiljaa, vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää, joka oli tunkeutunut meidän rauhaamme.

»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi näkemältä se näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse ollut siellä, herra Roundhay?»

»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä kiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»

»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen murhenäytelmä tapahtui?»

»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun tehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»

Toinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut, että hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin papin tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä, tuskainen katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina kouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät hänen kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen perhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin määrin näytelmän kauheutta.

»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti. »Se on paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille totuudenmukaisesti.»

»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi, ja vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä whist-peliä. Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli kymmenen minä läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä mahdollisimman iloisina.»

»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä suljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli suljettu, mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin akkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna, eikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa. Ja kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi kuolleena pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan tule saamaan mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan elämässäni.»

»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen merkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole mitään omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»

»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei ole tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on sammuttanut järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö olisi voinut saada aikaan sen?»

»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei se tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin tutkia kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen arveluun. Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen jollakin tavoin erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja teillä oli huoneet eri paikassa.»

»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me olimme tinankaivajan perhe, Redtruth'ista, mutta me möimme yrityksemme eräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En tahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että jonkun ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki anteeksiannettu ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»

»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne johdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää? Ajatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka voisi auttaa minua.»

»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet pelkäävänsä tulevaa vaaraa?»

»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän ääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli vastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen kerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja katsoin myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä saatoin parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui minusta kuin olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi voinut sanoa, oliko se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli varmasti jotakin. Kun kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään olleen saman tunteen. Siinä kaikki, mitä voin kertoa.»

»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen niin aikaisin tänä aamuna.»

»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen aamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori saavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter oli lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan. Minä hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin. Tullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen, kynttilöiden ja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he olivat istuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan varmasti olleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan merkkiä ollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme kasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät kuin kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut kestää sitä ja tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin miltei tajuttomana ja me olimme menettää hänetkin.»

»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen lakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick Wartha'an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun, joka ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»

Meidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän edistivät tiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki mieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle johtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin. Kulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me väistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa ohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti vääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat silmät ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.

»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä
Helston’iin.»

Me katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään. Sitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa he olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.

Se oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen. Siinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan vuoksi, oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen akkuna ja siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt tulla sen pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä huumannut heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien keskellä ja polkua pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli niin vaipunut mietteisiinsä, muistaakseni, että hän kompastui vesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja kasteli sekä jalkansa että puutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme cornilaisen vanhanpuoleisen taloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren tytön avulla huolehti perheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin Holmesin kysymyksiin. Hän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen herrasväkensä oli viimeksi ollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt heitä iloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt kauhusta astuessaan aamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän seurueen pöydän ympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki päästääkseen aamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen renkipojan tohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos halusimme nähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä sairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja hän lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives'issä.

Me astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda Tregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa keski-ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät vielä kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa kouristusta, joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa. Hänen makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä kummallinen murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka edellisen illan takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä valunutta ja loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin pöytää. Tuolit oli työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin edellisenä iltana. Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin huoneessa; hän istui eri tuoleilla vetäen ne takaisin entisille paikoilleen. Hän tutki, miten paljon puutarha oli näkyvissä; hän tutki lattian, katon ja tulisijan; mutta en kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä kirkastuvan enkä huuliensa puristuvan yhteen, mikä olisi osoittanut minulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä äärimmäisessä pimeydessä.

»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta tässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»

Mortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä oli tuli sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes», kysyi hän.

Ystäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas ryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan oikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme nyt majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta asiaan. Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu mieleeni, tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan teille molemmille hyvää yötä.»

Vasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi Holmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä nojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen tupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä, silmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja hypähti jaloilleen.

»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla yhdessä etsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin tämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää ainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu pirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson — kaikki muu on tuleva itsestään.

»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän kuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä pienestä aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita ilmetessä me olemme valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä otaksun ensinnäkin, ettei kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan hengen sekaantumista tähän ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme karkoittamalla se ajatus kokonaan mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää kolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai epätietoinen ihmisteko on vakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No, mitä sitten tapahtui? Otaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti herra Mortimer Tregennis'in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta. Otaksumme sen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat yhä pöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa aika. Mutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet tuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen lähtönsä jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.

»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis'in liikkeitä hänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä olevan epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin jotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain selvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista. Märkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös kostea, muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen jalkansa jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata hänen liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.

»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin joku ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me voimme päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan sellainen kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa. Hän on nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku olisi kiivennyt puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut aikaan sellaisen vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka näkivät sen. Ainoa otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä itseltään, joka sanoo veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa. Se on tosiaan merkille pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja pimeä. Hänen, jolla oli aikomus hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko asettaa kasvonsa aivan lasia vasten, ennenkuin hänet voitiin nähdä. Tämän akkunan ulkopuolella on kolmen jalan, levyinen kukkasarka, mutta ei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata kuvitella, kuinka ulkopuolella oleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean vaikutuksen seurueeseen; emme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin kummalliseen ja vaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan vaikeutemme, Watson?»

»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa, etteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa arkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä hämäriä. Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee selvempiä todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden ihmistä.

Lienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan en ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall'issa, jolloin hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä ja lohkeamista niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi ollut odottamassa ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme tapasimme erään vieraan odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme takaisin käsillä olevaan asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut sanoa, kuka vieras oli. Suunnaton ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset kasvot tulisine silmineen ja haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka miltei harjasivat majamme kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja valkoinen huulten seutuvilta, lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen ainaisen sikaarinsa aiheuttamaa — kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin Lontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain yhdistettävissä tohtori Leon Sterndale'en, suureen leijonametsästäjään ja tutkijaan.

Olimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai kahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan hän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä häntä, koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän suurimman osan matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli kätkössä Beauchamp Arriance'n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa ja karttojensa parissa, hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen omat vaatimattomat tarpeensa ja välittäen sangen vähän naapuriensa asioista.

Senvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta innokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun selvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä», sanoi hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt ymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni osalliseksi teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni aikana täällä olen tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis'in perheen — vieläpä voisin cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä serkuikseni — ja heidän kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut minulle kauhistus. Voin kertoa teille, että olin lähtenyt niin etäälle kuin Plymouth’iin saakka matkalla Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat minut tänä aamuna ja minä tulin suoraan takaisin auttaakseni tutkimuksia tehtäessä.»

»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin sanomalehtiin?»

»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se oli herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse kutsun takaisin.»

»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä jutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen tulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»

»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne johonkin määrättyyn suuntaan.»

»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes häntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi hitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle, ettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti sähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.

»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan. palaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole
päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi,
Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä.
Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»

Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi kokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani ääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin kärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän ovemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös puutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas häntä vastaan.

»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen! Meidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja silmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.

»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin hänen muukin perheensä.»

Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä silmänräpäyksessä.

»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay, me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää, kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»

Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla oli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat viettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me olimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan paikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka näimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni vaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.

Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi ilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, että eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen ääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta esiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot käännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen, joka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä olivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa, vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti. Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.

Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui sinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen. Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään, kulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä kuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän teki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan, mikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi ulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta. Sitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi kasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä kerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan saaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä. Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi, juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille, ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.

»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos te tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen huomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin sisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia. Jos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani tavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä tarvitaan paremmin muualla.»

Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä mitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun aikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta käyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi usean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe osoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun, joka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in huoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota käytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen, kunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.

»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on yhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka huoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi astuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen kuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori astuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen? No niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet myös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä astuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan. Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis'istä itsestään — et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän saapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli, kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen. Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä. Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta. Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville — pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen, raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»

»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa — Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen. Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen lievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi mahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan siten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti oli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen mielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.

»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer Tregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta. Ilmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä kylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa jauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin sen, kuten näit, kirjekuoreen.»

»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä. Minä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli jäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson, me sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden vuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan jäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko jutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin tuntevani Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun tuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen toistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt tilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan, jos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis. Minä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan lampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain kehitystä.»

Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut tuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän ja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja mielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri silmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä oli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni kimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja käsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja ui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin tulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle, jonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu valtasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni, mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä, jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä ja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt kuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä syöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä me hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme ruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen, joka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi, joka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin usva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme nurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina toinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta kokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.

»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään. Minä tosiaan valitan.»

»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja etuoikeuteni on auttaa sinua.»

Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella, kuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta tehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen huomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.» Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»

»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani. Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat tämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota seurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka pintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer Tregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen, jotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen kaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta. No niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan. Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä jälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin noussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule vierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua kaiken todistavan Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»

»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies, jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä vastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi mies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta huuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa. Kenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon Sterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja sen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin arvokasta vierasta.»

Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.

»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota sanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista ilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat teitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että puhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»

»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä voi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti sangen läheisesti.»

Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja ryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan hänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten hän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen kylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen kuumaverinen purkauksensa.

»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina. Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla ei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»

»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri Sterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen niin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»

Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi kerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli tyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme tavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa mielenliikutuksesta.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa puoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen kokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te todella tarkoitatte?»

»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta. Mikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman puolustuksenne luonteesta.»

Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan äärettömästä voimasta?»

»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti, »enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin johtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin annoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin että se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka myös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»

»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi. Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin pappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte sitten jälleen majaanne.»

»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa täytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa porttinne vieressä.»

»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät pappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät kuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen läpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli jo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa taskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»

Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme kourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä tulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te tulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan — jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin, Tregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt, tri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat tekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne, vakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»

Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa otti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle pöydälle eteemme.

»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin naisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.

»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy siihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet. Se vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle rakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en, Englannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti vuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä nyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa kirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi itsensä ja puhui edelleen.

»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin. Mitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen kohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys tekooni, herra Holmes.»

Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle. Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»

»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei Euroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi lääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri on muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin jalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata nuuskantapaista jauhetta.

»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella tapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle edullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä suhteessa olin Tregennis'in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä veljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja se vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja, jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä mihinkään suoranaiseen riitaan.

»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä näytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden esineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen omituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia, jotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan tuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle myös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä en osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia kysellessään.

»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut näkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut kuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun myrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta, että te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta muuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis oli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua. Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?

»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta minä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen sanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren osan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni laiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli valmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä omakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene miestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä hetkellä.

»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä läksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla majastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten keräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties, jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin haluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi pelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»

»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi päättynyt.»

»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio ehkäistä teitä.»

Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti ja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle tupakkakukkaronsa.

»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta vaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson, siitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän tutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän sinä syyttäisi tuota miestä?»

»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä samoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää? No niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä on ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni lähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan puutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen mökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi selvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat renkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson, arvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon cornilaisesta haarassa.»

HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ.

Kello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian hirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän raskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa ilmassa vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne. Aurinko oli laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä taivaanrannalla lepäsi matalalla veripunainen juova kuin ammottava haava. Yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen valot välkähtelivät satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset seisoivat puutarhakäytävän kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala, raskaspäätyinen talo takanaan, ja he katselivat alas rannan leveätä kaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von Bork vaeltavan kotkan tavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He seisoivat päät aivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä. Alhaaltapäin katsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä voineet olla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka katselivat alas pimeyteen.

Merkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut löytää vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen lahjansa olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön, joka oli tärkein kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli ottanut sen toimen haltuunsa, olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän ilmeisiksi niille muutamille henkilöille maailmassa, jotka tunsivat totuuden. Eräs näistä oli parooni von Herling, lähetystön pääsihteeri, jonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman auto salpasi kylätien odotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin Lontooseen.

»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te luultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne sinne, rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka teitä odottaa siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa piireissä ajatellaan teidän työstänne tässä maassa.» Hän oli suunnattoman suuri mies, tuo sihteeri, juhlallinen, leveä ja pitkä; ja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli ollut pääasiallisena vaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.

»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella taipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»

»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on eriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan. Juuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle ansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan pehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää saavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on, esimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti täytyy noudattaa.»

»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork huokasi kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.

»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa ilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista kommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te tunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se tapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon lopulla erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu oli hämmästyttävän varomatonta.»

»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani tiedoista Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan kömpelö näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti hänen tietävän mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan minuun. Ette aavista, miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle. Silloin ei meidän brittiläisissä isännissämme näkynyt mitään pehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä. Entä te teeskenneltyine urheiluharrastuksinenne.»

»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista.
Minä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»

»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän kanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan, olette heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa palkinnon olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte vertoja nuorille upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos? Ei kukaan ota teitä vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä urheilija», »aivan siisti mies saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-, kaupunginkiertäjä-, »piru hänet vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on tämä teidän hiljainen maatalonne keskuksena puolelle siitä pahasta, mitä Englannissa tapahtuu, ja tämä urheileva herra on mitä neuvokkain sala-asiainneuvos Euroopassa. Nero, rakas von Bork, — nero!»

»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät tässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole milloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua sisälle hetkeksi.»

Työhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki ja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään seuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan verhon ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi hän auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.

»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous eilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun täytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»

»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai matkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti on aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää Ranskan oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä ole mitään sitovaa sopimusta.»

Von Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on olemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»

»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on keskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on käsittämätöntä, mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme, joka nousi viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni teki aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in etusivulla, ei ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee kysymyksiä. Minun tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös jonkinlaista kiihtymystä olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se. Mutta mikäli minä voin vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten ampumatarvevarastoihin, varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta ja toimenpiteisiin voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi — mihinkään ei ole valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua sotaan, varsinkin kun me olemme panneet käyntiin sille sellaisen pirullisen panoksen, Irlannin kansallissodan, akkunoita särkevien raivotarten ja, Jumala tiesi, minkä muodossa, pidättääksemme sen ajatukset kotimaassa?»

»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa omat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän tietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna on tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän haluaa tänään, olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä valmiimmat. Luulisin englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan liittolaisten kanssa kuin ilman heitä, mutta se on heidän oma asiansa. Tämä viikko on heidän kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte papereistanne.» Hän istui nojatuolissa valon loistaessa hänen leveään kaljuun päähänsä, poltellen vakavana sikariaan.

Suuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa riippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli näkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork irroitti pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan lukkoa hän heitti auki raskaan oven.

Valo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri tuijotti jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli varustettu. Joka lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä lukivat, niitä pitkin siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin »Kahlaamoja», »Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti», »Egypti», »Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon muita. Joka osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.

»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi taputti lihavia käsiään.

»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely suurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle. Mutta kokoelmani jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo valmiina.» Hän viittasi erääseen kohtaan, jonka päälle oli painettu: »Laivastomerkkejä».

»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin hälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin taka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo Altamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»

»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä hetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on jokaisen oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia teidän suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»

»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja.
Altamont.»

»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän täyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun erikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän sotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja niin edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»

»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien päällekirjoitusta. »Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»

»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös vakinainen palkka.»

»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä vastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»

»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä. Jos maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni hänen omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille, että meidän yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton kyyhkynpoika tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen katkeraan irlantilais-amerikkalaiseen.»

»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin voin ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan englannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle. Täytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»

»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme teitä varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin herttuan portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun maineellenne Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin sinetöityä pölynpeittämää pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden lasin kera.

»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun tokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi muutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.» He olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään kolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto tutisi ja huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi sihteeri vetäen ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta kaikki näyttää. Viikon kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja Englannin rannikko voi olla vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei ehkä ole aivan niin rauhallinen, jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa, käy toteen. Sivumennen sanoen, kuka tuo on?»

Vain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi lamppu ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen, punakkakasvoinen nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena sukankutimensa yli ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta mustaa kissaa, joka istui tuolilla hänen vieressään.

»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri naurahti ääneen.

»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin omissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus. No niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän hypähti vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista keilamaista valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri nojasi taaksepäin Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin vaipuneina uhkaavaa eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän tuskin huomasi autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei ajoi erään pienen Ford-auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.

Von Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen viimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi hän vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen nukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus ja pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri. Mutta kuitenkin tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien olevan turvassa ja että koko paikka oli yksin hänen hallussaan, lukuunottamatta tuota ainoata naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen työhuoneessaan oli paljon siistittävää, ja hän istuutui tekemään sitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa punehtuivat palavien paperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen matkalaukku oli hänen pöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen sievästi ja järjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta tuskin hän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen auton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun, sulki kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli juuri ajoissa nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs matkustaja hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan, joka oli jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies, asettuessa istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.

Vastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin käärittyä kääröä päänsä päällä.

»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän.
»Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»

»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin, lamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä. Se oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te voitte luottaa siihen», hän läimähdytti saksalaista olalle karkean tuttavallisesti, josta toinen säpsähti.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin vain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos alkuperäinen paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko kaiken, mitä jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»

Irlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä jäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies, jolla oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet setä Sam'ia esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi poltettu, lionnut sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan hän sytytti sen. Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan ympärilleen. »Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa kassakaapin, josta verho nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne papereitanne tuossa?»

»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät teitä jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle tiirikalla. Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni tulisi olemaan irrallaan tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta olisi kirjoittanut teille ensinkään.»

»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia», vastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään aseella.»

»No hyvä, tarvitsette sekä sanan että joukon numeroita, ennenkuin voitte saada lukon toimimaan.» Hän nousi ja osoitti kaksinkertaista säteilevää auringonkehrää avaimen reiän ympärillä. »Tämä ulommainen on kirjaimille, sisimmäinen numeroille.»

»Se ei näet olekaan aivan niin yksinkertaista kuin arvelitte. Neljä vuotta sitten teetin tämän, ja mitä luulette minun valinneen sanaksi ja numeroksi?»

»Niinpä niin, harva meistä olisi sittenkään arvannut päivämäärää. Tässä se on, ja minä suljen sen huomenaamuna.»

»No hyvä, arvaan, että te määräätte minunkin puolestani. Minä en jää tähän kirottuun maahan yksin. Viikossa tai vähemmässäkin ajassa minun nähdäkseni John Bull on seisova takajaloillaan ja tömistelevä. Minä mieluummin pitäisin häntä silmällä veden takaa.»

»No niin, olihan Jack James'kin amerikkalainen, mutta hän siitä huolimatta viettää aikaansa Portland’issa. Brittiläiseen ei vaikuta se, että olet Amerikan kansalainen. »Täällä vallitsee brittiläinen laki ja järjestys», sanoo hän. Sivumennen sanoen, herra, puhelussamme Jack James’ista näyttää minusta siltä, että te ette suurestikaan koeta salata miehiänne.»

»No niin, tehän olette heidän esimiehensä, ettekö ole? Teidän on pidettävä huoli siitä, etteivät he joudu kiinni. Mutta he joutuvat kiinni, ja milloin te olette pelastanut heitä? Esimerkiksi James —»

»Se oli James’in oma vika. Tiedättehän sen itse. Hän oli liian itsepäinen liikeyritykseemme.»

»No niin, hän tuli hiukan höperöksi loppupuolella. Vähemmästäkin mies tulee sellaiseksi, kun hänen täytyy näytellä aamusta iltaan satakunnan lurjuksen kanssa. Mutta sitten on Steiner.»

Von Bork säpsähti voimakkaasti ja hänen punertavat kasvonsa kalpenivat hieman.

»No niin, he ovat saaneet hänet kiinni, siinä kaikki. He ryöstivät hänen varastonsa viime yönä, ja hän sekä hänen paperinsa ovat kaikki Portsmouth’in vankilassa. Te pääsette pakoon ja hän, mies parka, saa ottaa iskut vastaan ja onni on, jos hän pääsee hengissä. Sen vuoksi minä haluan päästä meren yli niin pian kuin tekin.»

Von Bork oli voimakas, itsensähillitsevä mies, mutta oli helppoa nähdä, että uutinen oli säikähdyttänyt häntä.

»Kuinka he pääsivät käsiksi Steiner’iin?» mutisi hän. »Se on pahin isku.»

»No niin, olittepa vähällä saada vielä pahemman, sillä minä luulin, etteivät he ole kaukana minun jäljiltäni.»

»Varmasti. Emännälleni Fratton’in tiellä tehtiin joitakin kysymyksiä, ja kuultuani siitä arvelin parhaaksi kiirehtiä matkaani. Mutta tahtoisin mielelläni tietää, herra, mistä ne lurjukset tietävät nämä asiat? Steiner on viides mies, jonka olette menettänyt sinä aikana kun minä olen ollut kanssanne tekemisissä, ja minä tiedän kuudennen nimen, jollen lähde tieheni. Kuinka selitätte sen, ja ettekö häpeä nähdessänne miestenne kukistuvan tällä tavoin?»

»Ellen uskaltaisi jotakin, herra, en voisi olla palveluksessanne. Mutta minä kerron teille, mitä mielessäni liikkuu. Olen kuullut, että te saksalaiset valtiomiehet ette ole pahoillanne, jos näette asiamiehenne työnsä tehtyään joutuvan pois viralta.»

»En vastaa siitä, herra, mutta jossakin on houkutuslintu tai risti, ja teidän alanne on keksiä, missä. En mistään hinnasta enää ottaisi mitään vaarallista suoritettavakseni. Minä lähden pieneen Hollantiin ja mitä pikemmin sitä parempi.»

»Olemme olleet ystäviä liian kauan riidelläksemme nyt, kun voiton hetki on käsissä», sanoi hän. »Te olette tehnyt työnne oivallisesti ja pannut itsenne vaaralle alttiiksi, ja sitä minä en voi unohtaa. Menkää kaikin mokomin Hollantiin, ja Rotterdamista voitte astua laivaan, joka menee New Yorkiin. Ei mikään muu linja ole oleva turvallinen viikon perästä. Minä otan tuon kirjan ja pakkaan sen muiden kera.»

Amerikkalainen piti pientä pakettia kädessään, mutta ei tehnyt mitään liikettä luovuttaakseen sitä.

»Palkkiosta. 500 punnasta. Konstaapeli kävi kirotun hävyttömäksi viimein, ja minun täytyi antaa hänelle vielä erikseen sata dollaria tai muutoin olisi sekä teidän että minun käynyt huonosti. »En tee mitään», sanoi hän, ja hän tarkoitti mitä sanoi, mutta viimeinen satanen teki sen. Se on maksanut minulle kaksisataa puntaa alusta loppuun, joten ei ole luultavaa, että minä annan sitä ilman etupanosta.»

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pankkiosoituksen, jonka repäisi irti kirjasta, mutta hän pidättäytyi antamasta sitä toverilleen. »Loppujen lopuksi, herra, koska me olemme sellaisessa suhteessa, herra Altamont», sanoi hän, en ymmärrä, miksi minä luottaisin teihin enemmän kuin te minuun. Ymmärrättekö?» lisäsi hän katsahtaen taaksepäin olkansa yli amerikkalaista. »Tuossa on pankkiosoitus pöydällä. Vaadin oikeutta saada tutkia tuota pakettia, ennenkuin otatte rahat.»

Amerikkalainen ojensi sen sanaakaan sanomatta, von Bork avasi nuoran solmun ja kaksi käärepaperia. Sitten hän istahti tuijottaen hetkisen sanattomassa hämmästyksessä pientä sinistä kirjaa edessään. Kanteen oli painettu kultaisin kirjaimin: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja. Vain silmänräpäyksen ajan sai mestarivakooja silmäillä tätä kummallisen kelpaamatonta päällekirjoitusta. Seuraavassa hän tunsi niskassaan rautaisen otteen ja hänen tuskasta vääntelevien kasvojensa edessä pidettiin kloroformisientä.

»Lasi vielä, Watson!» sanoi herra Sherlock Holmes, ojentaessaan pullon keisarillista tokaiji-viiniä. Suunnattoman paksu autonkuljettaja, joka oli istuutunut pöydän ääreen, ojensi lasinsa innokkaasti.

»Oivallista viiniä, Watson. Ystävämme sohvalla on vakuuttanut minulle sen olevan Franz Josefin yksityiskellarista Schönbrunnin linnasta. Saanko pyytää sinua avaamaan akkunan, sillä kloroformin haju ei edistä makuaistia.»

Kassakaappi oli raollaan ja Holmes seisten sen edessä otti pinkan toisensa perästä, tarkasti nopeasti jokaisen ja asetti sen sitten sievästi von Bork'in matkalaukkuun. Saksalainen nukkui sohvalla äänekkäästi kuorsaten, hihna käsivarsien ja toinen jalkojen ympärillä.

»Meidän ei tarvitse kiirehtiä, Watson. Meidän ei tarvitse pelätä keskeytystä. Tahtoisitteko soittaa kelloa. Talossa ei ole muita kuin vanha Martha, joka on näytellyt osansa oivallisesti. Minä hankin hänelle paikan täällä ryhtyessäni asiaan. Ah, Martha, sinä olet iloinen saadessasi kuulla, että kaikki on hyvin.»

Miellyttävä vanha nainen oli ilmestynyt oven suuhun. Hän niiasi hymyillen herra Holmesille, mutta katseli hiukan epäluuloisesti sohvalla makaavaa olentoa.

»Se ilahduttaa minua, herra Holmes. Itse asiassa hän on ollut hyvä isäntä. Hän tahtoi minua lähtemään vaimonsa kanssa eilen Saksaan, mutta sehän tuskin olisi soveltunut teidän suunnitelmiinne, herra?»

»Ei mitenkään, Martha. Niin kauan kuin te olitte täällä, olin huoleton.
Me odotimme tänä yönä jonkun aikaa merkkiänne.»

»Luulin, ettei hän milloinkaan menisi. Tiesin, ettei olisi teidän suunnitelmamme mukaista kohdata häntä täällä.»

»Ei suinkaan olisikaan ollut. No niin, se vain merkitsi sitä, että me odotimme puoli tuntia tai niille vaihein, ennenkuin näin sinun lamppusi sammuvan ja tiesin tien olevan selvänä. Sinä voit tiedoittaa minulle huomenna Lontooseen, Martha, Claridge'n hotelliin.»

»Niin onkin, herra. Hän pani postiin seitsemän kirjettä tänään. Minulla on osoitteet kuten tavallista.»

»Hyvä on, Martha. Tahdon katsella niitä huomenna. Hyvää yötä. Nämä paperit», hän jatkoi, kun vanha nainen oli kadonnut, »eivät ole erittäin tärkeitä, sillä tietenkin ovat niihin sisältyvät tiedot kauan sitten lähetetyt Saksan hallitukselle. Nämä ovat alkuperäiset, joita ei olisi turvallisella tavalla voitu saada ulos maasta.»

»En menisi niin pitkälle sanoissani, Watson. Näyttäväthän ne ainakin kansallemme, mitä tiedetään ja mitä ei. Minä voin sanoa, että suuri joukko näitä papereita on tullut minun välitykselläni, eikä minun tarvinne lisätä, että ne ovat täysin epäluotettavia. Vanhuuttani kirkastaisi nähdä saksalaisen risteilijän purjehtivan Solent'in merta minun laittamien! miinavyöhykesuunnitelmien mukaan. Mutta sinä, Watson», hän pysähtyi työssään ja otti vanhaa ystäväänsä olkapäistä, »minä olen tuskin vielä nähnyt sinua päivänvalossa. Kuinka vuodet ovat sinua kohdelleet? Sinä näytät samalta lempeältä pojalta kuin ennenkin.»

»Tuntuu siltä kuin olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, Holmes. Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen kuin saadessani sinun sähkösanomasi, jossa pyysit minua tapaamaan sinua Harwich'issa autolla. Mutta sinä, Holmes — sinä olet muuttunut sangen vähän — lukuunottamatta tuota hirveätä pujopartaa.»

»Nämä ovat uhreja, joita tehdään isänmaan puolesta», sanoi Holmes vetäen pienestä tupsustaan. »Huomenna on se oleva vain kamala muisto. Kun tukkani on leikattu ja muutamia muita pintapuolisia muutoksia tehty, niin olen epäilemättä ilmestyvä Claridge'en huomenna samanlaisena kuin olin ennen tätä amerikkalaista keskeytystä — pyydän anteeksi, Watson, minun englantilainen alkuperäni näyttää yhä olevan ilmeinen — ennenkuin tämä amerikkalainen juttu tuli tielleni.»

»Mutta sinä olit vetäytynyt syrjään, Holmes. Me kuulimme sinun elävän erakonelämää mehiläistesi ja kirjojesi keskellä pienessä maatalossa eteläisillä ylängöillä.»

»Aivan oikein, Watson. Tässä on minun loma-aikojeni työn tulos, viime vuosieni suuri työ!» Hän otti pöydältä kirjan ja luki ääneen sen koko nimen: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja sekä muutamia huomautuksia kuningattaren eristämisestä. Yksin sen tein. Katso öiden mietinnön ja päivien työn hedelmää, öiden ja päivien, joina pidin silmällä pieniä työskenteleviä joukkioita, kuten kerran tarkastelin Lontoon rikoksien maailmaa.»

»Olen itsekin usein ihmetellyt sitä. Olisin vastustanut ulkoasiain ministeriä yksinään, mutta kun pääministerikin suvaitsi astua matalaan majaani —! Asianlaita on niin, Watson, että tämä herra sohvalla oli hiukan liian hyvä meidän kansallemme. Hän oli ainoa laatuaan. Asiat menivät huonosti, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi ne menivät huonosti. Asiamiehiä epäiltiin tai otettiin kiinnikin, mutta ilmeisesti oli olemassa joku voimakas keskusvoima. Oli aivan välttämätöntä päästä sen perille. Minua yllytettiin kovasti sekaantumaan asiaan. Siihen on minulta mennyt kaksi vuotta, mutta ne eivät ole olleet vailla kiihoitusta. Kun sanon, että minä lähdin Chicago’sta, sain arvonylennyksen eräässä irlantilaisessa yhdistyksessä Buffalossa, tuotin paljon puuhaa poliisiviranomaisille Skibbareenissa ja sitten sattumalta näin erään von Bork'in ala-asiamiehen, joka suositteli minua taitavana miehenä, niin olet myöntävä, että juttu oli sekava. Siitä saakka kunnioitti hän minua luottamuksellaan, josta huolimatta hänen useimmat suunnitelmansa menivät viekkaasti myttyyn ja viisi hänen parhaita asiamiehiään joutui vankeuteen. Minä pidin heitä silmällä ja vangitsin heidät, kun heidän aikansa oli tullut. No niin, herra, minä toivon, että te ette ole huonoin!»

Viimeinen huomautus oli osoitettu von Bork'ille itselleen, joka haukoteltuaan ja räpyteltyään silmiään kovasti oli maannut hiljaa kuunnellen Holmesin viimeistä selitystä. Nyt hän päästi kuuluviin raivoisan herjausten tulvan saksaksi, kasvot vääristyneinä intohimoisesti. Holmes jatkoi asiakirjojen nopeaa tutkimista vankinsa kiroillessa ja vannoessa.

»Vaikka onkin epämusikaalinen, on saksankieli kaikista kielistä ilmehikkäin», huomautti hän, kun von Bork oli vaiennut pelkästä uupumuksesta. »Ahaa! Ahaa!» hän lisäsi katsellen tarkasti erästä kalkeeripaperia, ennenkuin pani sen laatikkoon. »Tämän pitäisi sulkea toinen lintu häkkiin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että rahastonhoitaja oli sellainen roisto, vaikka olen jo kauan pitänyt silmällä häntä. Herra von Bork, teillä on paljon vastattavananne.»

Vanki oli kohottautunut jotenkin vaikeasti sohvalla ja tuijotti hämmästyksen ja vihan sekaisella katseella vangitsijaansa.

»Minäpä maksan teille, Altamont», sanoi hän hitaasti harkiten, »vaikka se maksaisi minulle koko elämäni, niin olen maksava teille!»

»Tuo vanha suloinen laulu!» sanoi Holmes. »Kuinka usein olenkaan kuullut sen menneinä päivinä. Se oli professori Moriarty-vainajan mielilause. Eversti Sebastian Moran'in, tiedettiin myös käyttävän sitä. Ja nyt minä asun mehiläisiä viljellen eteläisillä ylängöillä!»

»Kirous sinulle, sinä kaksinainen petturi!» huusi saksalainen. ponnistellen kahleitaan vastaan ja hehkuen murhaa raivoavista silmistään.

»Ei, ei, niin hullusti ei ole laita», sanoi Holmes hymyillen. »Kuten puheestani varmasti käynee selville, ei herra Altamont’ia Chicago’sta ole ollut olemassakaan. Minä käytin häntä ja häntä ei enää ole.»

»On tosiaan toisarvoista, kuka minä olen, mutta koska asia näyttää teistä mielenkiintoiselta, herra von Bork, voin sanoa, että tämä ei ole ensimmäinen tuttavuuteni teidän perheenne jäsenten kanssa. Minä olen ollut useissa asioissa Saksassa ennen ja nimeni on luultavasti tuttu teille.»

»Minä se sain aikaan eron Irene Adler'in ja Böhmin kuningas-vainajan välillä silloin kun teidän serkkunne Heinrich oli keisarillisena lähettiläänä. Minä myös pelastin kreivi von ja zu Grafenstein’in tulemasta murhatuksi. Nihilisti Klopman aikoi murhata hänet, äitinne vanhimman veljen. Minä juuri —»

Von Bork voihkaisi ja vaipui takaisin sohvalle. »Ja suurin osa noista tiedoista tuli teidän välityksellänne», huusi hän. »Minkä arvoisia ne ovat? Mitä minä olen tehnyt? Se on oleva minun turmioni ikiajoiksi!»

»Se on tosiaan hiukan epäluotettavaa», sanoi Holmes. »Sitä pitäisi hiukan ehkäistä ja teillä on vähän aikaa jäljellä ehkäistä sitä. Teidän amiraalinne voikin huomata uudet pyssyt hiukan suuremmiksi kuin hän luuleekaan ja risteilijät kenties hieman lujemmiksi.»

»On suuri joukko muita pikkuseikkoja, jotka epäilemättä tulevat aikanaan päivän valoon. Mutta teissä on eräs ominaisuus, joka on hyvin harvinainen saksalaisissa, herra von Bork, te olette urheilija, ettekä te ole kantava kaunaa minulle todetessanne, että te, joka olette voittanut niin paljon muita ihmisiä, vihdoin olette itse tullut voitetuksi. Loppujen lopuksi olette te tehnyt parhaanne isänmaanne puolesta ja minä omani, ja mikä olisi luonnollisempaa? Sitäpaitsi», lisäsi hän jotenkin ystävällisesti, asettaen kätensä makaavan miehen olalle, »on tämä parempi kuin kukistua jonkun halvempiarvoisen vihollisen edessä. Nämä paperit ovat nyt valmiit, Watson. Jos tahdot auttaa minua vankimme hoitelemisessa, luulen, että voimme lähteä Lontooseen heti.»

Ei ollut helppo tehtävä kuljettaa von Bork'ia, sillä hän oli voimakas ja epätoivoinen mies. Lopulta, pitäen häntä käsivarsista, kävelyttivät molemmat ystävät häntä hyvin hitaasti pitkin puutarhakäytävää, jota hän oli astellut niin ylpeän luottavaisena vastaanottaessaan kuuluisan valtiomiehen onnittelut vain joku tunti sitten. Lyhyen ottelun jälkeen hänet kohotettiin pienen auton ahtaalle istuimelle ja sidottiin vielä käsistä ja jaloista. Hänen komea matkalaukkunsa kiinnitettiin hänen taakseen.

»Toivon teillä olevan niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat», sanoi Holmes, kun loppuvarustukset oli suoritettu. »Olisiko liian rohkeata sytyttää savuke ja panna se huulienne väliin?»

»Otaksun teidän tietävän, herra Sherlock Holmes», sanoi hän, »että jos teidän hallituksenne kannattaa teitä tässä kohtelussa, niin tulee siitä sodanjulistus.»

»Mitä teidän hallituksestanne ja kaikesta tästä kohtelusta?» sanoi
Holmes taputellen matkalaukkua.

»Te olette yksityishenkilö. Teillä ei ole lupakirjaa vangita minua.
Koko teko on ehdottomasti laiton ja kauhea.»

»Hyvä, te tiedätte asemanne, teidän ja rikostoverinne. Jos minä huutaisin apua kulkiessamme kylän sivuitse —»

»Rakas herraseni, jos tekisitte jotain niin hullua, niin siten vain laajentaisitte meidän kyläravintoloidemme rajoitettuja nimiä antamalla meille nimikilveksi »Vastaan päristelevä saksalainen». Englantilainen on kärsivällinen olento, mutta tällä hetkellä on hänen luontonsa hiukan tulistunut ja olisi kenties yhtä hyvä olla ärsyttämättä häntä liiaksi. Ei, herra von Bork, te seuraatte meitä hiljaa ja järkevästi Scotland Yard'iin, josta voitte lähettää noutamaan ystäväänne parooni von Herling'iä nähdäksenne, ettekö vieläkin voisi täyttää sitä paikkaa, jonka hän on varannut teille lähetystössä. Mitä sinuun tulee, Watson, sinä varmaan yhdyt meihin ja toimitat vanhaa virkaasi, joten Lontoo ei ole pois tieltä. Seiso kanssani täällä pengermällä, sillä tämä voi olla meidän viimeinen häiritsemätön puhelumme.»

Molemmat ystävykset juttelivat ystävyydessä muutaman minuutin, ajan muistellen vielä kerran menneitä päiviä. Silläaikaa vääntelehti heidän vankinsa turhaan päästäkseen vapaaksi kahleista, jotka pidättivät häntä. Heidän kääntyessään vaunuun päin Holmes osoitti taakseen kuun valaisemaa merta ja pudisti miettiväisenä päätään.

»Hyvä vanha Watson! Sinä olit ainoa kiinteä piste muuttuvaisena aikakautena. Itätuuli on nousemassa siitä huolimatta, sellainen tuuli, jollainen ei milloinkaan ole puhaltanut Englannin ylitse. Se on oleva kylmä ja katkera ja moni meistä on lakastuva sen puhaltaessa. Mutta se on sittenkin Jumalan oma tuuli ja valoisampi, parempi, voimakkaampi maa on lepäävä auringossa myrskyn tauottua. Pane auto liikkeelle, Watson, sillä on aika meidän päästä matkaan. Minulla on viidensadan markan pankkiosoitus, joka pitäisi muuttaa rahaksi aikaisin, sillä sen kirjoittaja haluaisi kyllä peruuttaa sen, jos voisi.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.